Saako lasta pussata suulle?

Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, saako lasta pussata suulle. David Beckhamin julkaistua kuvan, jossa hän pussaa tytärtään suulle ja Jessica Alban julkaistessa kuvan, jossa pussaa 3-vuotiasta poikaansa suulle, on aiheuttaneet isoja some-kohuja siitä, että lapsen pusuttelu suulle on väärin. Oon ollut hämmentyneen epäuskoinen siitä, mikä tässä on ollut keskustelun keskiössä. Oman lapsen suulle pussaamista rinnastetaan jotenkin seksuaaliseen tekoon ja sitä paheksutaan suuresti juuri sen takia. En voi sille mitään, mutta koko keskustelu järkyttää mua. On jotenkin sairasta, että nykypäivänä yhteiskuntamme on niin seksuaalisvärittynyt, että kevyt muiskaus oman lapsen suulle, on jotenkin seksuaalinen ja iljettävä asia. Herrajumala oikeesti. Tässä menneiden vuosien aikana olen pussaillut suulle joitakin miehiä, joitakin naisia ja omaa pientä lastani. Edellisestä lauseesta huolimatta, olen umpihetero ja vaikka pusuja on joskus jaettu tyttöjen kesken suoraan suulle, ei siinä ikinä ole ollut mitään romanttista tai seksuaalista. Itse asiassa yksi läheisimmistä ystävistäni on sellainen, jonka kanssa olemme saattaneet antaa pusun toistemme huulille vuosien aikana lukemattomia kertoja. Sen sijaan, että olisimme halanneet. Se on vain tapa osoittaa hellyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Ei seksikästä tai “mitään iljettävää”.

Ja ennen kuin joku ymmärtää postauksen väärin, niin muiden lasten (kummilasten, kaverin lasten yms.) suulle pussailu ei musta oo OK, ellei siihen ole lupa vanhemmilta ja tää postaus koskee vain ja ainoastaan ajatuksiani siitä, miten tää asia koskee oman lapsen kanssa käyttäytymistä.

En muista, että meillä olisi kotona pussailtu huulille, mutta kuulemma lapsena me kaikki halusimme pussailla äitiämme huulille. Se on vaan jossakin vaiheessa elämää jotenkin jäänyt pois. Jos näkisin nyt 30-vuotiaan naisen antavan äidilleen pusun huulille, en reagoisi asiaan mitenkään eri tavalla kuin jos hän antaisi pusun poskelle. Mun mielestä on ihan tolkutonta, että näinkin viattomassa ja luonnollisessa asiassa nähdään jotain seksuaalista. Ensinnäkin, kyllä sellainen kaverimuiskautus on ihan eri asia kuin seksuaalisväritteinen suudelma. Toiseksi, lapset usein haluavat nimenomaan pussata suulle, ainakin silloin kun oppivat tämän jalon taidon.

On olemassa syitä, miksi lasta ei pitäisi pussata huulille, mutta ne on kaikki siellä terveellisyyspuolella. Siksi on jotenkin sekopäisen sairasta, että tää keskustelu on keskittynyt niin vahvasti seksuaalisuuteen ja jopa sen ympärille, saako äiti pussata poikaa suulle vai ainoastaan tyttöjä ja toisinpäin. Voi herran pieksut!

Meillä pussaillaan suulle! Se ei ollut mikään sellainen asia, jota olisin pohtinut raskausaikana yhtenä kasvatuksellisena teesinämme, vaan se on vaan tullut luonnollisesti. Tosin, en näe mitään seksuaalista missään kanssakäymisessäni lapseni kanssa. Olen vauva-aikana pussaillut häntä todennäköisesti 99 %:lle hänen ihostaan. Pyllyn pesun jälkeen olen voinut ihan hyvin muiskauttaa pusun pienelle pakaralle tai vähintäänkin pärisyttää sitä suullani aiheuttaen kikatuskohtauksen. Pusuttelen lastani edelleen välillä päästä varpaisiin, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Hän ei ole silloin minulle pieni poika, hän on minulle minun pieni lapseni, ja varmasti kohtelen ihan samalla tavalla jokaista lastani, jos heitä useampia saan. Heidän sukupuolesta huolimatta. Pusuttelu on minulle vain yksi tapa osoittaa, miten paljon rakastan lastani.

Kun asiaa oikein mietin, niin en todennäköisesti juurikaan pussaillut häntä suulle ennen kuin hän alkoi itse jakelemaan pusuja. En edes tiedä miksi. Kun hän oppi jakelemaan pusuja, hän haluaa aina ehdottomasti antaa mulle pusun suulle. Ja minähän otan sen iloisena vastaan. Oon pohtinut paljon tuon terveysriskejä ja todennut, että tässä plussat voittaa miinukset. Olennaisin ja ehkä vaarallisin vaikutus suulle pussaamisessa on huuliherpes. Mulla ei oo ikinä eläissäni ollut huuliherpes-rakkulaa. Toki tiedän, että lähes kaikki ihmiset kantavat herpestä, mutta käsittääkseni se tarttuu vaan silloin, kun on puhkeamaisillaan/puhjennut. Pienen vauvan kohdalla olin siitäkin (rakottomuus) huolimatta hyvin tarkka, etten pusuttelisi häntä suun lähelle, mutta taaperoikäisen kohdalla en ole ollut enää niin tarkka, sillä riskit eivät ole lähellekään sellaiset kuin vastasyntyneen kanssa. Joka tapauksessa, välttelisin alle 6-9 kk vauvan pussailua suulle. Mun mielestä kaikki lapsen suulle pussailu pitäisi olla lapsen aloitteesta, ja tuon ikäinen ei vielä oikein osaa tehdä mitään aloitetta asiaan, ja on helppoa kääntää poskea, jos ihan pieni yrittää pussata (=kuolata), ettei aiheuta vaaratilannetta.

Yleisin ja selkein terveydellinen vaikutus tuntuu tutkimusten mukaan olevan siinä, että aikuinen kantaa suussaan sellaisia pöpöjä, jotka voivat altistaa hampaiden sairauksille (esim. karisbakteeri). Toki lähes kaikki aikuiset kantavat näitä pöpöjä ja isolla osalla lapsistakin näitä on. Mä oon jotenkin kokenut sen niin, että lapseni kuitenkin tulee saamaan näitä pöpöjä jossakin vaiheessa, enkä ole hysteerisesti näitä pelännyt. Mun mielestä hysteeristä sylkikontaktin välttelyä olennaisempaa on saada lapsi innostumaan hampaiden harjauksesta, muistaa ksylitolipastillit, muistaa ihan pienestä pitäen lapsen suun terveydestä huolehtimisen (ruokavalio, hampaiden harjaus yms.) ja ennen kaikkea panostaa omaan suun terveyteen mahdollisimman paljon kun lapsi on pieni. Iso osa asiantuntijoistakin on nimittäin sitä mieltä, että riskit lapselle on hyvin minimaaliset, jos aikuinen huolehtii suun hygieniastaan eikä aikuisella ole mitään akuutteja ja aktiivisia suunterveydellisiä ongelmia päällä.

Samaan aikaan toiset asiantuntijat taas kehottavat pusuttelemaan lasta suulle, sillä vanhemman suusta lapsi saa myös hyvin tärkeitä pöpöjä. Niitä, joiden avulla hänen vastustuskykynsä vahvistuu ja jotka ovat hyödyllisiä allergioiden estämiseksi. Allergialiitto tietääkseni nimenomaan suosittelee sylkikontaktia. Asiantuntijat eri puolella pöytää ovat täysin eri mieltä siitä, onko suulle pusuttelu hyvästä vai ei, joten oon vähän mielessäni pohtinut riskejä ja todennut, että koska riskinä ei ole mitään kuolemavakavaa, niin menen sen mukaan, mikä on mun mielestä psyykkisesti parasta. Henkinen hyvinvointi on mun mielestä kaikista tärkeintä, ja siinä mielessä tää koko keskustelu on mun mielestä paikoitellen asurdia sen keskittymisessä seksuaalisuuteen.

On niitä “asiantuntijoita” ja tutkijoita, joiden väitteiden mukaan suu on niin erogeeninen alue, että lasta hämmentää suulle suukottelu. I say bullshit, ja niin tekee aika moni asiantuntija ja lastenpsykologi. Tolla ajatusmaailmalla voisi olla aikamoisen vaikeaa kasvattaa lapsi, jonka pyllyä ja sukupuolielimiä pitää pestä vaipanvaihdon yhteydessä ja vieläpä vaikka rasvailla mestoja hellästi jollakin öljyllä. On kiistatonta näyttöä, että pienille vauvoille tekee hyvää hieronta, onko sekin jotenkin seksuaalista? Entäs sitten imetys? Onko sekin jotenkin hirveän seksuaalista? Entä voiko äiti olla suihkussa taaperonsa kanssa? Ihokontaktissa saman suihkun alla pestä tämän pyllyä? Vai onko sekin jotenkin hämmentävän seksuaalista? On mun mielestä täysin imbesilliä ajatella, että taapero, joka kapuaa äitinsä paidan alle ja hokee “tissi tissi” metsästäessään maitoa, kasvaa jotenkin vinoon ja että asiassa olisi mitään seksuaalista. Äidin tissit ei varmaankaan ole lapselle mitään sen kummempaa kuin tutti, pehmolelu tai tuttipullo. Esine siinä missä ne muutkin. Asiantuntijalausunnoissakin on hyvä muistaa pientä lähdekritiikkiä, sillä monien hypoteeseja ja teorioita ohjaa heidän elämänkatsomus, joka voi olla rajusti uskonnollinen tai muuten hieman värittynyt. Esimerkiksi jos tutustuu joidenkin abortinvastustajien terveysväittämiin, huomaa pientä korrelaatiota siinä, onko ihminen uskonnollinen ja kuinka hän näkee abortin terveydelliset riskit.

Mun mielestä hellyydenosoitukset kuuluvat perheen elämään ja arkeen. Pusuttelen miestäni, halaan häntä, silitän häntä ja pörrötän mieheni hiuksia poikamme nähden. Sen kummemmat fyysiset huomionosoitukset jätän aikaan, jolloin poikamme ei ole vieressämme. Ihan samalla tavalla pusuttelen poikaani, halailen häntä, silitän häntä, hieron hänen selkäänsä ja pörrötän hänen kiharoitaan. Nämä on kaikki konkreettisia viestinnällisiä välittämisen osoituksia. Lapsemme näkee nämä hellyydenosoitukset arkemme osana ja hyvä niin. Hän jakelee haleja ja pusuja yhtä auliisti äidille ja isille. Hän pusuttelee Benjiäkin! Hän antaa pusuja pehmoleluilleen ja mummille. Mun mielestä lapsen kasvatuksessa on tärkeää tuoda esille myös välittämisen ja rakastamisen fyysistä esimerkkiä. Se kun ei mielestäni ole millään lailla seksuaalista sekään. En pussaa miestäni hänen tullessa kotiin sen takia, että siinä olisi jokin seksuaalinen taka-ajatus, vaan koska hän on minulle rakas ja minusta on ihanaa, että hän tuli kotiin. Ja se on esimerkki, jonka haluan näyttää lapselleni.

Minkä ikäiseksi asti aion pusutella lastani huulille? En osaa sanoa. Mun mielestä tähän ei ole mitään “sopivaa” ikää. Se menee varmasti luonnollisesti itsekseen. Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos jossakin perheessä muiskautetaan pusu huulille vielä aikuisena. Tällä hetkellä poikani saattaa ottaa molemmilla käsillään korvistani kiinni ja pussata minua suulle. Tai vaihtoehtoisesti purra nenästä. You never know what you’re getting. Hän opettelee vielä hellyydenosoituksia, enkä aio ikinä kääntää päätäni pois hänen hellyydenosoituksiltaan, ellen ole kipeänä ja on riski tartuttaa hänet. Jossakin vaiheessa hän todennäköisesti ei enää halua pusutella. Pian se taito ei ole enää uusi ja ihmeellinen, ja se ei ole yhtään niin kiinnostava. Sitten todennäköisesti halailen ja pusuttelen häntä poskille tai otsalle. Voi olla, että hän ei halua pusuja jo 3-vuotiaana, voi olla, että hän haluaa niitä vielä 10-vuotiaana. En aio jatkossakaan antaa asialle juurikaan painoarvoa ajatuksissani. Varmaan jossakin vaiheessa tuntuu vieraalta päristellä hänen vatsaansa ja pussata suulle, mutta niiden aika tulee sitten kun on tullakseen.

Toivon, että vaikka kaikki muu jäisi jossakin vaiheessa pois, että hän uskaltaisi ja haluaisi tulla lähelleni aina, koko elämänsä. Että koko elämänsä hänestä olisi luonnollista halata ja että vielä aikuisena voisimme istua vierekkäin ja jutella kaikesta mahdollisesta.

Mitä mieltä te olette? 

Seuraavaksi: Pilasiko imetys rintani?

Mitä mieltä olen kiintymysteoriasta nyt?

Ei siinä hirveästi tarvittu. Äidiksi tulo toi mukanaan roppakaupalla tervettä nöyryyttä. En vieläkään osaa nöyristellä, tai ymmärrä sitä, mutta tietynlaista nöyryyttä tämä on tuonut mukanaan sen kautta, että ymmärrän todella paljon paremmin kuinka vähän itse asiassa tiedänkään ja kuinka vähän voin suunnitella. Jotkut suunnitelmat ovat hyviä. Se, että suunnittelee antavansa itsestään kaiken ja vähän enemmänkin lapselleen on hyvä suunnitelma. Siinä varautuu aikamoisiin, ja sen jälkeen vauva-arki voi tuntua helpolta kuin tanssi. Kun on varautunut ihan kamalaan, ja elämä onkin aika kivaa, voi olla joka päivä innoissaan ja positiivisesti yllättynyt.

En kadu myöskään suunnitelmaani synnytykseen vaikka elämä opetti ja näytti, että kaikki voi mennä “pieleen” ja eri tavalla. Pieleen on lainausmerkeissä, koska en todellakaan koe synnytystäni pieleen menneenä, vaikka se meni täysin vastoin toiveita. Mun synnytys oli voimaannuttava mieletön kokemus, josta tulin ulos voittajana ja jos joku päivä on mentävä jälleen kerran synnytysosastolle, menen sinne varmasti positiivisin mielin. Ja siitäkin huolimatta, että mun synnytys meni aivan eri tavalla kuin olisin alunperin toivonut, niin suosittelen jokaiselle synnytyssuunnitelmaa. Mulle se toi konkretiaa ja ymmärrystä eri vaiheita kohtaan.

Mutta sitten ne muut suunnitelmat. Ne suunnitelmat vauva-arjesta. Niiden ainoa hyöty olisi siinä, jos ne voisi tulostaa 3D-printterillä ja heittää niillä vesilintua. Sitten niille olisi jotain tekoa. No ei, ei olla ihan niin rajuja tässä vanhan itsensä tuomitsemisessa. Jotkut raskausaikana tehdyt suunnitelmat ovat varmasti todella olleet hyödyksi. Moni asia on ollut selkeä alusta asti ja ollaan osattu luoda rutiineja ja toimintamalleja, jotka ovat palvelleet koko perhettä. Monet asiat kuitenkin pohjasivat omaan fiilikseen ja kuvitelmiin siitä, millaista elämä on lapsen kanssa. Continue reading “Mitä mieltä olen kiintymysteoriasta nyt?”

Kaksikielisyydestä

Kaksikielisyys. Aihe joka kiinnostaa teitä aivan loputtomasti, ja musta taas hirveän hankala postauksen aihe, sillä se ei mielestäni ole vielä varsinaisen ajankohtainen, sillä D ei puhu vielä juuri mitään. Mutta kun nyt asiaa satuin sivuamaan tänään Instagramissa (ja viestiboksini täyttyessä samointein), ajattelin ottaa aiheeseen kiinni enemmän. Monilla on mielipide asiaan, ammatillinen tai ei, ja se myös aika herkästi kerrotaan.

Pohjustetaan nyt vähän. Olen taustaltani siis suomenvenäläinen ja olen puhunut perheeni kanssa venäjää, suomea tai näiden sekoitusta koko ikäni, eli kohta 30 vuotta. Suomea olen puhunut 5-vuotiaasta, olen puhunut sitä mieheni kanssa koko suhteemme ajan ja ystävieni ja läheisteni kanssa kohta 25 vuotta. Osaan molempia kieliä äidinkielen tasoisesti. Eroja kielitaidoissani on. Suomea hallitsen kiitettävästi joka tasolla, niin tavallisessa arkipäiväisessä asioinnissa kuin akateemisessa ja hankalassa sanastossa. Suomen kieleni ei suinkaan ole täydellistä, kuten ei suurimman osan meistä. Nimittäin äidinkieli harvoin on täydellistä, siinä on kirjoitusvirheitä ja jopa ajatusvirheitä. Sama pätee mun venäjän kieleen, mutta siinä mun sanavarasto ei ole kovin laaja enkä pärjäisi sillä akateemisessa väittelyssä. Mutta, minä tässä kasvatankin tällä hetkellä 10-kuista lasta, jonka ei tarvitsekaan ymmärtää devalvointia venäjäksi. Continue reading “Kaksikielisyydestä”

Kun vauva lähti liikkeelle…

Huhh, onpas ollut kiireistä meillä viime aikoina. Pienestä vauvastamme on kasvanut aikamoinen hulinoitsija, joka tarvitsee hands on-valvontaa kaiken hereilläoloaikansa. Meillä tapahtui jotenkin ihan hirveästi kerralla ja tapahtuu koko ajan. Ensin poika oppi kääntymään mahalta pyllylleen istumaan. Sitten nousi konttausasentoon ja twerkkaili siinä jonkin aikaa. Siitä sitten seuraava askel oli tietenkin konttaamaan lähteminen, joka on nopeutunut ihan järkyttävän paljon. Nyt kun poitsun jättää yhdelle puolelle huonetta, on hän sekunneissa kontannut toiselle puolelle huonetta, eteiseen ja kohti uusia seikkailuja. Eikä siinä mitään, jos vaan konttaaminen olisi meillä käsillä. Samaan aikaan kuitenkin porautui kaksi pientä maailman suloisinta hammasta alarivistöön ja herra oppi nousemaan seisomaan. Sekään ei vielä riitä. Nyt harjoittelee nimittäin hirveästi ilman käsiä seisomista ja joka kerta pinniksessä nousee yhtä sivua pitkin ylös, pitää yhdellä kädellä kiinni ja silmäilee toista puolta. Olen ihan varma, että lähiviikkoina tulee kuhmu jos toinen, kun päästää käsiään irti seisoakseen itsekseen ja päätyy turvalleen siinä yrityksessä.

Kun D on valveilla, on yksi aikuinen aina nonstop vieressä puuhailemassa. Tuo seisomaan nousu ja into lähteä kävelemään on niin suurta, että siinä ei paljoa itsesuojeluvaisto päätä pakota. Koko ajan on valvottava, että ei vaan sattuisi mitään. Paljon kuulee myös kauhutarinoita siitä, miten helpot hyvin nukkuvat vauvat ovat alkaneet huonoiksi nukkujiksi liikkeellelähdön myötä, ja jouduimme mekin kärsimään parista vähäunisesta yöstä. Nukkuminen on selkeästi muuttunut, mutta yllättävän helpolla olemme päässeet tässäkin. Konttaamisen lähtiessä kunnolla käyntiin oli noin viikon verran öitä, kun jouduimme kipittämään vauvanhuoneeseen itkun herätettyä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. D oli aina konttausasennossa pää kiinni pinnoissa tai pehmusteissa. Oli unessa, mutta yritti kontata ja sehän aiheutti metakkaa. Siitä sitten selälleen ja unia jatkamaan. Aina se ei käynyt ihan noin helposti, sillä heti kun poitsun sai selälleen, kääntyi hän mahalleen. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Eikä siinä mitään, nukkuisi sitten mahallaan, mutta ei. Kuin pieni unissakonttaaja konsanaan, oli tarve koko ajan kokeilla sitä konttausta. Unen läpi. Pahimpana yönä taidettiin käydä viitisentoista kertaa vuoronperään ojentamassa tuttia ja kääntämässä pikkuinen selälleen. Hetken jo mietin, että tätäkö tämä nyt sitten on, mutta huonounisia öitä kesti muutaman päivän, sitten yöherätykset alkoivat vähenemään. Continue reading “Kun vauva lähti liikkeelle…”

Joulupukkeja, juhlaperinteitä ja äiti ihan hukassa

“Minuakin kiinnostaisi kovasti miten teillä tulee eri suomalaiset ja venäläiset juhlat ja perinteet näkymään? Onko tiettyjä asioita joita haluatte toistaa vuodesta toiseen samanlaisena? Meillä tyttö on nyt 10kk ja hänelle olen jo ostanut oman joulukalenterin jota täytetään itse, ajatuksena että tämä sama joulukalenteri on sitten tytöllä jokainen vuosi aikuisuuteen saakka. Myös joulukuusi koristellaan aina joulukuun eka päivä ja jos ei tule joulupukkia niin lahjat ilmestyvät yön aikana kuusen alle, aattoaamun paketti jne. Meillä käy ehdottomasti myös pääsiäispupu ja hammaskeiju. Mitenkäs teillä? Käykö teillä sekä joulupukki että pakkasukko, vai vain jompi kumpi?”

Olin kysellyt postaustoiveita ja nyt on aika hyökätä niiden kimppuun. Tästä oli kiva aloittaa, nimittäin allekirjoittanut on pienessä joulumeiningissä jo nyt, ja voisin vaan juoda glögiä, popittaa joululauluja (tätä erityisesti) ja miettiä joululahjoja kellon ympäri. On ihanaa, että tänä vuonna päästään viettämään molempien perheiden kanssa ensimmäistä isoa perhejoulua kaikki yhdessä, sillä olemme kutsuneet kaikki meille joulunviettoon. Isoon taloon mahtuu molempien perhe ja näin kaikki isovanhemmat saavat olla Danten kanssa ensimmäisen jouluaaton. Mutta niin, mitä juhlia meillä edes juhlitaan kolmikulttuurisessa perheessä?

En suoraan sanottuna oo miettinyt ihan hirveän pitkälle tätä asiaa. Meillä juhlitaan kotikotona suomalaisten pyhien mukaan. Joulu 24. joulukuuta jne. Venäjällähän joulu on vasta 7.1., ja se on hyvin erilainen, sillä pakkasukot sun muut on jo uuden vuoden aattona. Jatkamme sillä linjalla, eli ihan Suomen kalenterin mukaiset juhlapäivät meillä juhlitaan, tosin ehkä yksi sellainen korotettu merkitys on. Venäjällä maaliskuun 8., eli Kansainvälinen Naistenpäivä on iso juhla ja sitä juhlistamme yleensä hieman ehkä isommin kuin Suomessa yleensä.  Continue reading “Joulupukkeja, juhlaperinteitä ja äiti ihan hukassa”

Vauvan harrastuksia

Meille oli itsestäänselvää, kun vauvan saimme, että hänellä tulee olemaan tietty rytmi ja rutiinit ja osaksi sitä kuuluu harrastaminen vauvan kanssa. Nyt kun Dante on kohta 5-kuinen, alkaa kalenteri näyttämään sellaiselta, että niitä harrastuksia on hieman liikaakin :D No, kaikkea halutaan kokeilla ja jos jossakin ei viihdytä, niin sitä ei sitten jatketa.

Mitäs me harrastetaan nyt ja lähiaikoina?

VAUVAUINTI

No tästä mä oonki puhunut! Tää on ihan superhauskaa koko perheelle ja lauantaisin käydään siis Danten kanssa aina uimassa. Välillä se vesipetoilee menemään minkä ehtii, välillä suhtautuu touhuun aika rauhallisesti ja nonchalantisti (kuten tänään). Ollaan nyt käyty kohta kaksi kuukautta ja ollaan siinä vaiheessa, että torpedo-sukellellaan. Sukeltaminen ei oo aiheuttanu itkua ja refleksi toimii hyvin, joten innolla odotamme, milloin homma tästä kehittyy. Tosin, taitaa tulla vähän takapakkia vauvauintiin, sillä kun jatkamme tätä Tampereella, joudumme aloittamaan “alusta”, kun siellä Danten ikäisten ryhmä aloittaa vasta syyskuussa, kun täällä tunnit alkoivat heinäkuussa. Continue reading “Vauvan harrastuksia”

11 x kasvatusajatuksia

   

Olen huomannut jo tässä Danten elämän ensimmäisten neljän kuukauden aikana, että monet ajatuksistani ovat muuttuneet saatuani lapsen. Ihan pienissä arkiasioissa mutta myös siinä, missä vaiheessa haluaisin ehkä toisen lapsen ja muissa oikeasti isoissa asioissa. Jotkut asiat ovat kuitenkin pitäneet pintansa ja edelleen koen samalla tavalla kuin ennen Danten syntymää. Ne on sellaisia juurtuneita periaatteita, jotka haluan tuoda osaksi meidän perhekulttuuria. Tässä niistä joitakin. Tärkeimpänä on muistaa se, että lapsi oppii esimerkillä, ei opetuksella. Jos haluan tai vaadin jotakin lapseltani, pitää minun itseni tehdä oikein. Lapsen saaminen onkin avartanut omaa näkemystä omasta käytöksestä aina kiroilusta kiltteyteen ja lapsen kasvatuksen ohella on paljon työtä tehtävänä itsenikin kanssa. Sitä kai se vanhemmuus onkin.

1. Rajat on rakkaus = rajaton rakkaus. Mielestäni lapsi tarvitsee koko elämänsä aikana johdonmukaista “rajoittamista”. Käyttäytymisen, nukkumisen, syömisen, ulkonaolon jne. suhteen. Rajojen tulee olla ikään ja lapsen luonteeseen sopivia, mutta minä en todellakaan äänestä vapaan kasvatuksen puolesta. Mielestäni lapsella tulee olla kotiintuloajat isompanakin, piirrettyjen katsomiseen käytettävä telkkariaika on rajoitettua ja unta pitää tulla tarpeeksi vuorokaudessa. Mulla on ollut nuoruudessa rajoja niin meikkaamisen, pukeutumisen kuin kotiintuloaikojen ja menojen suhteen ja mä koen, että se on luonut mun lapsuuteen ja nuoruuteen todella paljon turvaa. Rajojen asettaminen ei tarkoita tiukkaa kuria, huutamista tai voimakasta käytöstä, rajatkin voi asettaa rakkaudella, pehmeästi ja lapselle niiden syyn selittäen. Continue reading “11 x kasvatusajatuksia”