Äidin työmatka

Taaperon äidin 40 h työmatka näyttää ainakin mun toteuttamana tältä:

Ensimmäinen tunti: Voi eiiii, tulee hirveä ikävä, en kestä, on jo ikävä.

1h mennyt: Mitenhän se pärjää ilman mua? Täytyykin laittaa viesti hoitajalle ja kysymys miten menee.

1,5 h mennyt: Menipä toi passintarkastus nopeasti ja helposti. Hetkinen mitä se tämä on, tämä loungessa istuminen ja kahvin nauttiminen eikä kahvin hörppiminen nopeasti liian kuumana ja lapsen perään juokseminen?

2 h: Hello menneisyys, miten ihanaa onkaan palata aikaan, missä voi kuunnella musiikkia kuulokkeista välittämättä siitä, että pitäisi olla tarkkana ja kuulla kaikki. Ja kokonainen lento sitä, että voi tehdä läppärillä juttuja eikä keskittyä toisen ihmisen viihdyttämiseen. Ahh, mikä ihana vapaus ja itsenäisyys!

4 h: Apua, mitä jos kotona tapahtuu jotain, mitenhän nopeasti mä pääsen sinne? Pitää laittaa viestiä hoitajalle, että oon perillä ja mut saa helposti kiinni, pidän puhelimen koko ajan päällä.

8 h: Illallinen? Aikuisessa porukassa? Kukaan ei heittele ruokaa ja sylje riisiä pois? Viiniä ja keskustelu jostakin muusta kuin possun röhkinästä ja siitä onko lystiä? Onpas lystiä!

10 h: Apua, pitää mennä jo nukkumaan! Hetkinen. Ei itse asiassa tarvii. Mä voin istua tässä ja nauttia illallisesta ja seurasta. Hetkinen, enkö mä oo kuuteen tuntiin muistanut mun lasta ja muistanut laitaa viestiä? Mä oon maailmanhistorian huonoin äiti. “Mitä kuuluu, nukkuuko lapsi, onko hänellä kaikki hyvin, onko ikävä?”

12 h: Hotellin sänky vain minulle? Olen taivaassa. Voinko katsoa telkkarista mitä haluan ja tehdä töitä? Ihanaaaaaa, this is life!

22 h: Ahhhhh, hotelliaamupala. Yksin. Omassa rauhassa. Ei sotaa aamupuurosta, ei vinkunaa siitä, että pitää pysyä paikallaan. I love my life! Kahvia ja kaurapuuroa, ei meteliä ei ylipuhumista syömiseen.

24 h: Miksei mulla oo vielä ikävä? Onpas töissä kivaa!

30 h: Työpäivä pulkassa ja aikaa käydä kahvilla, pyörähtämässä Tukholman keskustassa. Ahhh, täällä on kaikki lemppareimmat kaupat ja merkit ja ihania kahviloita, pyörinpä ja nautinpa elämästä.

30h15min: Mulla on hirveä ikävä, mä kuolen tähän.

30h30min: Mä en oo koskenut mun lapseen yli vuorokauteen, mä ehkä kuolen ilman halia ja hänen tuoksuaan.

31h: Mitä väliä, että aikaisempi lento olisi ollut 200 € kalliimpi, kenen perkele erinomainen idea oli ottaa myöhäinen lähtö ja ajatella, että onpahan aikaa pyörähtää kaupungilla? Ai niin, mun. Oon maailman kuppasin äiti.

33h: Jessss, voin lähteä lentokentälle! Ei mun vielä tarttis, mut mä voin. Toisaalta oon viimeisen tunnin hörppinyt kahvia ja katsellut lapsen kuvia, joten mitäpä väliä missä sen tekee.

36h: Jesssss, oon ihan kohta kotona. Mulla on hirveä ikävä. Paljonkohan aviomies kiukuttelee, jos haen lapsen sänkyymme keskellä yötä nukkumaan, koska mä tarviiiiiiiin haleja.

37h: Pitäskö skipata huominen reppupäivä kerhossa? Pitäskö mun olla näyttäytymättä aamulla ennen kerhoa, että malttaa olla kerhossa? En mä pysty, mä haluan nähdä, halia ja olla lähellä. Ihan totta, voisko tää lento jo lähteä?

38h: Kiitos elämä, oon enää ajomatkan päässä! Ihan kohta, ihan kohta meen nuuhkimaan keuhkot täyteen hänen tuoksuaan. Täytyy muistaa pitää vauhti rajoitusten puitteissa, vaikka mieli tekisi lentää kotiin hirveetä ylinopeutta.

40 h: Home sweet home. I will never leave again. Kunnes huomenna haaveilen seuraavasta kerrasta.

Conclusion: Niin kauan kun on kivaa porukkaa ja inspiroiva ympäristö ja töitä porukassa, ei ehdi mieli karkaamaan. Kun vapaa-aika alkaa, alkaa ikävä. Ja reilun vuorokauden päästä lähdöstä alkaa fyysiset vieroitusoireet. Mutta voi että se ensimmäinen halaus poissaolon jälkeen. I’m alive again!

On ihanaa päästä työmatkalle, tuntea itsensä aikuiseksi ja tärkeäksi eri tavalla kuin äitinä, mutta kyllä sitä omaa pientä tulee ihan hirveä ikävä. Ihan tunneissa ja parissa päivässä varsinkin.

Mitä muut työmatkoja tekevät äidit on keksiny keinoiksi selviytyä?

Ensimmäinen reissu ilman lasta

Arvoin tosi pitkään, lähtisinkö ilman lasta reissuun tänä vuonna, ainakaan minnekään, missä joutuisimme olemaan useamman päivän erossa. Kiintymysteorian mukaan lapsen saisi jättää niin moneksi yöksi kuin hän on vanha päivissä, mutta se tuntuu musta hieman kummalliselta ajatukselta ja aivan liian lokeroivalta, sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Pohdin ja pohdin varmaan viimeiset puoli vuotta, mutta noin neljä viikkoa ennen matkaa varasin vihdoin lennot. Neljä vuorokautta matkan päällä, kolme ja puoli vuorokautta perillä kohteessa.

Kohde kun sattui olemaan Kappadokya Turkissa, jonne halusin mennä lentämään kuumailmapallolla 30-vuotispävänäni.

Mä uskalsin lopulta lähteä matkalle, koska oltiin harjoiteltu erossaoloa ja koska pojallamme on niin vahva suhde äitiini, että tiesin hänen voivan hyvin meidän ollessa poissa. Maaliskuussa kokeilimme olla yhden yön poissa. Olimme hotellissa, kun lapsi oli äidilläni ja menimme aamulla takaisin. Ikävä oli ollut älytön. Kesäkuussa jätimme lapsen äidilleni kokonaiseksi vuorokaudeksi ja lähdimme edeltä kotiin Helsingistä. Lapsi viihtyi niin hyvin, että jäi samantien vielä toiseksi yöksi. Ei ollut poissaolosta moksiskaan.

Jos tilanne olisi erilainen, en välttämättä uskaltaisi jättää lasta ja lähteä reissuun. Niin paljon erilaisia seurauksia siitä voi seurata lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Meillä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi näkee mummiaan viikottain. Ei leikkien pari tuntia, vaan kellon ympäri, usein parikin päivää, niin, että mummi hoivaa, syöttää, laittaa nukkumaan, ulkoilee ja tekee kaiken. Oikeastaan Dantella on äitiini melkein samanlainen suhde kuin meihin vanhempiin. Hän on aivan innoissaan kun pääsee äitini ja perheemme koirien luokse Vantaalle ja iloisesti vilkuttaa kun minä lähden. Kesäloman aikana hän vietti myös paljon aikaa isäni kanssa ja lähentyi hurjasti myös ukkiin.

Moni muu asia oli myös “valmis” niin, että pystyimme lähtemään. En enää imetä, Dante ei heräile öisin syömään ja on nukkunut jo vuoden eri huoneessa kuin me, emmekä nuku yhdessä samassa sängyssä.

Niinpä me lähdimme reissuun niin, että siskoni ja isäni olivat kesälomalla ja lapsi sai olla neljä päivää kaikkien kolmen kanssa. Äitini sai apua ja koko ajan oli viihdykettä Dantelle tarjolla.

Lähteminen oli hirveintä. Kun kävelimme lentokentälle, oli olo ihan tyhjä ja jotenkin väärä. On jo niin totuttu siihen kaikkeen kaaokseen, missä jätetään rattaat, on hirveät kässärit kannettavana ja lapsi koko ajan poukkoilemassa. Nyt vaan käveltiin tiskille ja loungeen ja rauhassa koneeseen. Se tuntui jo jotenkin hirveän vieraalta.

Sitten alkoi hellittämään. Kappadokyassa oli niiiiin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä tuli koko ajan mentyä eikä ehtinyt ikävöimään. Toki koko ajan mietin, että voi kun Dante tykkäisi siitä ja tästä ja ehti kun Dante on esim. 7, mennään kaikki yhdessä lentämään kuumailmapallolla. Ehdottomasti. Lapsi kulki mielessä koko ajan, ja onneksi myös puhelimessa, koska saatiin paljon kuvia ja videoita. Hän tanssi ja nauroi isovanhempien kanssa ja viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Ei tullut videopuheluissa itku vaan iloisesti pussaili ruutua ja hymyili meille paljon. Soitimme joka päivä yhden videopuhelun ja lähettelimme videoita ja kuvia molemmin puolin.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt kuinka vähän ikävöin. Nautin TÄYSIN siemauksin siitä, että oltiin vain aikuisia. Ei mietitty lapsen päikkäriaikoja ja rutiineja, ei menty sen ehdoilla. Kappadokya kohteena on vaikea pienen lapsen kanssa. Pieniä mutkikkaita teitä ei-niin-turvallisella autolla, aamulla 4-5 välillä herätyksiä katsomaan kuumailmapalloja (meidän lapsi nukkuu 8 asti yleensä) ja paljon pieniä kujia ja hankalakulkuisempia maastoja esim. rattaiden kanssa liikkumiseen. Ja tietenkin hän olisi aivan liian pieni kuumailmapalloon, eikä todellakaan jätettäisi häntä kellekään tuntemattomalle hoitajalle.

Oli IHANAA syödä rauhassa ravintoloissa, istuskella katselemassa auringonlaskuja ja kuumailmapallojen koristamia auringonnousuja. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan hälytystilassa (“missä se kulkee? mihin kiipee? mitä tekee? onkohan sitä ja tätä?”) ja sai vaan olla. Syödä kiireettä, nukkua päikkärit halutessaan, käydä yhdessä hieronnassa, uimassa altaassa samanaikaisesti ja kaikkea mahdollista. Oli ihanaa vaan voida keskittyä parisuhteeseen ja omaan kumppaniin. Lähennyimme reissun aikana miehen kanssa enemmän kuin moneen kuukauteen. Oli oikeasti aikaa ihan vaan toisillemme. Ja itsellemme!

Keskustelu parisuhteessa pienen lapsen kanssa menee usein niin, että toinen tai molemmat pelastaa lentävää lasia, kaatuvaa lasta, ottaa jotain pois, antaa jotakin, vastaa johonkin samaan aikaan lapselle tai lapsi kiipeilee päällä. Silloin on oikeasti vaikeaa keskittyä siihen, että saa oikeasti annettua itsestään kaikkensa myös sille parisuhteen toiselle osapuolelle.

Ja koska uskon äärimmäisen vahvasti siihen, että vanhempien suhde on lapsen koti, koen, että tuollainen neljän päivän matka oli kuin lapsen kodin remontti. Me voimme niin hyvin kun tulimme takaisin. Olimme levänneitä, innostuneita, läheisempiä, iloisempia, niin paljon jälleen yhdessä kokeneita. Meidän oli hyvä olla.

Paluumatka oli toinen paha. Sen osasin ennustaakin. Toisaalta nautin miehen kanssa loungessa olosta ja tietyllä tapaa jopa nautin vielä siitä rauhasta. Otin viimeisiä hetkiä kaiken ilon irti siitä. Mutta se lento takaisin Helsinkiin Istanbulista. Siinä alko olla sellasta meininkiä, että aikaa olisi voinut siirtää eteenpäin. Siivosin puhelintani, eli suomeksi sanottuna lähinnä fiilistelin Danten kuvia ja videoita, ja mieheni pää kasvoi kuin siamilaiseksi kaksoseksi minuun kiinni. Huokailimme lähinnä kolme tuntia vauvakuvien äärellä ja odotimme laskeutumista. Ilmoitin matkalaukkuhihnalle kävellessä, että jos laukku ei heti tule, niin mä meen, tuut sitten perässä :D Laukku oli onneksi heti perillä, ja innosta tihkuen kävelimme ulos, ja aulassa odotti pikkuinen aarteemme siskoni kanssa.

Hän näki meidät, hymyili ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan hymyillen :D Siskoni videoi tän kaiken, koska halusi saada videolle tän reaktion, ja se on itse asiassa hauska video. Tyyppi painelee virnistellen toiseen suuntaan, että me jouduimme ottamaan hänet kiinni.

Olin varautunut siihen, että kiukuttelee. Olin varautunut siihen, että saattaa mököttää tai olla kuin ei olisikaan, jättäisi täysin huomiotta. Olin varautunut itkuun ja vaikka mihin. En ollut oikeastaan varautunut siihen, että kaikki menisi näin helposti ja olisi samanlaista kuin aina.

Hän oli hyväntuulinen, hän hymyili ja oli ihana oma itsensä. Halasi takaisin ja lähti heti pinkomaan vanhempieni kotona koirien kanssa.

Ensimmäisenä yönä otin hänet nukkumaan väliimme, koska itse kaipasin niin paljon läheisyyttä. Tulimme vasta 19 illalla, joten mä halusin nukkua vierekkäin. Oikeastaan vaikutuksen Danteen huomasi ehkä siinä, että hän sai yöllä kauhukohtauksen. Meillä on tässä puolentoista vuoden aikana ollut ehkä parikymmentä kauhukohtausta, ei niinkään paljoa kyllä. Ehkä kerran kuussa tai max. kahdesti kuussa on tullut sellainen 2-10 minuuttia kestävä kauhukohtaus, ja ne on AINA sellaisina öinä, kun päivällä on ollut jotakin tosi erikoista tai päivään on sisältynyt tavallista suurempia tunteita tai selkeää rutiinien rikkomista. Kirjoittelen kauhukohtauksista enemmän ensi postauksessa, mutta kyseessä on siis vähän unissakävelyyn liittyvä juttu, missä lapsi saattaa itkeä ja heittelehtiä silmät auki, vaikka on oikeasti unessa.

Loppuyö menikin tosi rauhallisesti ja seuraavana päivänä tyyppi ei ollut moksiskaan.

Nyt kun reissusta on jo reilu kolme viikkoa, voin sanoa, että meillä ei tuo vaikuttanut mitenkään. Ei tullut mitään erikoisia reaktioita ja elämä jatkui aivan samanlaisena kuin ennen matkaa. Mummin luokse menee edelleen erittäin mielellään. Vilkuttaa, halaa ja antaa pusun mulle kun lähden vaikka töihin ja hän jää mummin kanssa. Edelleen kaikissa tilanteissa haluaisi äitin (nukkumaan ja syöttämään yms.) muttei ole yhtään riippuvaisempi tai etäisempi minusta kuin ennen. En oikeasti koe, että mikään olisi muuttunut. Paitsi se, että Dante ja ukki lähentyi hurjasti tuona neljänä päivänä. Isäni sai enemmän vastuuta Danten kanssa ja oli hänen kanssaan monta päivää aamusta iltaan ja sen suhteen muutoksen huomaa heti. “Deda” (venäjäksi ukki) on ihan suosikkityyppi nykyään.

Meillä tää koko kokemus meni äärimmäisen positiivisesti ja hyvin. Tämä ei siltikään tarkoita, että aiomme jatkossa matkustaa ilman lasta. Varmasti jossakin vaiheessa tullaan lähtemään viikonloppureissuun tai jättämään viikonlopuksi mummille hoitoon. Ja jos keksimme kohteen, jonne lapsen mukaan ottaminen on vaikeaa, niin sitten varmasti uskallamme taas lähteä ilman. On ihanaa päästä olemaan vain aikuisten kesken, mutten kaipaa siihen paria-neljää päivää enempää aikaa kerralla. On myös nimittäin omalla tavallaan aivan ihanaa olla kolmistaan ja haluan nauttia tästä elämästä pienen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Myös reissuissa.

Paljon rohkeutta hoitojärjestelyjen suhteen tämä toi ja uskalsin ihan eri tavalla aloittaa nyt työt, kun tiedän hänen pärjäävän niin hyvin.

Mun mielestä nykyään puhutaan paljon hyvää asiaa siitä, kuinka lapsen pitää saada kiintyä ja kuinka läsnäolo ja lähelläolo on tärkeää. Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että on myös tärkeää ottaa omaa aikaa ja joskus lyhyt erossa olo voi olla paras asia kaikille elämänsä tärkeimmille ihmissuhteille.

Seuraavaksi: Kauhukohtauksista

Lapsen kanssa reissatessa

Lapsen kanssa matkustaminen on niin eri asia kuin itsekseen. Pitää miettiä lentoajat, tarpeet välilaskulle, välilaskun plussat ja miinukset, matkakohteen valinta, mitä pakata mukaan, miten matkustaa, millä lentoyhtiöllä jnejne.

Muutamia hyvin simppeleitä asioita, jotka mulle tuli mieleen viime reissultamme, jotka ovat kultaakin arvokkaampia mulle ainakin nyt kun lähdetään taas reissuun.

Asiakaspalvelu ja lentohenkilökunta on ihan A ja O, mitä tulee lentämisen mukavuuteen. Me lennettiin nyt viimeksi Turkish Airlinesilla ja ostettiin saman tien uudelleen Turkishin lennot. Välilaskut ja lentoajat oli sangen sopivat, mutta ennen kaikkea me oltiin todella tyytyväisiä saamaamme palveluun. Lapsi huomioitiin lennoilla. Tuotiin ylimääräistä tyynyä käsitueksi, tarjottiin lasten ruokaa, ruoka tuotiin myöhemmin toiselle meistä, että saataisiin rauhassa syötyä ja saimme jokaiselle lennollemme ylimääräisen paikan lapselle, vaikka meillä oli sylilapsen matkalippu.

Tästä päästään itse asiassa ensimmäiseen vinkkiini. Jos teillä on sen ikäinen lapsi, joka vielä mahtuu turvakaukaloon, suosittelen lämpimästi Cybex Cloud Q -istuinta , sillä kyseessä on turvakaukalo, joka aukeaa makuuasentoon. My God, tämä helpotti meidän elämää reissussa. Saimme ystävältä lainaksi heidän tällaisen turvakaukalon, ja se pelasti kyllä koko reissun. Lisäksi kaukalossa oli kiinni Cocobelt -vyö, jota suosittelen lämpimästi, sillä lapsen kantaminen turvakaukalossa oli paljon kevyempää kun sen sai viritettyä paksulla ja hyväntuntuisella vyöllä olalle. Continue reading “Lapsen kanssa reissatessa”