Äidin työmatka

Taaperon äidin 40 h työmatka näyttää ainakin mun toteuttamana tältä:

Ensimmäinen tunti: Voi eiiii, tulee hirveä ikävä, en kestä, on jo ikävä.

1h mennyt: Mitenhän se pärjää ilman mua? Täytyykin laittaa viesti hoitajalle ja kysymys miten menee.

1,5 h mennyt: Menipä toi passintarkastus nopeasti ja helposti. Hetkinen mitä se tämä on, tämä loungessa istuminen ja kahvin nauttiminen eikä kahvin hörppiminen nopeasti liian kuumana ja lapsen perään juokseminen?

2 h: Hello menneisyys, miten ihanaa onkaan palata aikaan, missä voi kuunnella musiikkia kuulokkeista välittämättä siitä, että pitäisi olla tarkkana ja kuulla kaikki. Ja kokonainen lento sitä, että voi tehdä läppärillä juttuja eikä keskittyä toisen ihmisen viihdyttämiseen. Ahh, mikä ihana vapaus ja itsenäisyys!

4 h: Apua, mitä jos kotona tapahtuu jotain, mitenhän nopeasti mä pääsen sinne? Pitää laittaa viestiä hoitajalle, että oon perillä ja mut saa helposti kiinni, pidän puhelimen koko ajan päällä.

8 h: Illallinen? Aikuisessa porukassa? Kukaan ei heittele ruokaa ja sylje riisiä pois? Viiniä ja keskustelu jostakin muusta kuin possun röhkinästä ja siitä onko lystiä? Onpas lystiä!

10 h: Apua, pitää mennä jo nukkumaan! Hetkinen. Ei itse asiassa tarvii. Mä voin istua tässä ja nauttia illallisesta ja seurasta. Hetkinen, enkö mä oo kuuteen tuntiin muistanut mun lasta ja muistanut laitaa viestiä? Mä oon maailmanhistorian huonoin äiti. “Mitä kuuluu, nukkuuko lapsi, onko hänellä kaikki hyvin, onko ikävä?”

12 h: Hotellin sänky vain minulle? Olen taivaassa. Voinko katsoa telkkarista mitä haluan ja tehdä töitä? Ihanaaaaaa, this is life!

22 h: Ahhhhh, hotelliaamupala. Yksin. Omassa rauhassa. Ei sotaa aamupuurosta, ei vinkunaa siitä, että pitää pysyä paikallaan. I love my life! Kahvia ja kaurapuuroa, ei meteliä ei ylipuhumista syömiseen.

24 h: Miksei mulla oo vielä ikävä? Onpas töissä kivaa!

30 h: Työpäivä pulkassa ja aikaa käydä kahvilla, pyörähtämässä Tukholman keskustassa. Ahhh, täällä on kaikki lemppareimmat kaupat ja merkit ja ihania kahviloita, pyörinpä ja nautinpa elämästä.

30h15min: Mulla on hirveä ikävä, mä kuolen tähän.

30h30min: Mä en oo koskenut mun lapseen yli vuorokauteen, mä ehkä kuolen ilman halia ja hänen tuoksuaan.

31h: Mitä väliä, että aikaisempi lento olisi ollut 200 € kalliimpi, kenen perkele erinomainen idea oli ottaa myöhäinen lähtö ja ajatella, että onpahan aikaa pyörähtää kaupungilla? Ai niin, mun. Oon maailman kuppasin äiti.

33h: Jessss, voin lähteä lentokentälle! Ei mun vielä tarttis, mut mä voin. Toisaalta oon viimeisen tunnin hörppinyt kahvia ja katsellut lapsen kuvia, joten mitäpä väliä missä sen tekee.

36h: Jesssss, oon ihan kohta kotona. Mulla on hirveä ikävä. Paljonkohan aviomies kiukuttelee, jos haen lapsen sänkyymme keskellä yötä nukkumaan, koska mä tarviiiiiiiin haleja.

37h: Pitäskö skipata huominen reppupäivä kerhossa? Pitäskö mun olla näyttäytymättä aamulla ennen kerhoa, että malttaa olla kerhossa? En mä pysty, mä haluan nähdä, halia ja olla lähellä. Ihan totta, voisko tää lento jo lähteä?

38h: Kiitos elämä, oon enää ajomatkan päässä! Ihan kohta, ihan kohta meen nuuhkimaan keuhkot täyteen hänen tuoksuaan. Täytyy muistaa pitää vauhti rajoitusten puitteissa, vaikka mieli tekisi lentää kotiin hirveetä ylinopeutta.

40 h: Home sweet home. I will never leave again. Kunnes huomenna haaveilen seuraavasta kerrasta.

Conclusion: Niin kauan kun on kivaa porukkaa ja inspiroiva ympäristö ja töitä porukassa, ei ehdi mieli karkaamaan. Kun vapaa-aika alkaa, alkaa ikävä. Ja reilun vuorokauden päästä lähdöstä alkaa fyysiset vieroitusoireet. Mutta voi että se ensimmäinen halaus poissaolon jälkeen. I’m alive again!

On ihanaa päästä työmatkalle, tuntea itsensä aikuiseksi ja tärkeäksi eri tavalla kuin äitinä, mutta kyllä sitä omaa pientä tulee ihan hirveä ikävä. Ihan tunneissa ja parissa päivässä varsinkin.

Mitä muut työmatkoja tekevät äidit on keksiny keinoiksi selviytyä?

MIELIPIDEMAANANTAI – Kun äiti palaa töihin

Mieheni palasi töihin melko lailla tämän vuoden alusta, kun vanhempainvapaa oli käytetty, eikä hän halunnut jäädä hoitovapaalle. Itse asiassa, mieheni palasi töihin silloin kun Dante oli 3-viikkoinen ja oli töissä siihen asti, että kesäloma alkoi Danten ollessa 2,5 -kk ja siitä mieheni olikin sitten kotona noin puolet ajasta, sillä hän piti vanhempainvapaansa muuttomme vuoksi jotakuinkin puolittaisena.

Ottaen huomioon millaisia kommentteja ja kysymyksiä olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta, on jälkeenpäin aika jännää, että kukaan ei kysynyt mieheltäni miksi hän meni takaisin töihin, eikä kukaan todellakaan kyseenalaistanut mieheni työhön paluuta. Itse asiassa, ainoat hämmennykset kohtasimme siinä, että mieheni ihan toden totta jäi vanhempainvapaalle. Ja silloinkin ne oli lähinnä katkeransuloisia huokailuja siitä, miten ihanaa on olla lomalla.

Ei. Mieheni ei ollut lomalla vaan hoiti ympäri vuorokauden lastamme. Ihan samalla tapaa kuin lapsen äiti, vaikka äitinä olinkin kotona. Mieheni ei rakentanut taloa vanhempainvapaalla (tuntuu olevan trendi välillä tämä), eikä hän aloittanut uutta harrastusta tai juossut poikien kanssa lomabissellä. Hän siivosi taloa, hoiti pyykkivuoret ja hoiti lapsen syötöt, vaipanvaihdot, nukutukset ja röyhtäytykset. Hänen mennessä takaisin töihin minua lukuun ottamatta kukaan ei kysynyt miltä se työnteko nyt sitten tuntuu kun olet ollut 9 kk enemmän tai vähemmän kotona?

Maassa, jossa sukupuolineutraaliutta korostetaan ihan loputtomasti, tuntuukin ihan hämmentävältä se, kuinka tämä on ollut tapetilla viimeisen kuukauden, kun olen palannut töihin ja ollut kolmisen viikkoa uudessa työssäni.

Suhtautumisia on erilaisia. Päällimmäisenä on ihmetys siitä, miksi halusin mennä takaisin töihin. Kun kerta meillä ei ollut taloudellista painetta mun työnteolle, miksi mä halusin “hylätä lapseni” ja palata työelämään. Ehh. Ensinnäkään lapseni ei todellakaan ole hylätty. Toiseksi, miksi tätä samaa asiaa ei kysytty mieheltän? On kahta eri koulukuntaa. Heitä, joiden mielestä äidin pitäisi olla lapsen kanssa vähintään 2-3 -vuotiaaksi ja heitä, joiden mielestä lapsen voi laittaa hoitoon jo puolivuotiaana. Mä asetun tässä johonkin näiden välimaastolle harmaalle välialueelle, jota kutsun nimellä “perheelle kokonaisvaltaisesti sopivin ratkaisu”. 

Miksikö minä sitten menin töihin? Voisin perustella tätä sillä, että minulle tarjottiin niin uskomattoman mahtavaa työtä, että en voinut kieltäytyä. Se olisi kuitenkin valhe, sillä jokin sai minut katsomaan työpaikkailmoituksia, kirjoittamaan hakemuksen ja menemään haastatteluun. Se jokin oli uteliaisuus ja mielenkiinto uusia asioita kohtaan.

Mä ajattelin Danten synnyttyä, että en missään nimessä laita häntä hoitoon ennen kuin hän on ainakin 63-vuotias. Noin suunnilleen. Symbioosi oli alkuun niin vahva, että pystyin hädin tuskin jättämään häntä tunniksi isänsä kanssa. Pikkuhiljaa, luonnollisesti, opimme olemaan hieman erillämme toisistamme. Henkisen symbioosin hieman hellittäessä aloin tunnustelemaan hieman omia tuntojani siitä, kuka olen ilman lastani. Kuka olen, kuka haluan olla. Millainen ihminen minä olen äitiyden lisäksi? Huomasin enemmän ja enemmän miettiväni sitä, miten haluan vielä kehittyä. Mielessäni pyöri yliopistoon haku, työnteko oman yrityksen ulkopuolella, tiimi, jonka kanssa tehdä töitä ja paljon muita mielenkiintoisia haasteita.

Niinpä hain töitä ja onnekseni mulle tarjottiin paikkaa aivan mielettömän mielenkiintoisesta ympäristöstä. Tosin, myönnän rehellisesti, että kun työtarjous oli olemassa, tuli hetkellinen paniikki. Haluanko tätä oikeesti? Olenko valmis jättämään tämän Danten ympärillä aamusta iltaan pyörivän elämäni? Ja niin syylliseltä kuin se tuntuikin, vastaus oli kyllä, haluan. 

Se, mihin en ollut varautunut oli se, kuinka paljon tämä voi kiinnostaa niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Oon perustellut työhönmenoani liian monta kertaa, vastannut kysymyksiin ikävästä ja kertonut meidän arjen järjestelyistä ja vakuuttanut, että näen Dantea tarpeeksi. Eikä siinä mitään, mutta mieheni ei joutunut tekemään tätä kertaakaan. Mun mielestä on outoa, että äidin rooli koetaan edelleen niin älyttömän paljon tärkeämmäksi ja vahvemmaksi lapselle, sillä mä väittäisin, että me ollaan mieheni kanssa täysin tasa-arvoisia vanhempia. Välillä Dantelle kelpaa vaan “mama” ja hän haluaa olla sylissä vaikka tuntitolkulla, mutta yhtä lailla hän välillä heiluttaa mulle kättä sen merkiksi, että hän ei kaipaa mua vaan leikkii isin kanssa. Voisin alkaa kaivelemaan arkeamme ja miettimään onko jompikumpi vanhempi hänelle läheisempi, mutta se olisi turhaa. Olemme jakaneet vanhemmuutemme niin tasan, että se todella on hyvin tasaisen tasa-arvoista. Siksi onkin niin outoa selittää sitä, miksi menin töihin kun olisin voinut jäädä lapseni kanssa kotiin. Suurin osa on ollut positiivisia kysymyksiä, joilla halutaan osoittaa välittämistä ja ymmärrystä, mutta tää tilanne on kieltämättä aiheuttanut vähän erikoisiakin, syyllistäviä ja syyttäviäkin lähestymistapoja.

Lyhyt vastaus siihen, miksi menin töihin on; koska kaipasin työminääni, kaipasin pientä vapautta olla aikuinen, tehdä tärkeitä ja mielenkiintoisia töitä ja olla mukana projekteissa, joihin ei liity lelut ja lastenleikit. Kaipasin rakennuspalikoita, joista voisin rakentaa itselleni mielekkään tulevaisuuden, jossa en ole sidottu yhteen lapseen. Lapseen, josta kasvaa teini-ikäinen ja aikuinen. Ihminen, joka kaipaa omaa aikaa ja elämää, eikä äitiä, joka elää hänen kauttaan.

Voi herrajumala tekee pahaa lähteä aamulla töihin tietäen, etten näe häntä 9-11 tuntiin. Ihan oikeesti, se on edelleen rankkaa. Ja rehellisesti sanottuna en pystyisi siihen vielä viitenä päivänä viikossa. Tämä järjestely ei onnistuisi, jos mulla ei olisi mahtava työpaikka, jonka kanssa saimme sovittua tosi kivan ratkaisun ja jos mulla ei olisi maailman ihanin mies ja äiti, joiden kanssa voidaan pyörittää arkea. Kun olen töissä toimistolla Helsingissä, Dante on äitini kanssa. Kun olen töissä Tampereen toimistolla, mieheni on etäpäivää kotona ja meillä on lapsenvahti kotona. Ne päivät, jotka olen etätöissä kotona, meillä on lapsenvahti kotona. Näin ollen olen Dantesta erossa vain kolmena päivänä viikossa ja silloin hän on aina jonkun itselleen hyvin rakkaan ihmisen kanssa; joko mummin tai mieheni. Vaikka mieheni tekeekin tai minä teen töitä kotona ja lapsenvahti huolehtii Dantesta päikkäreihin asti, ollaan me aina lähellä ja nähdään häntä hetkellisesti tai voidaan ottaa pieni kahvitauko ja leikkiä hetki yhdessä. Jos käy jotakin, olemme lähellä. Olemme antamassa pusuja ja haleja ennen päikkäreitä ja näkemässä jokainen päivä hänen elämässään. On ihanaa, kun voin olla joka ikinen päivä läsnä.

Samalla on kuitenkin älyttömän ihanaa olla töissä. Olla palavereissa ja työskennellä tiimissä, tehdä mielenkiintoisia uusia asioita kodin seinien ulkopuolella, tutustua ihmisiin ja kokea olevansa osa jotakin muutakin kuin perhettä. Työpäivät ovat ladanneet mun akkuja niin valtavasti, että tunnen oikeasti että mulla on ihan eri tavalla intoa tehdä lapsen kanssa. Kun olen ollut nyt töissä, ollaan käyty paljon enemmän koko perheen kävelylenkeillä, puuhattu yhdessä pihalla, käyty temppukerhossa ja yhdessä kokkailtu keittiössä. En ymmärrä miten se, että mulla on vähemmän aikaa perheelleni on jotenkin mystisesti tarkoittanut sitä, että mulla onkin enemmän aikaa perheelleni. Ajankäyttö on tehostunut ja jokainen hetki on tärkeä ja sitä pitää laatuaikana, ei muuten vaan oleskeluna.

En aio valehdella, tää on ajoittain aikamoinen palapeli. Kun yhtälöön mahduttaa miehen kokopäivätyön, vaimon yrittäjyyden ja kokopäivätyön, ison kodin siisteyden ja ylläpidon, koiran ja lapsen, joka ei ole päivähoidossa, mutta harrastaa paljon, niin palasia pitää saada sopimaan. Dante käy noin kolme kertaa viikossa perhekerhossa (jonkun meistä tai lapsenvahdin kanssa), kerran viikossa muskarissa ja kerran viikossa temppukerhossa. Ja lisäksi päivittäin ulkoillaan ja leikitään ulkona. Näkisitte mun kalenterin. Se on värikkäiden neliöiden luvattu maa. Jokaiselle asialle on oma värinsä ja niitä palikoita liikuttelen miten vaan pystyn. Jokaista päivää sanelee se, että näen Dantea jossakin vaiheessa päivää ja vietän hänen kanssaan laatuaikaa ja että kaikki päivät mennään lapsen ehdoilla. Hänen päiväuniaikaan ollaan kotona tai mummilla, hänen harrastuksiin ja sosiaalisiin tapahtumiin, kuten kerhoihin varataan aikaa. Tää perheen ja työn yhdistelmän admin on aikamoinen homma, mutta todella palkitseva sellainen.

Käytännössä tää menee esimerkiksi näin:

Saatan vaikka olla maanantaina työpäivän Helsingissä ja äitini tuleekin meille sunnuntai-illalla. Lähden aamulla aikaisin Helsinkiin yksin, ja äitini käy Danten kanssa perhekerhossa, jonka jälkeen he tulevat perässä Helsinkiin, missä näen Danten töiden jälkeen ja olen koko illan hänen kanssaan. Samalla näen perhettäni, vanhempiani ja siskojani ja vietetään aikaa yhdessä. Tiistaina äitini käy aamupäivällä Danten kanssa muskarissa ja tuo Danten mulle juna-asemalle kun lähden töistä, josta tullaan sitten kotiin. Keskiviikkona ollaan kotosalla lapsenhoitajan kanssa mun etäillessä ja päikkäreiden jälkeen iltapäivä ja ilta on pyhitetty perheelle, ja Danten mennessä yöunille teen vielä vähän töitä tai vietän aikaa mieheni kanssa. Torstaina lastenhoitaja käy perhekerhossa Danten kanssa mun tehdessä töitä ja laittaa hänet kerhon jälkeen unille. Päikkäreiden jälkeen mun työpäivä on pulkassa ja käydään liikkumassa tai leikkimässä ja ollaan perheenä yhdessä. Perjantaina mieheni voi olla etäpäivää, jolloin olen itse Tampereen toimistolla ja lastenhoitaja vie Dantea leikkipaikalle tai kerhoon ja hänen herättyä päikkäreiltä vastuu siirtyy miehelleni ja pian minä olenkin jo kotona ja voimme mennä kaikki yhdessä temppukerhoon. Viikonloppuna päikkäriaikaan saatan tehdä rästiin jääneitä töitä ja lopun aikaa vietän kotiarkea mun poikien kanssa. Tää paletti pyörii vähän joka viikko, koska mun työpäivät vaihtelee, miehen etäpäivämahdollisuudet vaihtelee, Dantella on välillä sellaisia kerhopäiviä, joihin hänet voi viedä muutamaksi tunniksi ja jättää hänet kerhoilemaan pieneen ryhmään ilman vanhempaa (ikään kuin pienenä totutteluna päivähoitoon), välillä äidilläni on jotakin pakottavaa menoa yms. Joka viikko on oma tarinansa ja aikataulu pyörii tarpeiden mukaisesti. Välillä mun kalenteri näyttää Danten värikylpy-tekeleeltä, mutta se on itse asiassa yllättävän rutinoitutta jo.

Mä en ole pariin vuoteen tuntenut oloani näin tehokkaaksi ja innostuneeksi, ja siitä käy kiittäminen tätä uskomattoman ihanaa tasapainoa, jossa mä pääsen toteuttaa itseäni työasioissa, mutta saan myös olla äiti täyspainoisesti.

Ja toisin kuin eräs lukija, joka ei selkeästi ole edes hippasen vertaa perehtynyt kauhukohtauksiin ja mistä ne johtuvat, mutta joka koki tarpeelliseksi kuitenkin ojentaa meitä ja meidän reissaamisen ja tekemisen määrää, oletti, niin vaikka tämä kaikki kuulostaa hirveän hengästyttävältä, ei se sitä ole. Viitenä päivänä viikossa Dante on kotona, omassa sängyssä ja käy valveillaoloaikana eri kerhoissa leikkimässä muiden lasten kanssa ja puuhamassa kaikkea hauskaa. Kahtena päivänä viikossa Dante on mummolassa, jossa hän rrrrakastaa olla Jedin ja Simban ja kaikkien eri lelujen ja my god, ison kylpyammeen kanssa! Kaiken vaihtelevuuden keskelläkin arki on hyvin samanlaista. VR:n leikkivaunu on aina sama vaunu ja siellä on aina samanlainen juna ja liukumäki. Ja jopa puolitoista vuotta vanha taapero osaa mennä sinne junassa. Tällainen järjestely toimii vain koska tähän on satsattu alusta asti ottamalla mummi isoksi osaksi arkea, ja koska mummola ja mummi on Dantelle hirmutärkeitä. Ja koska olemme olleet hyvin tarkkoja Danten rutiineista ja siitä, että ne säätelevät meidän elämää.

Mun mielestä on itse asiassa jotenkin ihan outoa, että jopa tätä mummin osallistumista oudoksutaan. Ei siitä ole ihan kuin muutama vuosikymmen, kun oli ihan arkipäiväistä Suomessakin, että perheet elivät yhdessä ja mummit hoiti lapsenlapsia vanhempien tehdessä töitä. Olen tälle järjestelylle kiitollinen niin monella tapaa, mutta ennen kaikkea sen takia, että pääsen todistamaan älyttömän läheistä lapseni ja äitini suhdetta. Kun Dante näkee mummin, hän syöksyy halailemaan ja on piiiitkään ja hartaasti halaten sylissä ja esittelee mummille kaikki jutut, mitä ollaan tehty ne muutama päivä, mitä mummia ei olla nähty. Mummi kelpaa nukuttajaksi ja syöttäjäksi yhtä hyvin kuin kumpi tahansa meistä vanhemmista. Mummin sylistä iloisesti vilkutetaan vanhemmille hyvät työpäivät ja lähdetään puuhaamaan omiaan. Kun äitini eilen tuli meille illalla, riemu oli rajaton pienessä pojassa. Kun äitini laittoi tavaroitaan vierashuoneen kaappiin tultuaan ja katosi hetkeksi Danten näköpiiristä, oli pieni ihan huolestuneena ja ihmetteli missä mummi on. Oli sydäntäsärkevän ihanaa nähdä, kuinka onnessaan hän oli kun mummi löytyikin vierashuoneesta.

Näin kolmen viikon kokemuksella en voi kuin iloita siitä, että palasin töihin. Olen saanut jo nyt niin paljon mielenkiintoista tekemistä töissä, olen saanut uutta energiaa ja virtaa kotiarkeen ja olen ollut jotenkin kuin uudestisyntynyt. Kaiken muun oppimani lisäksi olen oppinut hieman taas lisää perhe-elämästä. Yhtäkään perhettä ei pitäisi laittaa yhteenkään lokeroon, vaan jokaisen pitäisi toimia, kuten parhaaksi näkee. Sitoutuminen omaan perheeseen ei käy ilmi tehtyjen työtuntien määrässä tai tehdyissä työprojekteissa. Se ei ole kytköksissä siihen monta pesukonetta on pessyt tai monta tuntia on leikkinyt “pääolkapääpeppupolvet”-leikkiä. Se sitoutuminen perheeseen sanelee jokaista arjen valintaa ja ne palikat voi asetella miten parhaiten omalle perheelle sopii. Kunhan kaikilla on hyvä olla, tarpeeksi läheisyyttä ja laatuaikaa ja tavallisia arkisia hetkiä.

Mun mielestä kenenkään äidin työvalintoja ei pitäisi kritisoida tai edes hirveämmin ihmetellä. Jokaisen valintoja pitäisi tukea ja tsempata. Ja jopa niitä omia ennakko-olettamia jokaisen olisi hyvä tarkistaa. Sillä tällä hetkellä sekä mun että Danten arki on paljon mielekkäämpää, enkä todellakaan olisi vielä vuosi sitten osannut ajatella, että tämä olisi mun valinta. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että viihtyisin jotenkin huonommin Danten kanssa nyt ja haluaisin olla hänestä mahdollisimman paljon erossa. Päinvastoin, mä en malttanut viikonloppuna nukkua, kun halusin jo lähteä puuhailemaan hänen kanssaan.

Kauhukohtauksista

Mainitsin viimeksi ohimennen kauhukohtauksista, ja siitä, että Dantella on niitä ollut jonkin verran. Yöllinen kauhukohtaus kuulostaa aika pahalta, mutta ei sitä ole.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan:

“Yöllinen kauhukohtaus on unenaikainen voimakas pelkotila, jonka aikana unessa oleva lapsi tai aikuinen voi huutaa tai itkeä kauhuissaan. Kauhukohtaukset eroavat painajaisunista siinä suhteessa, että lapsi ei herää kohtaukseen eikä hän aamulla herättyään muista kohtausta.”

Noin 15 % lapsista “kärsii” jossakin vaiheessa kauhukohtauksista, joten se on melko yleistä. Joillain kauhukohtauksia on yksittäisiä, toisilla useammin.

Turun Yliopiston tutkijatohtori Katja Valli on avannut asiaa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa kauhukohtaukset esiintyvät syvän unen aikana tyypillisesti 1–3 tunnin kuluessa nukahtamisesta. Painajaiset vuorostaan esiintyy yleensä aamuyöstä REM-univaiheen aikana ja niistä muistaa edes jotain. Kauhukohtauksia aiheuttama syy on tuntematon. Jotain perinnöllisyyttä asiassa on kai havaittu eli jos jommallakummalla vanhemmalla on ollut kauhukohtauksia lapsuudessa,  lapsella on hieman suurempi riski saada kohtauksia.

Vallin mukaan moni asia voi laukaista kohtaukset, esimerkiksi univaje, epäsäännöllinen rytmi, stressi, kuume ja kaikki uudet asiat sekä kasvukivut.

Ja sitten kun kohtaus tulee, niin lasta ei pitäisi herättää. Voi olla, että jopa koskettaminen ei ole hyvä idea. Jos lapsi “riehuu”, ja liikkumisellaan ja sätkimisellä satuttaa iteään, on pakko vähän pitää aloillaan. Lapsi ei itse muista kohtausta sen jälkeen, joten se ei pelota häntä jälkeenpäin. Yöllisillä kauhukohtauksilla ja unissakävelyllä on joidenkin asiantuntijoiden mukaan yhteys, mutta tämäntyyppiset unihäiriöt eivät tarkoita, että lapsella olisi minkäänlaisia psyykkisiä ongelmia.

Se virallisesta osuudesta, mennäänpä omiin kokemuksiimme. 

Danten ensimmäinen kauhukohtaus oli muistaakseni n. 8 kk kohdalla. Säikäytti ihan todella. Mietin, että mitä tapahtuu.

Kauhukohtaukset Danskulla on aina olleet ihan samanlaisia. Ykskaks kesken syvän unen alkaa jumalaton huuto ja itku, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hänellä on silmät auki, mutta näkee hyvin, että hän “ei ole täällä”. Jotenkin heti ekalla kerralla ajattelin, että ei pidä herättää, vaikka tajusin, että hän on ihan unessa, vaikka on silmät auki.

Kauhukohtaukset alkoi meillä korvatulehdusten aikana. En tiedä onko niillä ollut vaikutusta vai onko ollut juurikin tuo kuume, joka on laukaissut. Korvatulehdusten aikaan oli yleensä yksi kauhukohtaus per tulehdus, välillä ei tullut ollenkaan. Muutama muuna ajankohtana tullut kauhukohtaus on myös ollut. Itkua saattaa kestää 3 minuuttia tai sitä saattaa kestää melkein kymmenen minuuttia. Ja se on ihan jumalattoman riipivää.

Onneksi, meillä se yleensä rauhoittuu sillä, että mä otan hänet vatsat vastakkain pystyasennossa syliin ja heijaan hyssytellen ja kuiskutellen joitain rauhoittavaa. Yleensä siitä kun pääsee syliin saattaa vielä hetken itkeä ja sitten lopettaa ja valahtaa tosi syvään uneen heti takaisin. Toisaalta voi olla, että ei halua syliin tai että kosken. Huuto vaan tuplaantuu. Sitten heittelehtii pitkin meidän sänkyä tms. Yleensä kuitenkin hetken päästä saankin ottaa syliin ja sitten rauhoittuu. Välillä rauhoittuu sylissä niin, että makaan selälläni ja hän on vatsallaan mun päällä.

Välillä se itku on ollut tosi raastavan kuuloista ja tekisi mieli vaan herättää, että se loppuisi. Mutta uskon kyllä tuohon, ettei kannata herättää, vähän sama kuin unissakävelijän kanssa. Meillä ainakin tulee ihan hirveesti kyyneliä ja huuto on kyllä kovempaa kuin ikinä hereillä. On oikeesti vähän sellainen “manattu” meininki. Ihan erilaista kuin normaali itkien herääminen. Meillä on viime aikoina herätty jostain syystä 5 ja 6 välillä ja alettu vähän itkemään, jonka jälkeen unet on jatkuneet mun kainalossa yleensä. En tiedä mikä tää uus juttu on, mutta ei sinänsä häiritse, kun tyyppi jatkaa nukkumista heti kun pää on tyynyssä. Tosin, se poikittain meidän välissä nukkuminen saattaa välillä tarkoittaa, että minä ja mies nukutaan omilla 20 cm osuuksilla sängyn laidoilla :D Mut niin, se kauhukohtaus on ihan erilainen. Siinä tuntuu, että lapsella olisi oikeesti ihan hengenhätä ja ettei hän ole ihan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.

Meillä on nyt tässä vajaan vuoden aikana ollut ehkä kymmenkunta kohtausta ja melkeinpä aina ne on olleet niin, että sinä päivänä on tapahtunut jotain “tosi jännää” tai tunteikasta. Esim. kun tulimme takaisin Turkista, oli hänellä yöllä kauhukohtaus. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä ollaanko oltu koko päivä yhdessä vai erillämme, eikä mitään muutakaan yhdistävää tekijää paitsi se, että on ollut tosi vaikkapa innoissaan. Esimerkiksi kesällä kun pumppasimme ekan kerran uima-altaan hänelle ja hän polski siellä aivan tohkeissaan ja nauroi ja kikatti onnesta siellä, oli yöllä kauhukohtaus. Itse asiassa ainoa yhdistävä asia on se, että nää on AINA tulleet 1-2 h nukahtamisesta. Me ei olla vielä jätetty Dantea yläkylään muualle kuin mummolaan ja siellä ollaan tietoisia tästä. Itse asiassa äitini oli todistamassa yhtä kokousta Kroatiassa, joten tietää miten toimia ja mitä tuollainen johtuu. Näitä on ollut tässä nyt aika tasaisesti n. kerran kuussa, mutta jotenkin tuntuu, että ne “kevenee”. Tosin elokuun alussa kun olimme reissussa, oli aika raju kauhukohtaus. Mä olin itkenyt tosi paljon sinä iltana ja Dante näki jonkin aikaa kun itkin. Luulen, että se oli sen päivän iso tunteellinen kokemus. Pahin oli ehkä kerran kun ajoimme kotiin alkuillasta ja Dante nukahti. Nähtävästi aika todella syvästi ja “yöunille” vaikka kello oli vasta about 18, koska noin tunnin päästä alkoi niin jumalaton itku ja riuhtominen siellä tuolissa, että oli pakko pysähtyä.

Mä oon aika paljon lukenut aiheesta ja puhunut lastenlääkärin kanssa ja oon tullut siihen tulokseen, että kyseessä on vähän niinkuin lapsen aivojen tapa käsitellä isoja tapahtumia yöllä. Mä itse asiassa oon ite ollut unissakävelijä tosi tosi pitkään. Saatan edelleen unissa kävellä. Tosi tosi harvoin, mutta välillä. Ihan jokakuukautista meille on kuitenkin se, että säpsähdän yöllä johonkin uneeni ja sen unen juttujen perusteella saatan selittää miehelle jotain. Tilanne menee jotakuinkin niin, että singahdan istumaan, oon hirveen huolissani jostain, mies herää, säikähtää, tajuaa, että mitään ei oo tapahtunut eikä saa enää unta hetkeen ku mä jatkan nukkumista :D

Ja siis mähän nään ihan loputtomasti unia. Mä nään JOKA YÖ unia ja muistan joka aamu uneni. Viime yönä itkin unessani valtoimenaan yhtä ihan hassua asiaa ja siis itkin tyynyliinani märäksi yöllä ja olin ihan järkyttynyt kun heräsin joskus kolmelta siihen uneen. Mä oon nähnyt jatko-osan yhdelle tosi toiminnantäyteiselle unelleni ja siis tää unijuttu on ihan naurettava :D Mieheni ei muista juuri ikinä mitään uniaan, mä muistan ne helposti aamulla. Ja usein useamman unen yön ajalta. Ja siis mun uni alkaa heti kun laitan silmät kiinni. Välillä tuntuu, että ennenkin sitä. Kappadokyassa kun metsästimme kadonnutta passiani ja ajettiin aamuyöllä takaisin Goremeen, nuokahtelin pelkääjän paikalla nonstop. Nukahdin ehkä sekunniksi kerrallaan ja silti ehdin aina alkaa näkemään unta. Tiedän, että tää ei oo mitenkään uniikkia, vaan monilla on just tällaista. Mut jotenkin oon miettinyt aina, että Dantella on ehkä mun taipumus tähän, varsinkin ton mun unissakävelyn takia.

Viimeisin kauhukohtaus oli sangen kesy, Dante rauhottui ehkä minuutissa-parissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Yleensähän nää kohtaukset on yleisimpiä n. 4-12 -vuotiailla, mutta näitä ilmenee myös taapero- ja vauvaikäisilläkin. Että saa nähdä loppuuko nää jossain välissä, harveneeko vai lisääntyykö ja millaisiksi muuttuu. Voipi olla, että 12-vuotiasta ei ihan samalla tapaa pidellä sylissä masut vastakkain :D

Millaisia kokemuksia teillä on ollut kauhukohtauksista? 

Seuraavaksi: Kun äiti palaa töihin