Äidin työmatka

Taaperon äidin 40 h työmatka näyttää ainakin mun toteuttamana tältä:

Ensimmäinen tunti: Voi eiiii, tulee hirveä ikävä, en kestä, on jo ikävä.

1h mennyt: Mitenhän se pärjää ilman mua? Täytyykin laittaa viesti hoitajalle ja kysymys miten menee.

1,5 h mennyt: Menipä toi passintarkastus nopeasti ja helposti. Hetkinen mitä se tämä on, tämä loungessa istuminen ja kahvin nauttiminen eikä kahvin hörppiminen nopeasti liian kuumana ja lapsen perään juokseminen?

2 h: Hello menneisyys, miten ihanaa onkaan palata aikaan, missä voi kuunnella musiikkia kuulokkeista välittämättä siitä, että pitäisi olla tarkkana ja kuulla kaikki. Ja kokonainen lento sitä, että voi tehdä läppärillä juttuja eikä keskittyä toisen ihmisen viihdyttämiseen. Ahh, mikä ihana vapaus ja itsenäisyys!

4 h: Apua, mitä jos kotona tapahtuu jotain, mitenhän nopeasti mä pääsen sinne? Pitää laittaa viestiä hoitajalle, että oon perillä ja mut saa helposti kiinni, pidän puhelimen koko ajan päällä.

8 h: Illallinen? Aikuisessa porukassa? Kukaan ei heittele ruokaa ja sylje riisiä pois? Viiniä ja keskustelu jostakin muusta kuin possun röhkinästä ja siitä onko lystiä? Onpas lystiä!

10 h: Apua, pitää mennä jo nukkumaan! Hetkinen. Ei itse asiassa tarvii. Mä voin istua tässä ja nauttia illallisesta ja seurasta. Hetkinen, enkö mä oo kuuteen tuntiin muistanut mun lasta ja muistanut laitaa viestiä? Mä oon maailmanhistorian huonoin äiti. “Mitä kuuluu, nukkuuko lapsi, onko hänellä kaikki hyvin, onko ikävä?”

12 h: Hotellin sänky vain minulle? Olen taivaassa. Voinko katsoa telkkarista mitä haluan ja tehdä töitä? Ihanaaaaaa, this is life!

22 h: Ahhhhh, hotelliaamupala. Yksin. Omassa rauhassa. Ei sotaa aamupuurosta, ei vinkunaa siitä, että pitää pysyä paikallaan. I love my life! Kahvia ja kaurapuuroa, ei meteliä ei ylipuhumista syömiseen.

24 h: Miksei mulla oo vielä ikävä? Onpas töissä kivaa!

30 h: Työpäivä pulkassa ja aikaa käydä kahvilla, pyörähtämässä Tukholman keskustassa. Ahhh, täällä on kaikki lemppareimmat kaupat ja merkit ja ihania kahviloita, pyörinpä ja nautinpa elämästä.

30h15min: Mulla on hirveä ikävä, mä kuolen tähän.

30h30min: Mä en oo koskenut mun lapseen yli vuorokauteen, mä ehkä kuolen ilman halia ja hänen tuoksuaan.

31h: Mitä väliä, että aikaisempi lento olisi ollut 200 € kalliimpi, kenen perkele erinomainen idea oli ottaa myöhäinen lähtö ja ajatella, että onpahan aikaa pyörähtää kaupungilla? Ai niin, mun. Oon maailman kuppasin äiti.

33h: Jessss, voin lähteä lentokentälle! Ei mun vielä tarttis, mut mä voin. Toisaalta oon viimeisen tunnin hörppinyt kahvia ja katsellut lapsen kuvia, joten mitäpä väliä missä sen tekee.

36h: Jesssss, oon ihan kohta kotona. Mulla on hirveä ikävä. Paljonkohan aviomies kiukuttelee, jos haen lapsen sänkyymme keskellä yötä nukkumaan, koska mä tarviiiiiiiin haleja.

37h: Pitäskö skipata huominen reppupäivä kerhossa? Pitäskö mun olla näyttäytymättä aamulla ennen kerhoa, että malttaa olla kerhossa? En mä pysty, mä haluan nähdä, halia ja olla lähellä. Ihan totta, voisko tää lento jo lähteä?

38h: Kiitos elämä, oon enää ajomatkan päässä! Ihan kohta, ihan kohta meen nuuhkimaan keuhkot täyteen hänen tuoksuaan. Täytyy muistaa pitää vauhti rajoitusten puitteissa, vaikka mieli tekisi lentää kotiin hirveetä ylinopeutta.

40 h: Home sweet home. I will never leave again. Kunnes huomenna haaveilen seuraavasta kerrasta.

Conclusion: Niin kauan kun on kivaa porukkaa ja inspiroiva ympäristö ja töitä porukassa, ei ehdi mieli karkaamaan. Kun vapaa-aika alkaa, alkaa ikävä. Ja reilun vuorokauden päästä lähdöstä alkaa fyysiset vieroitusoireet. Mutta voi että se ensimmäinen halaus poissaolon jälkeen. I’m alive again!

On ihanaa päästä työmatkalle, tuntea itsensä aikuiseksi ja tärkeäksi eri tavalla kuin äitinä, mutta kyllä sitä omaa pientä tulee ihan hirveä ikävä. Ihan tunneissa ja parissa päivässä varsinkin.

Mitä muut työmatkoja tekevät äidit on keksiny keinoiksi selviytyä?

MIELIPIDEMAANANTAI – Kun äiti palaa töihin

Mieheni palasi töihin melko lailla tämän vuoden alusta, kun vanhempainvapaa oli käytetty, eikä hän halunnut jäädä hoitovapaalle. Itse asiassa, mieheni palasi töihin silloin kun Dante oli 3-viikkoinen ja oli töissä siihen asti, että kesäloma alkoi Danten ollessa 2,5 -kk ja siitä mieheni olikin sitten kotona noin puolet ajasta, sillä hän piti vanhempainvapaansa muuttomme vuoksi jotakuinkin puolittaisena.

Ottaen huomioon millaisia kommentteja ja kysymyksiä olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta, on jälkeenpäin aika jännää, että kukaan ei kysynyt mieheltäni miksi hän meni takaisin töihin, eikä kukaan todellakaan kyseenalaistanut mieheni työhön paluuta. Itse asiassa, ainoat hämmennykset kohtasimme siinä, että mieheni ihan toden totta jäi vanhempainvapaalle. Ja silloinkin ne oli lähinnä katkeransuloisia huokailuja siitä, miten ihanaa on olla lomalla.

Ei. Mieheni ei ollut lomalla vaan hoiti ympäri vuorokauden lastamme. Ihan samalla tapaa kuin lapsen äiti, vaikka äitinä olinkin kotona. Mieheni ei rakentanut taloa vanhempainvapaalla (tuntuu olevan trendi välillä tämä), eikä hän aloittanut uutta harrastusta tai juossut poikien kanssa lomabissellä. Hän siivosi taloa, hoiti pyykkivuoret ja hoiti lapsen syötöt, vaipanvaihdot, nukutukset ja röyhtäytykset. Hänen mennessä takaisin töihin minua lukuun ottamatta kukaan ei kysynyt miltä se työnteko nyt sitten tuntuu kun olet ollut 9 kk enemmän tai vähemmän kotona?

Maassa, jossa sukupuolineutraaliutta korostetaan ihan loputtomasti, tuntuukin ihan hämmentävältä se, kuinka tämä on ollut tapetilla viimeisen kuukauden, kun olen palannut töihin ja ollut kolmisen viikkoa uudessa työssäni.

Suhtautumisia on erilaisia. Päällimmäisenä on ihmetys siitä, miksi halusin mennä takaisin töihin. Kun kerta meillä ei ollut taloudellista painetta mun työnteolle, miksi mä halusin “hylätä lapseni” ja palata työelämään. Ehh. Ensinnäkään lapseni ei todellakaan ole hylätty. Toiseksi, miksi tätä samaa asiaa ei kysytty mieheltän? On kahta eri koulukuntaa. Heitä, joiden mielestä äidin pitäisi olla lapsen kanssa vähintään 2-3 -vuotiaaksi ja heitä, joiden mielestä lapsen voi laittaa hoitoon jo puolivuotiaana. Mä asetun tässä johonkin näiden välimaastolle harmaalle välialueelle, jota kutsun nimellä “perheelle kokonaisvaltaisesti sopivin ratkaisu”. 

Miksikö minä sitten menin töihin? Voisin perustella tätä sillä, että minulle tarjottiin niin uskomattoman mahtavaa työtä, että en voinut kieltäytyä. Se olisi kuitenkin valhe, sillä jokin sai minut katsomaan työpaikkailmoituksia, kirjoittamaan hakemuksen ja menemään haastatteluun. Se jokin oli uteliaisuus ja mielenkiinto uusia asioita kohtaan.

Mä ajattelin Danten synnyttyä, että en missään nimessä laita häntä hoitoon ennen kuin hän on ainakin 63-vuotias. Noin suunnilleen. Symbioosi oli alkuun niin vahva, että pystyin hädin tuskin jättämään häntä tunniksi isänsä kanssa. Pikkuhiljaa, luonnollisesti, opimme olemaan hieman erillämme toisistamme. Henkisen symbioosin hieman hellittäessä aloin tunnustelemaan hieman omia tuntojani siitä, kuka olen ilman lastani. Kuka olen, kuka haluan olla. Millainen ihminen minä olen äitiyden lisäksi? Huomasin enemmän ja enemmän miettiväni sitä, miten haluan vielä kehittyä. Mielessäni pyöri yliopistoon haku, työnteko oman yrityksen ulkopuolella, tiimi, jonka kanssa tehdä töitä ja paljon muita mielenkiintoisia haasteita.

Niinpä hain töitä ja onnekseni mulle tarjottiin paikkaa aivan mielettömän mielenkiintoisesta ympäristöstä. Tosin, myönnän rehellisesti, että kun työtarjous oli olemassa, tuli hetkellinen paniikki. Haluanko tätä oikeesti? Olenko valmis jättämään tämän Danten ympärillä aamusta iltaan pyörivän elämäni? Ja niin syylliseltä kuin se tuntuikin, vastaus oli kyllä, haluan. 

Se, mihin en ollut varautunut oli se, kuinka paljon tämä voi kiinnostaa niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Oon perustellut työhönmenoani liian monta kertaa, vastannut kysymyksiin ikävästä ja kertonut meidän arjen järjestelyistä ja vakuuttanut, että näen Dantea tarpeeksi. Eikä siinä mitään, mutta mieheni ei joutunut tekemään tätä kertaakaan. Mun mielestä on outoa, että äidin rooli koetaan edelleen niin älyttömän paljon tärkeämmäksi ja vahvemmaksi lapselle, sillä mä väittäisin, että me ollaan mieheni kanssa täysin tasa-arvoisia vanhempia. Välillä Dantelle kelpaa vaan “mama” ja hän haluaa olla sylissä vaikka tuntitolkulla, mutta yhtä lailla hän välillä heiluttaa mulle kättä sen merkiksi, että hän ei kaipaa mua vaan leikkii isin kanssa. Voisin alkaa kaivelemaan arkeamme ja miettimään onko jompikumpi vanhempi hänelle läheisempi, mutta se olisi turhaa. Olemme jakaneet vanhemmuutemme niin tasan, että se todella on hyvin tasaisen tasa-arvoista. Siksi onkin niin outoa selittää sitä, miksi menin töihin kun olisin voinut jäädä lapseni kanssa kotiin. Suurin osa on ollut positiivisia kysymyksiä, joilla halutaan osoittaa välittämistä ja ymmärrystä, mutta tää tilanne on kieltämättä aiheuttanut vähän erikoisiakin, syyllistäviä ja syyttäviäkin lähestymistapoja.

Lyhyt vastaus siihen, miksi menin töihin on; koska kaipasin työminääni, kaipasin pientä vapautta olla aikuinen, tehdä tärkeitä ja mielenkiintoisia töitä ja olla mukana projekteissa, joihin ei liity lelut ja lastenleikit. Kaipasin rakennuspalikoita, joista voisin rakentaa itselleni mielekkään tulevaisuuden, jossa en ole sidottu yhteen lapseen. Lapseen, josta kasvaa teini-ikäinen ja aikuinen. Ihminen, joka kaipaa omaa aikaa ja elämää, eikä äitiä, joka elää hänen kauttaan.

Voi herrajumala tekee pahaa lähteä aamulla töihin tietäen, etten näe häntä 9-11 tuntiin. Ihan oikeesti, se on edelleen rankkaa. Ja rehellisesti sanottuna en pystyisi siihen vielä viitenä päivänä viikossa. Tämä järjestely ei onnistuisi, jos mulla ei olisi mahtava työpaikka, jonka kanssa saimme sovittua tosi kivan ratkaisun ja jos mulla ei olisi maailman ihanin mies ja äiti, joiden kanssa voidaan pyörittää arkea. Kun olen töissä toimistolla Helsingissä, Dante on äitini kanssa. Kun olen töissä Tampereen toimistolla, mieheni on etäpäivää kotona ja meillä on lapsenvahti kotona. Ne päivät, jotka olen etätöissä kotona, meillä on lapsenvahti kotona. Näin ollen olen Dantesta erossa vain kolmena päivänä viikossa ja silloin hän on aina jonkun itselleen hyvin rakkaan ihmisen kanssa; joko mummin tai mieheni. Vaikka mieheni tekeekin tai minä teen töitä kotona ja lapsenvahti huolehtii Dantesta päikkäreihin asti, ollaan me aina lähellä ja nähdään häntä hetkellisesti tai voidaan ottaa pieni kahvitauko ja leikkiä hetki yhdessä. Jos käy jotakin, olemme lähellä. Olemme antamassa pusuja ja haleja ennen päikkäreitä ja näkemässä jokainen päivä hänen elämässään. On ihanaa, kun voin olla joka ikinen päivä läsnä.

Samalla on kuitenkin älyttömän ihanaa olla töissä. Olla palavereissa ja työskennellä tiimissä, tehdä mielenkiintoisia uusia asioita kodin seinien ulkopuolella, tutustua ihmisiin ja kokea olevansa osa jotakin muutakin kuin perhettä. Työpäivät ovat ladanneet mun akkuja niin valtavasti, että tunnen oikeasti että mulla on ihan eri tavalla intoa tehdä lapsen kanssa. Kun olen ollut nyt töissä, ollaan käyty paljon enemmän koko perheen kävelylenkeillä, puuhattu yhdessä pihalla, käyty temppukerhossa ja yhdessä kokkailtu keittiössä. En ymmärrä miten se, että mulla on vähemmän aikaa perheelleni on jotenkin mystisesti tarkoittanut sitä, että mulla onkin enemmän aikaa perheelleni. Ajankäyttö on tehostunut ja jokainen hetki on tärkeä ja sitä pitää laatuaikana, ei muuten vaan oleskeluna.

En aio valehdella, tää on ajoittain aikamoinen palapeli. Kun yhtälöön mahduttaa miehen kokopäivätyön, vaimon yrittäjyyden ja kokopäivätyön, ison kodin siisteyden ja ylläpidon, koiran ja lapsen, joka ei ole päivähoidossa, mutta harrastaa paljon, niin palasia pitää saada sopimaan. Dante käy noin kolme kertaa viikossa perhekerhossa (jonkun meistä tai lapsenvahdin kanssa), kerran viikossa muskarissa ja kerran viikossa temppukerhossa. Ja lisäksi päivittäin ulkoillaan ja leikitään ulkona. Näkisitte mun kalenterin. Se on värikkäiden neliöiden luvattu maa. Jokaiselle asialle on oma värinsä ja niitä palikoita liikuttelen miten vaan pystyn. Jokaista päivää sanelee se, että näen Dantea jossakin vaiheessa päivää ja vietän hänen kanssaan laatuaikaa ja että kaikki päivät mennään lapsen ehdoilla. Hänen päiväuniaikaan ollaan kotona tai mummilla, hänen harrastuksiin ja sosiaalisiin tapahtumiin, kuten kerhoihin varataan aikaa. Tää perheen ja työn yhdistelmän admin on aikamoinen homma, mutta todella palkitseva sellainen.

Käytännössä tää menee esimerkiksi näin:

Saatan vaikka olla maanantaina työpäivän Helsingissä ja äitini tuleekin meille sunnuntai-illalla. Lähden aamulla aikaisin Helsinkiin yksin, ja äitini käy Danten kanssa perhekerhossa, jonka jälkeen he tulevat perässä Helsinkiin, missä näen Danten töiden jälkeen ja olen koko illan hänen kanssaan. Samalla näen perhettäni, vanhempiani ja siskojani ja vietetään aikaa yhdessä. Tiistaina äitini käy aamupäivällä Danten kanssa muskarissa ja tuo Danten mulle juna-asemalle kun lähden töistä, josta tullaan sitten kotiin. Keskiviikkona ollaan kotosalla lapsenhoitajan kanssa mun etäillessä ja päikkäreiden jälkeen iltapäivä ja ilta on pyhitetty perheelle, ja Danten mennessä yöunille teen vielä vähän töitä tai vietän aikaa mieheni kanssa. Torstaina lastenhoitaja käy perhekerhossa Danten kanssa mun tehdessä töitä ja laittaa hänet kerhon jälkeen unille. Päikkäreiden jälkeen mun työpäivä on pulkassa ja käydään liikkumassa tai leikkimässä ja ollaan perheenä yhdessä. Perjantaina mieheni voi olla etäpäivää, jolloin olen itse Tampereen toimistolla ja lastenhoitaja vie Dantea leikkipaikalle tai kerhoon ja hänen herättyä päikkäreiltä vastuu siirtyy miehelleni ja pian minä olenkin jo kotona ja voimme mennä kaikki yhdessä temppukerhoon. Viikonloppuna päikkäriaikaan saatan tehdä rästiin jääneitä töitä ja lopun aikaa vietän kotiarkea mun poikien kanssa. Tää paletti pyörii vähän joka viikko, koska mun työpäivät vaihtelee, miehen etäpäivämahdollisuudet vaihtelee, Dantella on välillä sellaisia kerhopäiviä, joihin hänet voi viedä muutamaksi tunniksi ja jättää hänet kerhoilemaan pieneen ryhmään ilman vanhempaa (ikään kuin pienenä totutteluna päivähoitoon), välillä äidilläni on jotakin pakottavaa menoa yms. Joka viikko on oma tarinansa ja aikataulu pyörii tarpeiden mukaisesti. Välillä mun kalenteri näyttää Danten värikylpy-tekeleeltä, mutta se on itse asiassa yllättävän rutinoitutta jo.

Mä en ole pariin vuoteen tuntenut oloani näin tehokkaaksi ja innostuneeksi, ja siitä käy kiittäminen tätä uskomattoman ihanaa tasapainoa, jossa mä pääsen toteuttaa itseäni työasioissa, mutta saan myös olla äiti täyspainoisesti.

Ja toisin kuin eräs lukija, joka ei selkeästi ole edes hippasen vertaa perehtynyt kauhukohtauksiin ja mistä ne johtuvat, mutta joka koki tarpeelliseksi kuitenkin ojentaa meitä ja meidän reissaamisen ja tekemisen määrää, oletti, niin vaikka tämä kaikki kuulostaa hirveän hengästyttävältä, ei se sitä ole. Viitenä päivänä viikossa Dante on kotona, omassa sängyssä ja käy valveillaoloaikana eri kerhoissa leikkimässä muiden lasten kanssa ja puuhamassa kaikkea hauskaa. Kahtena päivänä viikossa Dante on mummolassa, jossa hän rrrrakastaa olla Jedin ja Simban ja kaikkien eri lelujen ja my god, ison kylpyammeen kanssa! Kaiken vaihtelevuuden keskelläkin arki on hyvin samanlaista. VR:n leikkivaunu on aina sama vaunu ja siellä on aina samanlainen juna ja liukumäki. Ja jopa puolitoista vuotta vanha taapero osaa mennä sinne junassa. Tällainen järjestely toimii vain koska tähän on satsattu alusta asti ottamalla mummi isoksi osaksi arkea, ja koska mummola ja mummi on Dantelle hirmutärkeitä. Ja koska olemme olleet hyvin tarkkoja Danten rutiineista ja siitä, että ne säätelevät meidän elämää.

Mun mielestä on itse asiassa jotenkin ihan outoa, että jopa tätä mummin osallistumista oudoksutaan. Ei siitä ole ihan kuin muutama vuosikymmen, kun oli ihan arkipäiväistä Suomessakin, että perheet elivät yhdessä ja mummit hoiti lapsenlapsia vanhempien tehdessä töitä. Olen tälle järjestelylle kiitollinen niin monella tapaa, mutta ennen kaikkea sen takia, että pääsen todistamaan älyttömän läheistä lapseni ja äitini suhdetta. Kun Dante näkee mummin, hän syöksyy halailemaan ja on piiiitkään ja hartaasti halaten sylissä ja esittelee mummille kaikki jutut, mitä ollaan tehty ne muutama päivä, mitä mummia ei olla nähty. Mummi kelpaa nukuttajaksi ja syöttäjäksi yhtä hyvin kuin kumpi tahansa meistä vanhemmista. Mummin sylistä iloisesti vilkutetaan vanhemmille hyvät työpäivät ja lähdetään puuhaamaan omiaan. Kun äitini eilen tuli meille illalla, riemu oli rajaton pienessä pojassa. Kun äitini laittoi tavaroitaan vierashuoneen kaappiin tultuaan ja katosi hetkeksi Danten näköpiiristä, oli pieni ihan huolestuneena ja ihmetteli missä mummi on. Oli sydäntäsärkevän ihanaa nähdä, kuinka onnessaan hän oli kun mummi löytyikin vierashuoneesta.

Näin kolmen viikon kokemuksella en voi kuin iloita siitä, että palasin töihin. Olen saanut jo nyt niin paljon mielenkiintoista tekemistä töissä, olen saanut uutta energiaa ja virtaa kotiarkeen ja olen ollut jotenkin kuin uudestisyntynyt. Kaiken muun oppimani lisäksi olen oppinut hieman taas lisää perhe-elämästä. Yhtäkään perhettä ei pitäisi laittaa yhteenkään lokeroon, vaan jokaisen pitäisi toimia, kuten parhaaksi näkee. Sitoutuminen omaan perheeseen ei käy ilmi tehtyjen työtuntien määrässä tai tehdyissä työprojekteissa. Se ei ole kytköksissä siihen monta pesukonetta on pessyt tai monta tuntia on leikkinyt “pääolkapääpeppupolvet”-leikkiä. Se sitoutuminen perheeseen sanelee jokaista arjen valintaa ja ne palikat voi asetella miten parhaiten omalle perheelle sopii. Kunhan kaikilla on hyvä olla, tarpeeksi läheisyyttä ja laatuaikaa ja tavallisia arkisia hetkiä.

Mun mielestä kenenkään äidin työvalintoja ei pitäisi kritisoida tai edes hirveämmin ihmetellä. Jokaisen valintoja pitäisi tukea ja tsempata. Ja jopa niitä omia ennakko-olettamia jokaisen olisi hyvä tarkistaa. Sillä tällä hetkellä sekä mun että Danten arki on paljon mielekkäämpää, enkä todellakaan olisi vielä vuosi sitten osannut ajatella, että tämä olisi mun valinta. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että viihtyisin jotenkin huonommin Danten kanssa nyt ja haluaisin olla hänestä mahdollisimman paljon erossa. Päinvastoin, mä en malttanut viikonloppuna nukkua, kun halusin jo lähteä puuhailemaan hänen kanssaan.

Kauhukohtauksista

Mainitsin viimeksi ohimennen kauhukohtauksista, ja siitä, että Dantella on niitä ollut jonkin verran. Yöllinen kauhukohtaus kuulostaa aika pahalta, mutta ei sitä ole.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan:

“Yöllinen kauhukohtaus on unenaikainen voimakas pelkotila, jonka aikana unessa oleva lapsi tai aikuinen voi huutaa tai itkeä kauhuissaan. Kauhukohtaukset eroavat painajaisunista siinä suhteessa, että lapsi ei herää kohtaukseen eikä hän aamulla herättyään muista kohtausta.”

Noin 15 % lapsista “kärsii” jossakin vaiheessa kauhukohtauksista, joten se on melko yleistä. Joillain kauhukohtauksia on yksittäisiä, toisilla useammin.

Turun Yliopiston tutkijatohtori Katja Valli on avannut asiaa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa kauhukohtaukset esiintyvät syvän unen aikana tyypillisesti 1–3 tunnin kuluessa nukahtamisesta. Painajaiset vuorostaan esiintyy yleensä aamuyöstä REM-univaiheen aikana ja niistä muistaa edes jotain. Kauhukohtauksia aiheuttama syy on tuntematon. Jotain perinnöllisyyttä asiassa on kai havaittu eli jos jommallakummalla vanhemmalla on ollut kauhukohtauksia lapsuudessa,  lapsella on hieman suurempi riski saada kohtauksia.

Vallin mukaan moni asia voi laukaista kohtaukset, esimerkiksi univaje, epäsäännöllinen rytmi, stressi, kuume ja kaikki uudet asiat sekä kasvukivut.

Ja sitten kun kohtaus tulee, niin lasta ei pitäisi herättää. Voi olla, että jopa koskettaminen ei ole hyvä idea. Jos lapsi “riehuu”, ja liikkumisellaan ja sätkimisellä satuttaa iteään, on pakko vähän pitää aloillaan. Lapsi ei itse muista kohtausta sen jälkeen, joten se ei pelota häntä jälkeenpäin. Yöllisillä kauhukohtauksilla ja unissakävelyllä on joidenkin asiantuntijoiden mukaan yhteys, mutta tämäntyyppiset unihäiriöt eivät tarkoita, että lapsella olisi minkäänlaisia psyykkisiä ongelmia.

Se virallisesta osuudesta, mennäänpä omiin kokemuksiimme. 

Danten ensimmäinen kauhukohtaus oli muistaakseni n. 8 kk kohdalla. Säikäytti ihan todella. Mietin, että mitä tapahtuu.

Kauhukohtaukset Danskulla on aina olleet ihan samanlaisia. Ykskaks kesken syvän unen alkaa jumalaton huuto ja itku, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hänellä on silmät auki, mutta näkee hyvin, että hän “ei ole täällä”. Jotenkin heti ekalla kerralla ajattelin, että ei pidä herättää, vaikka tajusin, että hän on ihan unessa, vaikka on silmät auki.

Kauhukohtaukset alkoi meillä korvatulehdusten aikana. En tiedä onko niillä ollut vaikutusta vai onko ollut juurikin tuo kuume, joka on laukaissut. Korvatulehdusten aikaan oli yleensä yksi kauhukohtaus per tulehdus, välillä ei tullut ollenkaan. Muutama muuna ajankohtana tullut kauhukohtaus on myös ollut. Itkua saattaa kestää 3 minuuttia tai sitä saattaa kestää melkein kymmenen minuuttia. Ja se on ihan jumalattoman riipivää.

Onneksi, meillä se yleensä rauhoittuu sillä, että mä otan hänet vatsat vastakkain pystyasennossa syliin ja heijaan hyssytellen ja kuiskutellen joitain rauhoittavaa. Yleensä siitä kun pääsee syliin saattaa vielä hetken itkeä ja sitten lopettaa ja valahtaa tosi syvään uneen heti takaisin. Toisaalta voi olla, että ei halua syliin tai että kosken. Huuto vaan tuplaantuu. Sitten heittelehtii pitkin meidän sänkyä tms. Yleensä kuitenkin hetken päästä saankin ottaa syliin ja sitten rauhoittuu. Välillä rauhoittuu sylissä niin, että makaan selälläni ja hän on vatsallaan mun päällä.

Välillä se itku on ollut tosi raastavan kuuloista ja tekisi mieli vaan herättää, että se loppuisi. Mutta uskon kyllä tuohon, ettei kannata herättää, vähän sama kuin unissakävelijän kanssa. Meillä ainakin tulee ihan hirveesti kyyneliä ja huuto on kyllä kovempaa kuin ikinä hereillä. On oikeesti vähän sellainen “manattu” meininki. Ihan erilaista kuin normaali itkien herääminen. Meillä on viime aikoina herätty jostain syystä 5 ja 6 välillä ja alettu vähän itkemään, jonka jälkeen unet on jatkuneet mun kainalossa yleensä. En tiedä mikä tää uus juttu on, mutta ei sinänsä häiritse, kun tyyppi jatkaa nukkumista heti kun pää on tyynyssä. Tosin, se poikittain meidän välissä nukkuminen saattaa välillä tarkoittaa, että minä ja mies nukutaan omilla 20 cm osuuksilla sängyn laidoilla :D Mut niin, se kauhukohtaus on ihan erilainen. Siinä tuntuu, että lapsella olisi oikeesti ihan hengenhätä ja ettei hän ole ihan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.

Meillä on nyt tässä vajaan vuoden aikana ollut ehkä kymmenkunta kohtausta ja melkeinpä aina ne on olleet niin, että sinä päivänä on tapahtunut jotain “tosi jännää” tai tunteikasta. Esim. kun tulimme takaisin Turkista, oli hänellä yöllä kauhukohtaus. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä ollaanko oltu koko päivä yhdessä vai erillämme, eikä mitään muutakaan yhdistävää tekijää paitsi se, että on ollut tosi vaikkapa innoissaan. Esimerkiksi kesällä kun pumppasimme ekan kerran uima-altaan hänelle ja hän polski siellä aivan tohkeissaan ja nauroi ja kikatti onnesta siellä, oli yöllä kauhukohtaus. Itse asiassa ainoa yhdistävä asia on se, että nää on AINA tulleet 1-2 h nukahtamisesta. Me ei olla vielä jätetty Dantea yläkylään muualle kuin mummolaan ja siellä ollaan tietoisia tästä. Itse asiassa äitini oli todistamassa yhtä kokousta Kroatiassa, joten tietää miten toimia ja mitä tuollainen johtuu. Näitä on ollut tässä nyt aika tasaisesti n. kerran kuussa, mutta jotenkin tuntuu, että ne “kevenee”. Tosin elokuun alussa kun olimme reissussa, oli aika raju kauhukohtaus. Mä olin itkenyt tosi paljon sinä iltana ja Dante näki jonkin aikaa kun itkin. Luulen, että se oli sen päivän iso tunteellinen kokemus. Pahin oli ehkä kerran kun ajoimme kotiin alkuillasta ja Dante nukahti. Nähtävästi aika todella syvästi ja “yöunille” vaikka kello oli vasta about 18, koska noin tunnin päästä alkoi niin jumalaton itku ja riuhtominen siellä tuolissa, että oli pakko pysähtyä.

Mä oon aika paljon lukenut aiheesta ja puhunut lastenlääkärin kanssa ja oon tullut siihen tulokseen, että kyseessä on vähän niinkuin lapsen aivojen tapa käsitellä isoja tapahtumia yöllä. Mä itse asiassa oon ite ollut unissakävelijä tosi tosi pitkään. Saatan edelleen unissa kävellä. Tosi tosi harvoin, mutta välillä. Ihan jokakuukautista meille on kuitenkin se, että säpsähdän yöllä johonkin uneeni ja sen unen juttujen perusteella saatan selittää miehelle jotain. Tilanne menee jotakuinkin niin, että singahdan istumaan, oon hirveen huolissani jostain, mies herää, säikähtää, tajuaa, että mitään ei oo tapahtunut eikä saa enää unta hetkeen ku mä jatkan nukkumista :D

Ja siis mähän nään ihan loputtomasti unia. Mä nään JOKA YÖ unia ja muistan joka aamu uneni. Viime yönä itkin unessani valtoimenaan yhtä ihan hassua asiaa ja siis itkin tyynyliinani märäksi yöllä ja olin ihan järkyttynyt kun heräsin joskus kolmelta siihen uneen. Mä oon nähnyt jatko-osan yhdelle tosi toiminnantäyteiselle unelleni ja siis tää unijuttu on ihan naurettava :D Mieheni ei muista juuri ikinä mitään uniaan, mä muistan ne helposti aamulla. Ja usein useamman unen yön ajalta. Ja siis mun uni alkaa heti kun laitan silmät kiinni. Välillä tuntuu, että ennenkin sitä. Kappadokyassa kun metsästimme kadonnutta passiani ja ajettiin aamuyöllä takaisin Goremeen, nuokahtelin pelkääjän paikalla nonstop. Nukahdin ehkä sekunniksi kerrallaan ja silti ehdin aina alkaa näkemään unta. Tiedän, että tää ei oo mitenkään uniikkia, vaan monilla on just tällaista. Mut jotenkin oon miettinyt aina, että Dantella on ehkä mun taipumus tähän, varsinkin ton mun unissakävelyn takia.

Viimeisin kauhukohtaus oli sangen kesy, Dante rauhottui ehkä minuutissa-parissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Yleensähän nää kohtaukset on yleisimpiä n. 4-12 -vuotiailla, mutta näitä ilmenee myös taapero- ja vauvaikäisilläkin. Että saa nähdä loppuuko nää jossain välissä, harveneeko vai lisääntyykö ja millaisiksi muuttuu. Voipi olla, että 12-vuotiasta ei ihan samalla tapaa pidellä sylissä masut vastakkain :D

Millaisia kokemuksia teillä on ollut kauhukohtauksista? 

Seuraavaksi: Kun äiti palaa töihin

Ensimmäinen reissu ilman lasta

Arvoin tosi pitkään, lähtisinkö ilman lasta reissuun tänä vuonna, ainakaan minnekään, missä joutuisimme olemaan useamman päivän erossa. Kiintymysteorian mukaan lapsen saisi jättää niin moneksi yöksi kuin hän on vanha päivissä, mutta se tuntuu musta hieman kummalliselta ajatukselta ja aivan liian lokeroivalta, sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Pohdin ja pohdin varmaan viimeiset puoli vuotta, mutta noin neljä viikkoa ennen matkaa varasin vihdoin lennot. Neljä vuorokautta matkan päällä, kolme ja puoli vuorokautta perillä kohteessa.

Kohde kun sattui olemaan Kappadokya Turkissa, jonne halusin mennä lentämään kuumailmapallolla 30-vuotispävänäni.

Mä uskalsin lopulta lähteä matkalle, koska oltiin harjoiteltu erossaoloa ja koska pojallamme on niin vahva suhde äitiini, että tiesin hänen voivan hyvin meidän ollessa poissa. Maaliskuussa kokeilimme olla yhden yön poissa. Olimme hotellissa, kun lapsi oli äidilläni ja menimme aamulla takaisin. Ikävä oli ollut älytön. Kesäkuussa jätimme lapsen äidilleni kokonaiseksi vuorokaudeksi ja lähdimme edeltä kotiin Helsingistä. Lapsi viihtyi niin hyvin, että jäi samantien vielä toiseksi yöksi. Ei ollut poissaolosta moksiskaan.

Jos tilanne olisi erilainen, en välttämättä uskaltaisi jättää lasta ja lähteä reissuun. Niin paljon erilaisia seurauksia siitä voi seurata lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Meillä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi näkee mummiaan viikottain. Ei leikkien pari tuntia, vaan kellon ympäri, usein parikin päivää, niin, että mummi hoivaa, syöttää, laittaa nukkumaan, ulkoilee ja tekee kaiken. Oikeastaan Dantella on äitiini melkein samanlainen suhde kuin meihin vanhempiin. Hän on aivan innoissaan kun pääsee äitini ja perheemme koirien luokse Vantaalle ja iloisesti vilkuttaa kun minä lähden. Kesäloman aikana hän vietti myös paljon aikaa isäni kanssa ja lähentyi hurjasti myös ukkiin.

Moni muu asia oli myös “valmis” niin, että pystyimme lähtemään. En enää imetä, Dante ei heräile öisin syömään ja on nukkunut jo vuoden eri huoneessa kuin me, emmekä nuku yhdessä samassa sängyssä.

Niinpä me lähdimme reissuun niin, että siskoni ja isäni olivat kesälomalla ja lapsi sai olla neljä päivää kaikkien kolmen kanssa. Äitini sai apua ja koko ajan oli viihdykettä Dantelle tarjolla.

Lähteminen oli hirveintä. Kun kävelimme lentokentälle, oli olo ihan tyhjä ja jotenkin väärä. On jo niin totuttu siihen kaikkeen kaaokseen, missä jätetään rattaat, on hirveät kässärit kannettavana ja lapsi koko ajan poukkoilemassa. Nyt vaan käveltiin tiskille ja loungeen ja rauhassa koneeseen. Se tuntui jo jotenkin hirveän vieraalta.

Sitten alkoi hellittämään. Kappadokyassa oli niiiiin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä tuli koko ajan mentyä eikä ehtinyt ikävöimään. Toki koko ajan mietin, että voi kun Dante tykkäisi siitä ja tästä ja ehti kun Dante on esim. 7, mennään kaikki yhdessä lentämään kuumailmapallolla. Ehdottomasti. Lapsi kulki mielessä koko ajan, ja onneksi myös puhelimessa, koska saatiin paljon kuvia ja videoita. Hän tanssi ja nauroi isovanhempien kanssa ja viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Ei tullut videopuheluissa itku vaan iloisesti pussaili ruutua ja hymyili meille paljon. Soitimme joka päivä yhden videopuhelun ja lähettelimme videoita ja kuvia molemmin puolin.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt kuinka vähän ikävöin. Nautin TÄYSIN siemauksin siitä, että oltiin vain aikuisia. Ei mietitty lapsen päikkäriaikoja ja rutiineja, ei menty sen ehdoilla. Kappadokya kohteena on vaikea pienen lapsen kanssa. Pieniä mutkikkaita teitä ei-niin-turvallisella autolla, aamulla 4-5 välillä herätyksiä katsomaan kuumailmapalloja (meidän lapsi nukkuu 8 asti yleensä) ja paljon pieniä kujia ja hankalakulkuisempia maastoja esim. rattaiden kanssa liikkumiseen. Ja tietenkin hän olisi aivan liian pieni kuumailmapalloon, eikä todellakaan jätettäisi häntä kellekään tuntemattomalle hoitajalle.

Oli IHANAA syödä rauhassa ravintoloissa, istuskella katselemassa auringonlaskuja ja kuumailmapallojen koristamia auringonnousuja. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan hälytystilassa (“missä se kulkee? mihin kiipee? mitä tekee? onkohan sitä ja tätä?”) ja sai vaan olla. Syödä kiireettä, nukkua päikkärit halutessaan, käydä yhdessä hieronnassa, uimassa altaassa samanaikaisesti ja kaikkea mahdollista. Oli ihanaa vaan voida keskittyä parisuhteeseen ja omaan kumppaniin. Lähennyimme reissun aikana miehen kanssa enemmän kuin moneen kuukauteen. Oli oikeasti aikaa ihan vaan toisillemme. Ja itsellemme!

Keskustelu parisuhteessa pienen lapsen kanssa menee usein niin, että toinen tai molemmat pelastaa lentävää lasia, kaatuvaa lasta, ottaa jotain pois, antaa jotakin, vastaa johonkin samaan aikaan lapselle tai lapsi kiipeilee päällä. Silloin on oikeasti vaikeaa keskittyä siihen, että saa oikeasti annettua itsestään kaikkensa myös sille parisuhteen toiselle osapuolelle.

Ja koska uskon äärimmäisen vahvasti siihen, että vanhempien suhde on lapsen koti, koen, että tuollainen neljän päivän matka oli kuin lapsen kodin remontti. Me voimme niin hyvin kun tulimme takaisin. Olimme levänneitä, innostuneita, läheisempiä, iloisempia, niin paljon jälleen yhdessä kokeneita. Meidän oli hyvä olla.

Paluumatka oli toinen paha. Sen osasin ennustaakin. Toisaalta nautin miehen kanssa loungessa olosta ja tietyllä tapaa jopa nautin vielä siitä rauhasta. Otin viimeisiä hetkiä kaiken ilon irti siitä. Mutta se lento takaisin Helsinkiin Istanbulista. Siinä alko olla sellasta meininkiä, että aikaa olisi voinut siirtää eteenpäin. Siivosin puhelintani, eli suomeksi sanottuna lähinnä fiilistelin Danten kuvia ja videoita, ja mieheni pää kasvoi kuin siamilaiseksi kaksoseksi minuun kiinni. Huokailimme lähinnä kolme tuntia vauvakuvien äärellä ja odotimme laskeutumista. Ilmoitin matkalaukkuhihnalle kävellessä, että jos laukku ei heti tule, niin mä meen, tuut sitten perässä :D Laukku oli onneksi heti perillä, ja innosta tihkuen kävelimme ulos, ja aulassa odotti pikkuinen aarteemme siskoni kanssa.

Hän näki meidät, hymyili ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan hymyillen :D Siskoni videoi tän kaiken, koska halusi saada videolle tän reaktion, ja se on itse asiassa hauska video. Tyyppi painelee virnistellen toiseen suuntaan, että me jouduimme ottamaan hänet kiinni.

Olin varautunut siihen, että kiukuttelee. Olin varautunut siihen, että saattaa mököttää tai olla kuin ei olisikaan, jättäisi täysin huomiotta. Olin varautunut itkuun ja vaikka mihin. En ollut oikeastaan varautunut siihen, että kaikki menisi näin helposti ja olisi samanlaista kuin aina.

Hän oli hyväntuulinen, hän hymyili ja oli ihana oma itsensä. Halasi takaisin ja lähti heti pinkomaan vanhempieni kotona koirien kanssa.

Ensimmäisenä yönä otin hänet nukkumaan väliimme, koska itse kaipasin niin paljon läheisyyttä. Tulimme vasta 19 illalla, joten mä halusin nukkua vierekkäin. Oikeastaan vaikutuksen Danteen huomasi ehkä siinä, että hän sai yöllä kauhukohtauksen. Meillä on tässä puolentoista vuoden aikana ollut ehkä parikymmentä kauhukohtausta, ei niinkään paljoa kyllä. Ehkä kerran kuussa tai max. kahdesti kuussa on tullut sellainen 2-10 minuuttia kestävä kauhukohtaus, ja ne on AINA sellaisina öinä, kun päivällä on ollut jotakin tosi erikoista tai päivään on sisältynyt tavallista suurempia tunteita tai selkeää rutiinien rikkomista. Kirjoittelen kauhukohtauksista enemmän ensi postauksessa, mutta kyseessä on siis vähän unissakävelyyn liittyvä juttu, missä lapsi saattaa itkeä ja heittelehtiä silmät auki, vaikka on oikeasti unessa.

Loppuyö menikin tosi rauhallisesti ja seuraavana päivänä tyyppi ei ollut moksiskaan.

Nyt kun reissusta on jo reilu kolme viikkoa, voin sanoa, että meillä ei tuo vaikuttanut mitenkään. Ei tullut mitään erikoisia reaktioita ja elämä jatkui aivan samanlaisena kuin ennen matkaa. Mummin luokse menee edelleen erittäin mielellään. Vilkuttaa, halaa ja antaa pusun mulle kun lähden vaikka töihin ja hän jää mummin kanssa. Edelleen kaikissa tilanteissa haluaisi äitin (nukkumaan ja syöttämään yms.) muttei ole yhtään riippuvaisempi tai etäisempi minusta kuin ennen. En oikeasti koe, että mikään olisi muuttunut. Paitsi se, että Dante ja ukki lähentyi hurjasti tuona neljänä päivänä. Isäni sai enemmän vastuuta Danten kanssa ja oli hänen kanssaan monta päivää aamusta iltaan ja sen suhteen muutoksen huomaa heti. “Deda” (venäjäksi ukki) on ihan suosikkityyppi nykyään.

Meillä tää koko kokemus meni äärimmäisen positiivisesti ja hyvin. Tämä ei siltikään tarkoita, että aiomme jatkossa matkustaa ilman lasta. Varmasti jossakin vaiheessa tullaan lähtemään viikonloppureissuun tai jättämään viikonlopuksi mummille hoitoon. Ja jos keksimme kohteen, jonne lapsen mukaan ottaminen on vaikeaa, niin sitten varmasti uskallamme taas lähteä ilman. On ihanaa päästä olemaan vain aikuisten kesken, mutten kaipaa siihen paria-neljää päivää enempää aikaa kerralla. On myös nimittäin omalla tavallaan aivan ihanaa olla kolmistaan ja haluan nauttia tästä elämästä pienen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Myös reissuissa.

Paljon rohkeutta hoitojärjestelyjen suhteen tämä toi ja uskalsin ihan eri tavalla aloittaa nyt työt, kun tiedän hänen pärjäävän niin hyvin.

Mun mielestä nykyään puhutaan paljon hyvää asiaa siitä, kuinka lapsen pitää saada kiintyä ja kuinka läsnäolo ja lähelläolo on tärkeää. Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että on myös tärkeää ottaa omaa aikaa ja joskus lyhyt erossa olo voi olla paras asia kaikille elämänsä tärkeimmille ihmissuhteille.

Seuraavaksi: Kauhukohtauksista

Saako lasta pussata suulle?

Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, saako lasta pussata suulle. David Beckhamin julkaistua kuvan, jossa hän pussaa tytärtään suulle ja Jessica Alban julkaistessa kuvan, jossa pussaa 3-vuotiasta poikaansa suulle, on aiheuttaneet isoja some-kohuja siitä, että lapsen pusuttelu suulle on väärin. Oon ollut hämmentyneen epäuskoinen siitä, mikä tässä on ollut keskustelun keskiössä. Oman lapsen suulle pussaamista rinnastetaan jotenkin seksuaaliseen tekoon ja sitä paheksutaan suuresti juuri sen takia. En voi sille mitään, mutta koko keskustelu järkyttää mua. On jotenkin sairasta, että nykypäivänä yhteiskuntamme on niin seksuaalisvärittynyt, että kevyt muiskaus oman lapsen suulle, on jotenkin seksuaalinen ja iljettävä asia. Herrajumala oikeesti. Tässä menneiden vuosien aikana olen pussaillut suulle joitakin miehiä, joitakin naisia ja omaa pientä lastani. Edellisestä lauseesta huolimatta, olen umpihetero ja vaikka pusuja on joskus jaettu tyttöjen kesken suoraan suulle, ei siinä ikinä ole ollut mitään romanttista tai seksuaalista. Itse asiassa yksi läheisimmistä ystävistäni on sellainen, jonka kanssa olemme saattaneet antaa pusun toistemme huulille vuosien aikana lukemattomia kertoja. Sen sijaan, että olisimme halanneet. Se on vain tapa osoittaa hellyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Ei seksikästä tai “mitään iljettävää”.

Ja ennen kuin joku ymmärtää postauksen väärin, niin muiden lasten (kummilasten, kaverin lasten yms.) suulle pussailu ei musta oo OK, ellei siihen ole lupa vanhemmilta ja tää postaus koskee vain ja ainoastaan ajatuksiani siitä, miten tää asia koskee oman lapsen kanssa käyttäytymistä.

En muista, että meillä olisi kotona pussailtu huulille, mutta kuulemma lapsena me kaikki halusimme pussailla äitiämme huulille. Se on vaan jossakin vaiheessa elämää jotenkin jäänyt pois. Jos näkisin nyt 30-vuotiaan naisen antavan äidilleen pusun huulille, en reagoisi asiaan mitenkään eri tavalla kuin jos hän antaisi pusun poskelle. Mun mielestä on ihan tolkutonta, että näinkin viattomassa ja luonnollisessa asiassa nähdään jotain seksuaalista. Ensinnäkin, kyllä sellainen kaverimuiskautus on ihan eri asia kuin seksuaalisväritteinen suudelma. Toiseksi, lapset usein haluavat nimenomaan pussata suulle, ainakin silloin kun oppivat tämän jalon taidon.

On olemassa syitä, miksi lasta ei pitäisi pussata huulille, mutta ne on kaikki siellä terveellisyyspuolella. Siksi on jotenkin sekopäisen sairasta, että tää keskustelu on keskittynyt niin vahvasti seksuaalisuuteen ja jopa sen ympärille, saako äiti pussata poikaa suulle vai ainoastaan tyttöjä ja toisinpäin. Voi herran pieksut!

Meillä pussaillaan suulle! Se ei ollut mikään sellainen asia, jota olisin pohtinut raskausaikana yhtenä kasvatuksellisena teesinämme, vaan se on vaan tullut luonnollisesti. Tosin, en näe mitään seksuaalista missään kanssakäymisessäni lapseni kanssa. Olen vauva-aikana pussaillut häntä todennäköisesti 99 %:lle hänen ihostaan. Pyllyn pesun jälkeen olen voinut ihan hyvin muiskauttaa pusun pienelle pakaralle tai vähintäänkin pärisyttää sitä suullani aiheuttaen kikatuskohtauksen. Pusuttelen lastani edelleen välillä päästä varpaisiin, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Hän ei ole silloin minulle pieni poika, hän on minulle minun pieni lapseni, ja varmasti kohtelen ihan samalla tavalla jokaista lastani, jos heitä useampia saan. Heidän sukupuolesta huolimatta. Pusuttelu on minulle vain yksi tapa osoittaa, miten paljon rakastan lastani.

Kun asiaa oikein mietin, niin en todennäköisesti juurikaan pussaillut häntä suulle ennen kuin hän alkoi itse jakelemaan pusuja. En edes tiedä miksi. Kun hän oppi jakelemaan pusuja, hän haluaa aina ehdottomasti antaa mulle pusun suulle. Ja minähän otan sen iloisena vastaan. Oon pohtinut paljon tuon terveysriskejä ja todennut, että tässä plussat voittaa miinukset. Olennaisin ja ehkä vaarallisin vaikutus suulle pussaamisessa on huuliherpes. Mulla ei oo ikinä eläissäni ollut huuliherpes-rakkulaa. Toki tiedän, että lähes kaikki ihmiset kantavat herpestä, mutta käsittääkseni se tarttuu vaan silloin, kun on puhkeamaisillaan/puhjennut. Pienen vauvan kohdalla olin siitäkin (rakottomuus) huolimatta hyvin tarkka, etten pusuttelisi häntä suun lähelle, mutta taaperoikäisen kohdalla en ole ollut enää niin tarkka, sillä riskit eivät ole lähellekään sellaiset kuin vastasyntyneen kanssa. Joka tapauksessa, välttelisin alle 6-9 kk vauvan pussailua suulle. Mun mielestä kaikki lapsen suulle pussailu pitäisi olla lapsen aloitteesta, ja tuon ikäinen ei vielä oikein osaa tehdä mitään aloitetta asiaan, ja on helppoa kääntää poskea, jos ihan pieni yrittää pussata (=kuolata), ettei aiheuta vaaratilannetta.

Yleisin ja selkein terveydellinen vaikutus tuntuu tutkimusten mukaan olevan siinä, että aikuinen kantaa suussaan sellaisia pöpöjä, jotka voivat altistaa hampaiden sairauksille (esim. karisbakteeri). Toki lähes kaikki aikuiset kantavat näitä pöpöjä ja isolla osalla lapsistakin näitä on. Mä oon jotenkin kokenut sen niin, että lapseni kuitenkin tulee saamaan näitä pöpöjä jossakin vaiheessa, enkä ole hysteerisesti näitä pelännyt. Mun mielestä hysteeristä sylkikontaktin välttelyä olennaisempaa on saada lapsi innostumaan hampaiden harjauksesta, muistaa ksylitolipastillit, muistaa ihan pienestä pitäen lapsen suun terveydestä huolehtimisen (ruokavalio, hampaiden harjaus yms.) ja ennen kaikkea panostaa omaan suun terveyteen mahdollisimman paljon kun lapsi on pieni. Iso osa asiantuntijoistakin on nimittäin sitä mieltä, että riskit lapselle on hyvin minimaaliset, jos aikuinen huolehtii suun hygieniastaan eikä aikuisella ole mitään akuutteja ja aktiivisia suunterveydellisiä ongelmia päällä.

Samaan aikaan toiset asiantuntijat taas kehottavat pusuttelemaan lasta suulle, sillä vanhemman suusta lapsi saa myös hyvin tärkeitä pöpöjä. Niitä, joiden avulla hänen vastustuskykynsä vahvistuu ja jotka ovat hyödyllisiä allergioiden estämiseksi. Allergialiitto tietääkseni nimenomaan suosittelee sylkikontaktia. Asiantuntijat eri puolella pöytää ovat täysin eri mieltä siitä, onko suulle pusuttelu hyvästä vai ei, joten oon vähän mielessäni pohtinut riskejä ja todennut, että koska riskinä ei ole mitään kuolemavakavaa, niin menen sen mukaan, mikä on mun mielestä psyykkisesti parasta. Henkinen hyvinvointi on mun mielestä kaikista tärkeintä, ja siinä mielessä tää koko keskustelu on mun mielestä paikoitellen asurdia sen keskittymisessä seksuaalisuuteen.

On niitä “asiantuntijoita” ja tutkijoita, joiden väitteiden mukaan suu on niin erogeeninen alue, että lasta hämmentää suulle suukottelu. I say bullshit, ja niin tekee aika moni asiantuntija ja lastenpsykologi. Tolla ajatusmaailmalla voisi olla aikamoisen vaikeaa kasvattaa lapsi, jonka pyllyä ja sukupuolielimiä pitää pestä vaipanvaihdon yhteydessä ja vieläpä vaikka rasvailla mestoja hellästi jollakin öljyllä. On kiistatonta näyttöä, että pienille vauvoille tekee hyvää hieronta, onko sekin jotenkin seksuaalista? Entäs sitten imetys? Onko sekin jotenkin hirveän seksuaalista? Entä voiko äiti olla suihkussa taaperonsa kanssa? Ihokontaktissa saman suihkun alla pestä tämän pyllyä? Vai onko sekin jotenkin hämmentävän seksuaalista? On mun mielestä täysin imbesilliä ajatella, että taapero, joka kapuaa äitinsä paidan alle ja hokee “tissi tissi” metsästäessään maitoa, kasvaa jotenkin vinoon ja että asiassa olisi mitään seksuaalista. Äidin tissit ei varmaankaan ole lapselle mitään sen kummempaa kuin tutti, pehmolelu tai tuttipullo. Esine siinä missä ne muutkin. Asiantuntijalausunnoissakin on hyvä muistaa pientä lähdekritiikkiä, sillä monien hypoteeseja ja teorioita ohjaa heidän elämänkatsomus, joka voi olla rajusti uskonnollinen tai muuten hieman värittynyt. Esimerkiksi jos tutustuu joidenkin abortinvastustajien terveysväittämiin, huomaa pientä korrelaatiota siinä, onko ihminen uskonnollinen ja kuinka hän näkee abortin terveydelliset riskit.

Mun mielestä hellyydenosoitukset kuuluvat perheen elämään ja arkeen. Pusuttelen miestäni, halaan häntä, silitän häntä ja pörrötän mieheni hiuksia poikamme nähden. Sen kummemmat fyysiset huomionosoitukset jätän aikaan, jolloin poikamme ei ole vieressämme. Ihan samalla tavalla pusuttelen poikaani, halailen häntä, silitän häntä, hieron hänen selkäänsä ja pörrötän hänen kiharoitaan. Nämä on kaikki konkreettisia viestinnällisiä välittämisen osoituksia. Lapsemme näkee nämä hellyydenosoitukset arkemme osana ja hyvä niin. Hän jakelee haleja ja pusuja yhtä auliisti äidille ja isille. Hän pusuttelee Benjiäkin! Hän antaa pusuja pehmoleluilleen ja mummille. Mun mielestä lapsen kasvatuksessa on tärkeää tuoda esille myös välittämisen ja rakastamisen fyysistä esimerkkiä. Se kun ei mielestäni ole millään lailla seksuaalista sekään. En pussaa miestäni hänen tullessa kotiin sen takia, että siinä olisi jokin seksuaalinen taka-ajatus, vaan koska hän on minulle rakas ja minusta on ihanaa, että hän tuli kotiin. Ja se on esimerkki, jonka haluan näyttää lapselleni.

Minkä ikäiseksi asti aion pusutella lastani huulille? En osaa sanoa. Mun mielestä tähän ei ole mitään “sopivaa” ikää. Se menee varmasti luonnollisesti itsekseen. Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos jossakin perheessä muiskautetaan pusu huulille vielä aikuisena. Tällä hetkellä poikani saattaa ottaa molemmilla käsillään korvistani kiinni ja pussata minua suulle. Tai vaihtoehtoisesti purra nenästä. You never know what you’re getting. Hän opettelee vielä hellyydenosoituksia, enkä aio ikinä kääntää päätäni pois hänen hellyydenosoituksiltaan, ellen ole kipeänä ja on riski tartuttaa hänet. Jossakin vaiheessa hän todennäköisesti ei enää halua pusutella. Pian se taito ei ole enää uusi ja ihmeellinen, ja se ei ole yhtään niin kiinnostava. Sitten todennäköisesti halailen ja pusuttelen häntä poskille tai otsalle. Voi olla, että hän ei halua pusuja jo 3-vuotiaana, voi olla, että hän haluaa niitä vielä 10-vuotiaana. En aio jatkossakaan antaa asialle juurikaan painoarvoa ajatuksissani. Varmaan jossakin vaiheessa tuntuu vieraalta päristellä hänen vatsaansa ja pussata suulle, mutta niiden aika tulee sitten kun on tullakseen.

Toivon, että vaikka kaikki muu jäisi jossakin vaiheessa pois, että hän uskaltaisi ja haluaisi tulla lähelleni aina, koko elämänsä. Että koko elämänsä hänestä olisi luonnollista halata ja että vielä aikuisena voisimme istua vierekkäin ja jutella kaikesta mahdollisesta.

Mitä mieltä te olette? 

Seuraavaksi: Pilasiko imetys rintani?

13 x rakastan

1. Rakastan hiipiä lapseni huoneeseen yöllä kun hän nukkuu. Ennen kuin menen nukkumaan, on poika yleensä nukkunut jo pari tuntia. Hiivin hiljalleen hänen sänkynsä viereen, ihmettelen hetken tuota näkyä ja hengitän nenän kautta hänen tuoksuaan. Saatan rojahtaa sänkyyn aivan superväsyneenä enkä jaksa nousta “minkään takia”, mutta kun mieheni sanoo maagiset sanat “käyn avaamassa Deen oven”, singahdan ylös vauhdilla ja kipitän pojan huoneen ovelle. Mun jokaisen vuorokauden lempihetket on avata ovi päikkäreiden jälkeen hänen unentuoksuiseen huoneeseen ja toistaa sama illalla hänen jo nukuttua pari tuntia.

2. Välillä hän on hankala. On huono hetki ja kiukuttaa. Silloin hän haluaa syliin eikä kävellä itse. Haluaa roikkua kaulassa kiinni, vaikka äidillä olisi puhti pois. Hän ei halua kenenkään muun luokse, vaikka isi tai mummi kuinka maanittelisi. Hän on käpertynyt kaulani ympäri koko voimillaan. Ja minä rakastan sitä. Rakastan, vaikka olisin fyysisesti poikki ja rakastan, vaikka kaipaisin henkisesti omaa tilaa. Rakastan sitä, että olen hänelle maailman tärkein, sillä onhan hän sitä minulle.

3. Rakastan katsoa, kuinka hän rakastaa isäänsä. Kuinka silmät syttyy ja alkaa iloinen pomppiminen heti kun tuttu auto kurvaa työpäivän päätteeksi pihaan. Kuinka hän tarkkailee jokaista isin tekemää asiaa, kuinka hän matkii perässä. Kuinka he imuroivat yhdessä, harjaavat hampaita yhdessä, kastelevat kukkia yhdessä, leikkivät autoilla yhdessä. Sirkustaiteilevat ja hassuttelevat yhdessä. Joka kerta kun näen poikani reagoivan rakastaen ja iloiten isäänsä, rakastun hieman enemmän mieheeni.

4. Rakastan nähdä, kun hänellä välähtää. Kun hän ymmärtää ja keksii jotakin. Kuinka hänen silmänsä laajenevat hieman, kuinka hänen suusta pääsee pieni kiljahdus tai “ohh” ja kuinka hän lähtee tarmokkaasti hakemaan jotakin tai tekemään jotakin. Rakastan, että hänen kanssaan voi jo kommunikoida ja hän ymmärtää hirvittävän paljon. Hän tuo ja antaa ja vie ja hakee. Hän jakaa omastaan ja pyytää haluamaansa.

5. Rakastan kuinka hellän kiintynyt hän on pieneen pupuunsa. Kuinka ruokaillessaan hän vie ruokaa pupun kasvoille ja tekee maiskutteluääniä. Kuinka hän jakaa pupulle suurimmatkin herkkunsa. Kuinka hän ilahtuu ja alkaa nauraa aina kun näkee pupunsa jossakin oltuaan siitä hetken erossa. Kuinka hän jokeltelee pupulleen joka ilta ennen nukahtamistaan. Rakastan katsoa kun hän kävelee pitkin ja poikin maailmaa kantaen pupuaan korvasta (pupun laahatessa usein maata) ja kuinka kaikista leluistaan hänellä on yksi suosikki, yksi luottolelu, joka on selkeästi hänelle korvaamattoman tärkeä. Pohdin usein, kuinka kauan hän pitää pupua tärkeänä. Unohtuuko se vuosien varrella vai halaako hän pupua salaa iltaisin vielä isompana. Oli tulevaisuus millainen tahansa, nyt pupu on hänelle hurjan tärkeä. Hän ja pupu ovat erottamattomia ja rakastan katsoa hänen kiiintymystä, Hän on niin pieni, mutta niin selkeästi osaa jo maailman tärkeimmän taidon, rakastaa.

6. Rakastan katsoa kuinka hän kommunikoi perheeni kanssa. Kuinka kiintynyt hän on äitiini, kuinka paljon hän tykkää olla isäni ja siskojeni kanssa. Kuinka hän tuntee koko perheeni ja kuinka innoissaan hän ryntää vanhempieni kotiin. Kuinka luonnollinen osa heidän kaikkien elämää hän onkaan ja kuinka he kaikki rakastavat häntä. Rakastan sitä, että hänellä on iso perhe; hänellä on isovanhempia ja tätejä, jotka rakastavat häntä ja jotka haluavat viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa.7. Rakastan hänen nauruaan. Kuulen sen seinien läpi kotona, kun hän leikkii isänsä kanssa toisessa huoneessa ja käkättää leikille tai isin tempuille. Rakastan sitä, miten hän ymmärtää naurun olevan kiva juttu. Kuinka ravintolassa toisen pöytäseurueen nauraessa hän kuikuilee heihin päin ja nauraa kovaäänisesti. Ja kuinka heidän nauraessa hänen nauramiselle, hän nauraa yhä enemmän. Kuinka jokainen naurunremakka kotonamme ottaa aina uusia kierroksia hänen aina alkaessa nauramaan uudelleen jonkun toisen ensin naurahdettua.

8. Rakastan sitä, kuinka touhukas hän on. Kuinka hän puuhailee koko ajan jotain, kuinka hän haluaa koko ajan osallistua, nähdä, tehdä ja olla mukana kaikessa. Kuinka hän käy ihmettelemässä pysähtynyttä robottiruohonleikkuria, kuinka hän raahaa perässään painavaa kastelukannua ja kuinka hän pyyhkii paperilla pöytää. Rakastan tätä monkey see monkey do -vaihetta, kun hän seuraa kaikkea tekemistämme ja matkii sitä osaamisensa mukaisesti. Rakastan nähdä, kuinka joka päivä hän kehittyy, on osaavampi ja taitavampi ja kuinka hän haluaa koko ajan oppia lisää.9. Rakastan kuinka hän juoksee iloisena joka aamu marjapensaillemme ja valitsee sieltä itselleen vadelmat ja mustaherukat. Hän rakastaa marjoja, ja minä rakastan kotiamme ja pihaamme, joka mahdollistaa niin ihanan arjen lapselleni. Hän voi joka päivä huoleti juoksennella pihalla, käydä keräilemässä marjoja (ja omenoita ja luumuja) ja potkia palloa. Vaikka välillä tämä kaikki muuttaminen on ollut masentavan raskasta, nyt en voisi olla kiitollisempi siitä, että tämä on meidän kotimme, tämä on meidän pihamme. Joka aamussa on hieman taikaa, kun marjapensaassa on taas uusia marjoja, jotka aiheuttaa riemua ja iloa.

10. Rakastan sitä millainen persoona hän on. Hän on hyvin hellä, hyvin läheisyyttä kaipaava ja leikkisä lapsi. Hän nätisti paijaa koiria ja antaa pehmoleluilleen välipalapatukastaan. Hän syöttää mummia ja tätejä ja jakaa kaikille aina pusuja lähtiessämme pois. Hän iloitsee jokaisesta kivasta asiasta ja lähes jokainen asia on kiva, jos häneltä kysytään. Hän iloitsee sensuroimatta, nauraen ja hymyillen. Iloiten täysillä. Hän iloitsee joka päivä samoja asioita. Joka aamu Benjiä, joka aamu uusia vadelmia marjapensaassa. Joka kerta kun hän kuvittelee hypähtäneensä. Aina kun joku muu hyppää, hän nostaa kädet ilmaan ja nostaa itsensä varpailleen, yrittäen hypätä. Joka kerta hän on innosta ja ilosta soikeana kun hän onnistuu jossakin uudessa.(Kuva ei sovi yhtään edellisiin, mutta tässä on niin ihana esimerkki noista unikiharoista, etten voinut olla julkaisematta sitä.)

11. Rakastan hänen kiharoita. Kun lämpiminä päivinä hän on nukkunut päiväunet ja herää unenpöpperöisenä tukka aivan hikisenä ja kiharoilla. Kun hän leikkii lippis päässä ja joka puolelta lippiksen alta sojottaa pieniä pumpulinpehmeitä kiharoita.

12. Rakastan miten hän hymyilee. Miten hän herää päikkäreiltä ja näkee minut, ja sulaa maailman valloittavimpaan hymyyn. Joka kerta maailma pysähtyy sekunniksi, ei ole mitään muita ajatuksia, ei mitään murheita, ei mitään muuta. On vain se hymy.

13. Rakastan kun hän sanoo äiti. Luulen, että yksi ihmiselämä ei riitä siihen, että kuulen sitä tarpeeksi.

 

Seuraavaksi: Saako lasta pussata suulle? 

Taaperoarjen ihmeellisyyksiä

Elämä lapsen kanssa on kyllä hyvin erilaista kuin ennen lasta. Mutta tiedättekö, ne hulluimmatkin ja ällöttävimmätkin jutut ovat niin arkipäivää, että ne usein vaan naurattaa. Esimerkiksi tässä taannoin oli erinomainen esimerkki siitä, millaista on pienen kanssa. Meillä oli rakkaat ystävät käymässä maanantai-tiistain täällä Lempäälässä, ja päätimme mennä tiistaina Muumimuseoon. Se ei varsinaisesti ole ihan taaperoille suunnattu, mutta koska aikuiset ystävämme ovat muumi-faneja ja heillä on pitkä romanttinen Muumi-tarina, oli pakko mennä siellä käymään. Suunnitelmana oli siis muumit ja sen jälkeen umpitamperelainen vohvelikahvila ja sitten he suuntaisivat Helsinkiin heittäen meidät samalla matkalla kotiin.

Niinpä lähdin reissuun pelkästään matkarattailla. Turvaistuin siirrettiin heidän autoon ja lähdimme matkaan takapenkillä kaksi pientä kaveria, 1-v ja 2-v. Siinä mä istuin sitten kahden välissä lantio vinossa, kun ei kahden ison turvaistuimen väliin oikein tahdo muuten mahtua ja otettiin nokka kohti Tamperetta. Mulla oli suunnitelmissa laittaa D:lle kevyet shortsit ja T-paita, mutta pikkumies bongasi pienet Timberlandinsä eteisessä ja vaati niitä jalkaan. En tiedä mikä niissä Timseissä on, mutta aina kun ne näkee, haluaa ne jalkaan. Hyvin selkeästi raahaa ne luokse, istuu lattialle ja osoittelee jalkojaan. No, siinä vaihdettiin sitten koko asu Timberlandeihin sopivaksi ja kun vihdoin saatiin kivannäköinen kokonaisuus, oltiin valmiina valloittamaan Tampere.

Siinä ajellessamme D vähän haukotteli ja oli väsyneen oloinen, ja halusi pupunsa. Meillä on sellainen pehmolelu-pupu, joka on todellinen lohtulelu, ja se on usein sylissä hänellä aina kun väsyttää tai kiukuttaa. Siinä siis istui hieman pilkkien pupuaan halaten kun viihdytin toista pikkumiestä toisella puolellani. Ykskaks siinä tuli sellainen erikoinen kolmio-tilanne, jossa australialainen kuskimme ei ihan ollut täysin kartalla ja me kaksi naista siinä autossa aika kovaan ääneen kiljahdimme, että “Anna tietä!”. Jarruttaminen ei ollut sulavimmasta päästä vaan aikamoinen äkkijarrutus, mutta siitä matka jatkui iloisesti eteenpäin. Noin 45 sekunnin ajan. Kunnes D alkoi hirveästi oksentamaan siinä vieressäni. Pupu ja vaatteet aivan oksennuksessa ja meikäläinen aivan jumissa siinä kahden turvaistuimen välissä. Nappasin vaan nopsasti ne hiton Timberlandit jalasta ennen kuin nekin ehtisi oksennukseen ja yritin jotenkin lohduttaa oksentavaa pientä. Oksennus aiheutti tietenkin itkun. Ja miten voi lohduttaa liikkuvassa autossa olevaa pientä kaveria, jonka koko syli ja lohtupupu on oksennuksessa?

Kun D alkoi itkemään, tietenkin myös toinen pikkukaveri alkoi itkemään. Siinä kahden itkevän lapsen välissä yritän samalla antaa ohjeita minne mennä ja huomaan, miten ystäväni roikkuu pelkääjän paikalla pää ikkunasta ulkona. Ainiin, raskauspahoinvointi :D Ystäväni odottaa toista lastaan, ja on joutunut kärsimään aikamoista raskauspahoinvointia. Autossa oksentava muksu ei siis ole ihan paras kaveri siinä vaiheessa. Yritän lohduttaa kahta huutavaa pientä, avata ikkunoita ja samaan aikaan huutaa ajo-ohjeita ratissa olevalle aussille. “Stop here! Stop here!” ja auto ihan mihin vaan ekaan parkkiin, että saadaan se raskaana oleva nainen ulos. Kaveri juoksee muutaman metrin päähän autosta ja toteaa, että sori, ei pysty yhtään auttamaan. Kiipesin siitä sitten pelkääjän paikan kautta ulos autosta (ei helpoin juttu tänkokoiselle ihmiselle) ja äkkiä avaamaan Danten ovi ja pelastamaan hänet siitä jumalattomasta oksukasasta. Ja siis, tietenkin juuri sinä päivänä D söi poikkeuksellisen ison aamupalan just joku tunti ennen lähtöä. No, ei siitä sitten sen enempää iloa. Kaiken sen keskellä mielessäni välkkyy edellisen norotautimme kauhukuvat ja yritän pitää huolta varovaisuudesta sen oksennuksen käsittelyssä, vaikka olenkin melko varma, että kyseessä on vain matkapahoinvointi.

Onneksi autossa oli yksi joku vanha pyyhe, jolle ei ollut mitään tarvetta, joten kääräisin muksun pyyhkeeseen ja kannoin keskelle Tampere-talon vieressä olevan puiston nurtsia. D huutaa kuin hyeena, koska ei saa lohtupupuaan, joka on ihan oksennuksen peitossa. Hänellä on tapana “halailla” pupuaan, joten ei ehkä kovin yllättävää, että otin sen ensitöikseni pois häneltä. Ystäväpariskunnan mies yrittää saada pupua puhtaaksi juomapullon sen päälle kumoamalla. Vaikutus on ehkä se, että n. 5 % oksennuksesta lähtee. Seuraavaksi hän yrittää pyykiä autonistuinta märkäliinoilla, joita rytäkässä menee melkein paketillinen :D Ystäväni seisoo syyllisen näköisenä metrien päässä ja toteaa, ettei uskalla tulla lähemmäksi.

Onneksi olin heittänyt ennen lähtöämme Dantelle mukaan vaihtovaatteet, joten saan kaverin melko lailla puhtaaksi märkäliinoilla ja istumaan matkarattaisiin. Hän edelleen on tyytymätön, koska pupua ei ole ja oksennuksesta tuli selkeästi säikähdys.

Riisutaan turvatuolista päällikangas ja heitetään muovipussiin. Todetaan, että se kangas otetaan mukaan eikä jätetä autoon haisemaan, mutta tuoli on ainakin vielä jätettävä autoon. Huoh. Siitä sitten Tampere-taloon ja ihan ekana vessaan. Pesin kaikki Danten vaatteet ja pupun. Pienellä epätoivolla käsisaippualla pesin nyrkkipyykkinä tuon lempparipupun ja puristin niin kuivaksi kuin sain ja annoin pieniin odottaviin käsiin. Onneksi kelpasi kosteanakin. Heitin romupyyhkeen pois ja märät pestyt vaatteet muovipussiin ja rattaiden koriin. Ja sitten Muumi-museoon!

Lapsi oli oksennus-free, mutta meikäläisen mekko ei. Se selvisi tosin oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun oltiin ystäväni kanssa pienessä hississä Muumi-museossa :D Mustalta mekolta sai helposti pyyhkäistyä oksennustahrat, jotka siihen tuli Dantea autosta nostaessa, mutta haju ei ihan tosta noin vaan lähdekään. Enkä ole jotenkin vieläkään oppinut pakkaamaan vaihtovaatteita myös itselleni. Imetysaikana oli aina ekstrapaita mukana vahinkojen varalta, mutta jotenkin nyt hyvä kun muistan pakata Dantelle varavaatteet mukaan. Ystäväni tsemppasi hissimatkan ja mua nauratti ja ällötti se ajatus, miten meikäläinen on vaihtanut Miss Diorin nopeasti Eau de Oksennukseen.

Tilanne oli vaan kaikessa ällöttävyydessään niin koominen… Kun hieman ennen lähtöämme eräs turisti toi minulle Danten tiputtaman pupun, ihmetteli hän hieman miksi se on märkä. “Excuse me, is this yours? It’s wet for some reason?” “Yeah, you don’t wanna know what happened to it before…” Kiitin ja annoin pupun takaisin Dantelle. Siihen mieheni mies vaan totesi kuiskaten mulle, että “Hope she won’t smell her fingers for a while”. Nauroin katketakseni ja totesin, että “life with kids”.

Vohvelikahvilaan mentiin rattaiden kanssa kävellen samalla kuin ystäväni mies ajeli hollille ikkunat auki. Hän kantoi turvaistuimen ulos autosta todeten, että sitä ei voi pitää siellä, koko auto haisee oksennukselle ja ystäväni ei pysty menemään sellaisessa autossa koko matkaa Helsinkiin :D Soitin miehelleni, että en saa raahattua turvaistuinta telakoineen kotiin matkarattaiden ja Danten kanssa, joten hän sitten uhrasi lounastaukonsa ja tuli hakemaan meidät. Tuoli haisi sairaan pahalle autossa, joten ihan hyvä, ettei ystäväni joutunut sen kanssa matkaamaan metriäkään ja pesimme sitä niin painepesurilla kuin sitruunamehulla. Nyt kun tapahtumista on reilu viikko, voin ilolla kertoa, että haju on poissa :D

Mitä tämä opetti? AINA pakkaa mukaan vaihtovaate myös itsellesi. Varaudu siihen, että lapsen kanssa kaikki suunnitelmat voivat muuttua sekunneissa. Ota se huumorilla ja rennosti vastaan, nimittäin todellisuus on sitä, että lapsi tuo mukanaan paljon onnea ja iloa, mutta vie kaiken kontrollin. Elämä on välillä oksennuksenhajuisia lempipupuja ja hankalia matkoja. Mutta en silti vaihtaisi sekuntiakaan.

Ja arvatkaa muuten mitä? Oksennuspelkoni, joka hallitsi elämää aika pitkään? Ei päde lapseeni. Oksennuksen tahrimassa mekossani nautin hyvillä mielin vohveleita vohvelikahvilassa noin kaksi tuntia näiden tapahtumien jälkeen enkä koko toimituksen aikana edes yökännyt kertaakaan. Edes mielessäni. Oikeastaan koko juttu oli kuin olisi siivonnut vaikka paidalle kaatunutta maitoa. On uskomattoman siistiä huomata, että äitinä pystyy asioihin, jotka olisi ennen ajatellut mahdottomiksi. Mulla on niin vahva yökkörefleksi ja pelko oksentamiseen, että ennen pelkkä ajatuskin olisi tehnyt pahoinvoivaksi. Nyt en ollut moksiskaan. Se on aika voimaannuttavaa.

Samalla kun lapsi vie kaiken kontrollin ja välillä asiat menee hankalimman kautta, tuo lapsi myös uskomattoman paljon iloa ja hyvää mieltä myös sen kautta, miten tiedostaa, että pärjää. Minä ihan oikeasti pärjään. Pärjään viikon kuumeisen ja flunssassa olevan lapsen kanssa miehen ollessa työmatkalla ja äidin ja anopin ollessa saavuttamattomissa juuri sen viikon ajan. Pärjään norotaudissa olevan lapsen kanssa ilman, että se edes ällöttää. Saan joka ikinen päivä tuon lapsen syömään hyvin, juomaan tarpeeksi, nukkumaan oikeaan aikaan ja olemaan hyvin kehittyvä, leikkivä, iloinen pikkupoika. Se on aika uskomaton ja iloinen tunne :)

Koska kyllä ainakin mulle yksi äitiyden pelkoja oli se, miten pärjään? Edelleen mietin, miten pärjään kasvattajana, miten pärjään aikanaan teini-ikäisen kanssa yms. Mutta samalla niiden pelkojen rinnalla on äärimmäisen tyydyttävä tunne siitä, että mä pärjään. Just nyt mä pärjään. Oksennuksen ja itkujen keskellä, mä pärjään :)