MIELIPIDEMAANANTAI – Kun äiti palaa töihin

Mieheni palasi töihin melko lailla tämän vuoden alusta, kun vanhempainvapaa oli käytetty, eikä hän halunnut jäädä hoitovapaalle. Itse asiassa, mieheni palasi töihin silloin kun Dante oli 3-viikkoinen ja oli töissä siihen asti, että kesäloma alkoi Danten ollessa 2,5 -kk ja siitä mieheni olikin sitten kotona noin puolet ajasta, sillä hän piti vanhempainvapaansa muuttomme vuoksi jotakuinkin puolittaisena.

Ottaen huomioon millaisia kommentteja ja kysymyksiä olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta, on jälkeenpäin aika jännää, että kukaan ei kysynyt mieheltäni miksi hän meni takaisin töihin, eikä kukaan todellakaan kyseenalaistanut mieheni työhön paluuta. Itse asiassa, ainoat hämmennykset kohtasimme siinä, että mieheni ihan toden totta jäi vanhempainvapaalle. Ja silloinkin ne oli lähinnä katkeransuloisia huokailuja siitä, miten ihanaa on olla lomalla.

Ei. Mieheni ei ollut lomalla vaan hoiti ympäri vuorokauden lastamme. Ihan samalla tapaa kuin lapsen äiti, vaikka äitinä olinkin kotona. Mieheni ei rakentanut taloa vanhempainvapaalla (tuntuu olevan trendi välillä tämä), eikä hän aloittanut uutta harrastusta tai juossut poikien kanssa lomabissellä. Hän siivosi taloa, hoiti pyykkivuoret ja hoiti lapsen syötöt, vaipanvaihdot, nukutukset ja röyhtäytykset. Hänen mennessä takaisin töihin minua lukuun ottamatta kukaan ei kysynyt miltä se työnteko nyt sitten tuntuu kun olet ollut 9 kk enemmän tai vähemmän kotona?

Maassa, jossa sukupuolineutraaliutta korostetaan ihan loputtomasti, tuntuukin ihan hämmentävältä se, kuinka tämä on ollut tapetilla viimeisen kuukauden, kun olen palannut töihin ja ollut kolmisen viikkoa uudessa työssäni.

Suhtautumisia on erilaisia. Päällimmäisenä on ihmetys siitä, miksi halusin mennä takaisin töihin. Kun kerta meillä ei ollut taloudellista painetta mun työnteolle, miksi mä halusin “hylätä lapseni” ja palata työelämään. Ehh. Ensinnäkään lapseni ei todellakaan ole hylätty. Toiseksi, miksi tätä samaa asiaa ei kysytty mieheltän? On kahta eri koulukuntaa. Heitä, joiden mielestä äidin pitäisi olla lapsen kanssa vähintään 2-3 -vuotiaaksi ja heitä, joiden mielestä lapsen voi laittaa hoitoon jo puolivuotiaana. Mä asetun tässä johonkin näiden välimaastolle harmaalle välialueelle, jota kutsun nimellä “perheelle kokonaisvaltaisesti sopivin ratkaisu”. 

Miksikö minä sitten menin töihin? Voisin perustella tätä sillä, että minulle tarjottiin niin uskomattoman mahtavaa työtä, että en voinut kieltäytyä. Se olisi kuitenkin valhe, sillä jokin sai minut katsomaan työpaikkailmoituksia, kirjoittamaan hakemuksen ja menemään haastatteluun. Se jokin oli uteliaisuus ja mielenkiinto uusia asioita kohtaan.

Mä ajattelin Danten synnyttyä, että en missään nimessä laita häntä hoitoon ennen kuin hän on ainakin 63-vuotias. Noin suunnilleen. Symbioosi oli alkuun niin vahva, että pystyin hädin tuskin jättämään häntä tunniksi isänsä kanssa. Pikkuhiljaa, luonnollisesti, opimme olemaan hieman erillämme toisistamme. Henkisen symbioosin hieman hellittäessä aloin tunnustelemaan hieman omia tuntojani siitä, kuka olen ilman lastani. Kuka olen, kuka haluan olla. Millainen ihminen minä olen äitiyden lisäksi? Huomasin enemmän ja enemmän miettiväni sitä, miten haluan vielä kehittyä. Mielessäni pyöri yliopistoon haku, työnteko oman yrityksen ulkopuolella, tiimi, jonka kanssa tehdä töitä ja paljon muita mielenkiintoisia haasteita.

Niinpä hain töitä ja onnekseni mulle tarjottiin paikkaa aivan mielettömän mielenkiintoisesta ympäristöstä. Tosin, myönnän rehellisesti, että kun työtarjous oli olemassa, tuli hetkellinen paniikki. Haluanko tätä oikeesti? Olenko valmis jättämään tämän Danten ympärillä aamusta iltaan pyörivän elämäni? Ja niin syylliseltä kuin se tuntuikin, vastaus oli kyllä, haluan. 

Se, mihin en ollut varautunut oli se, kuinka paljon tämä voi kiinnostaa niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Oon perustellut työhönmenoani liian monta kertaa, vastannut kysymyksiin ikävästä ja kertonut meidän arjen järjestelyistä ja vakuuttanut, että näen Dantea tarpeeksi. Eikä siinä mitään, mutta mieheni ei joutunut tekemään tätä kertaakaan. Mun mielestä on outoa, että äidin rooli koetaan edelleen niin älyttömän paljon tärkeämmäksi ja vahvemmaksi lapselle, sillä mä väittäisin, että me ollaan mieheni kanssa täysin tasa-arvoisia vanhempia. Välillä Dantelle kelpaa vaan “mama” ja hän haluaa olla sylissä vaikka tuntitolkulla, mutta yhtä lailla hän välillä heiluttaa mulle kättä sen merkiksi, että hän ei kaipaa mua vaan leikkii isin kanssa. Voisin alkaa kaivelemaan arkeamme ja miettimään onko jompikumpi vanhempi hänelle läheisempi, mutta se olisi turhaa. Olemme jakaneet vanhemmuutemme niin tasan, että se todella on hyvin tasaisen tasa-arvoista. Siksi onkin niin outoa selittää sitä, miksi menin töihin kun olisin voinut jäädä lapseni kanssa kotiin. Suurin osa on ollut positiivisia kysymyksiä, joilla halutaan osoittaa välittämistä ja ymmärrystä, mutta tää tilanne on kieltämättä aiheuttanut vähän erikoisiakin, syyllistäviä ja syyttäviäkin lähestymistapoja.

Lyhyt vastaus siihen, miksi menin töihin on; koska kaipasin työminääni, kaipasin pientä vapautta olla aikuinen, tehdä tärkeitä ja mielenkiintoisia töitä ja olla mukana projekteissa, joihin ei liity lelut ja lastenleikit. Kaipasin rakennuspalikoita, joista voisin rakentaa itselleni mielekkään tulevaisuuden, jossa en ole sidottu yhteen lapseen. Lapseen, josta kasvaa teini-ikäinen ja aikuinen. Ihminen, joka kaipaa omaa aikaa ja elämää, eikä äitiä, joka elää hänen kauttaan.

Voi herrajumala tekee pahaa lähteä aamulla töihin tietäen, etten näe häntä 9-11 tuntiin. Ihan oikeesti, se on edelleen rankkaa. Ja rehellisesti sanottuna en pystyisi siihen vielä viitenä päivänä viikossa. Tämä järjestely ei onnistuisi, jos mulla ei olisi mahtava työpaikka, jonka kanssa saimme sovittua tosi kivan ratkaisun ja jos mulla ei olisi maailman ihanin mies ja äiti, joiden kanssa voidaan pyörittää arkea. Kun olen töissä toimistolla Helsingissä, Dante on äitini kanssa. Kun olen töissä Tampereen toimistolla, mieheni on etäpäivää kotona ja meillä on lapsenvahti kotona. Ne päivät, jotka olen etätöissä kotona, meillä on lapsenvahti kotona. Näin ollen olen Dantesta erossa vain kolmena päivänä viikossa ja silloin hän on aina jonkun itselleen hyvin rakkaan ihmisen kanssa; joko mummin tai mieheni. Vaikka mieheni tekeekin tai minä teen töitä kotona ja lapsenvahti huolehtii Dantesta päikkäreihin asti, ollaan me aina lähellä ja nähdään häntä hetkellisesti tai voidaan ottaa pieni kahvitauko ja leikkiä hetki yhdessä. Jos käy jotakin, olemme lähellä. Olemme antamassa pusuja ja haleja ennen päikkäreitä ja näkemässä jokainen päivä hänen elämässään. On ihanaa, kun voin olla joka ikinen päivä läsnä.

Samalla on kuitenkin älyttömän ihanaa olla töissä. Olla palavereissa ja työskennellä tiimissä, tehdä mielenkiintoisia uusia asioita kodin seinien ulkopuolella, tutustua ihmisiin ja kokea olevansa osa jotakin muutakin kuin perhettä. Työpäivät ovat ladanneet mun akkuja niin valtavasti, että tunnen oikeasti että mulla on ihan eri tavalla intoa tehdä lapsen kanssa. Kun olen ollut nyt töissä, ollaan käyty paljon enemmän koko perheen kävelylenkeillä, puuhattu yhdessä pihalla, käyty temppukerhossa ja yhdessä kokkailtu keittiössä. En ymmärrä miten se, että mulla on vähemmän aikaa perheelleni on jotenkin mystisesti tarkoittanut sitä, että mulla onkin enemmän aikaa perheelleni. Ajankäyttö on tehostunut ja jokainen hetki on tärkeä ja sitä pitää laatuaikana, ei muuten vaan oleskeluna.

En aio valehdella, tää on ajoittain aikamoinen palapeli. Kun yhtälöön mahduttaa miehen kokopäivätyön, vaimon yrittäjyyden ja kokopäivätyön, ison kodin siisteyden ja ylläpidon, koiran ja lapsen, joka ei ole päivähoidossa, mutta harrastaa paljon, niin palasia pitää saada sopimaan. Dante käy noin kolme kertaa viikossa perhekerhossa (jonkun meistä tai lapsenvahdin kanssa), kerran viikossa muskarissa ja kerran viikossa temppukerhossa. Ja lisäksi päivittäin ulkoillaan ja leikitään ulkona. Näkisitte mun kalenterin. Se on värikkäiden neliöiden luvattu maa. Jokaiselle asialle on oma värinsä ja niitä palikoita liikuttelen miten vaan pystyn. Jokaista päivää sanelee se, että näen Dantea jossakin vaiheessa päivää ja vietän hänen kanssaan laatuaikaa ja että kaikki päivät mennään lapsen ehdoilla. Hänen päiväuniaikaan ollaan kotona tai mummilla, hänen harrastuksiin ja sosiaalisiin tapahtumiin, kuten kerhoihin varataan aikaa. Tää perheen ja työn yhdistelmän admin on aikamoinen homma, mutta todella palkitseva sellainen.

Käytännössä tää menee esimerkiksi näin:

Saatan vaikka olla maanantaina työpäivän Helsingissä ja äitini tuleekin meille sunnuntai-illalla. Lähden aamulla aikaisin Helsinkiin yksin, ja äitini käy Danten kanssa perhekerhossa, jonka jälkeen he tulevat perässä Helsinkiin, missä näen Danten töiden jälkeen ja olen koko illan hänen kanssaan. Samalla näen perhettäni, vanhempiani ja siskojani ja vietetään aikaa yhdessä. Tiistaina äitini käy aamupäivällä Danten kanssa muskarissa ja tuo Danten mulle juna-asemalle kun lähden töistä, josta tullaan sitten kotiin. Keskiviikkona ollaan kotosalla lapsenhoitajan kanssa mun etäillessä ja päikkäreiden jälkeen iltapäivä ja ilta on pyhitetty perheelle, ja Danten mennessä yöunille teen vielä vähän töitä tai vietän aikaa mieheni kanssa. Torstaina lastenhoitaja käy perhekerhossa Danten kanssa mun tehdessä töitä ja laittaa hänet kerhon jälkeen unille. Päikkäreiden jälkeen mun työpäivä on pulkassa ja käydään liikkumassa tai leikkimässä ja ollaan perheenä yhdessä. Perjantaina mieheni voi olla etäpäivää, jolloin olen itse Tampereen toimistolla ja lastenhoitaja vie Dantea leikkipaikalle tai kerhoon ja hänen herättyä päikkäreiltä vastuu siirtyy miehelleni ja pian minä olenkin jo kotona ja voimme mennä kaikki yhdessä temppukerhoon. Viikonloppuna päikkäriaikaan saatan tehdä rästiin jääneitä töitä ja lopun aikaa vietän kotiarkea mun poikien kanssa. Tää paletti pyörii vähän joka viikko, koska mun työpäivät vaihtelee, miehen etäpäivämahdollisuudet vaihtelee, Dantella on välillä sellaisia kerhopäiviä, joihin hänet voi viedä muutamaksi tunniksi ja jättää hänet kerhoilemaan pieneen ryhmään ilman vanhempaa (ikään kuin pienenä totutteluna päivähoitoon), välillä äidilläni on jotakin pakottavaa menoa yms. Joka viikko on oma tarinansa ja aikataulu pyörii tarpeiden mukaisesti. Välillä mun kalenteri näyttää Danten värikylpy-tekeleeltä, mutta se on itse asiassa yllättävän rutinoitutta jo.

Mä en ole pariin vuoteen tuntenut oloani näin tehokkaaksi ja innostuneeksi, ja siitä käy kiittäminen tätä uskomattoman ihanaa tasapainoa, jossa mä pääsen toteuttaa itseäni työasioissa, mutta saan myös olla äiti täyspainoisesti.

Ja toisin kuin eräs lukija, joka ei selkeästi ole edes hippasen vertaa perehtynyt kauhukohtauksiin ja mistä ne johtuvat, mutta joka koki tarpeelliseksi kuitenkin ojentaa meitä ja meidän reissaamisen ja tekemisen määrää, oletti, niin vaikka tämä kaikki kuulostaa hirveän hengästyttävältä, ei se sitä ole. Viitenä päivänä viikossa Dante on kotona, omassa sängyssä ja käy valveillaoloaikana eri kerhoissa leikkimässä muiden lasten kanssa ja puuhamassa kaikkea hauskaa. Kahtena päivänä viikossa Dante on mummolassa, jossa hän rrrrakastaa olla Jedin ja Simban ja kaikkien eri lelujen ja my god, ison kylpyammeen kanssa! Kaiken vaihtelevuuden keskelläkin arki on hyvin samanlaista. VR:n leikkivaunu on aina sama vaunu ja siellä on aina samanlainen juna ja liukumäki. Ja jopa puolitoista vuotta vanha taapero osaa mennä sinne junassa. Tällainen järjestely toimii vain koska tähän on satsattu alusta asti ottamalla mummi isoksi osaksi arkea, ja koska mummola ja mummi on Dantelle hirmutärkeitä. Ja koska olemme olleet hyvin tarkkoja Danten rutiineista ja siitä, että ne säätelevät meidän elämää.

Mun mielestä on itse asiassa jotenkin ihan outoa, että jopa tätä mummin osallistumista oudoksutaan. Ei siitä ole ihan kuin muutama vuosikymmen, kun oli ihan arkipäiväistä Suomessakin, että perheet elivät yhdessä ja mummit hoiti lapsenlapsia vanhempien tehdessä töitä. Olen tälle järjestelylle kiitollinen niin monella tapaa, mutta ennen kaikkea sen takia, että pääsen todistamaan älyttömän läheistä lapseni ja äitini suhdetta. Kun Dante näkee mummin, hän syöksyy halailemaan ja on piiiitkään ja hartaasti halaten sylissä ja esittelee mummille kaikki jutut, mitä ollaan tehty ne muutama päivä, mitä mummia ei olla nähty. Mummi kelpaa nukuttajaksi ja syöttäjäksi yhtä hyvin kuin kumpi tahansa meistä vanhemmista. Mummin sylistä iloisesti vilkutetaan vanhemmille hyvät työpäivät ja lähdetään puuhaamaan omiaan. Kun äitini eilen tuli meille illalla, riemu oli rajaton pienessä pojassa. Kun äitini laittoi tavaroitaan vierashuoneen kaappiin tultuaan ja katosi hetkeksi Danten näköpiiristä, oli pieni ihan huolestuneena ja ihmetteli missä mummi on. Oli sydäntäsärkevän ihanaa nähdä, kuinka onnessaan hän oli kun mummi löytyikin vierashuoneesta.

Näin kolmen viikon kokemuksella en voi kuin iloita siitä, että palasin töihin. Olen saanut jo nyt niin paljon mielenkiintoista tekemistä töissä, olen saanut uutta energiaa ja virtaa kotiarkeen ja olen ollut jotenkin kuin uudestisyntynyt. Kaiken muun oppimani lisäksi olen oppinut hieman taas lisää perhe-elämästä. Yhtäkään perhettä ei pitäisi laittaa yhteenkään lokeroon, vaan jokaisen pitäisi toimia, kuten parhaaksi näkee. Sitoutuminen omaan perheeseen ei käy ilmi tehtyjen työtuntien määrässä tai tehdyissä työprojekteissa. Se ei ole kytköksissä siihen monta pesukonetta on pessyt tai monta tuntia on leikkinyt “pääolkapääpeppupolvet”-leikkiä. Se sitoutuminen perheeseen sanelee jokaista arjen valintaa ja ne palikat voi asetella miten parhaiten omalle perheelle sopii. Kunhan kaikilla on hyvä olla, tarpeeksi läheisyyttä ja laatuaikaa ja tavallisia arkisia hetkiä.

Mun mielestä kenenkään äidin työvalintoja ei pitäisi kritisoida tai edes hirveämmin ihmetellä. Jokaisen valintoja pitäisi tukea ja tsempata. Ja jopa niitä omia ennakko-olettamia jokaisen olisi hyvä tarkistaa. Sillä tällä hetkellä sekä mun että Danten arki on paljon mielekkäämpää, enkä todellakaan olisi vielä vuosi sitten osannut ajatella, että tämä olisi mun valinta. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että viihtyisin jotenkin huonommin Danten kanssa nyt ja haluaisin olla hänestä mahdollisimman paljon erossa. Päinvastoin, mä en malttanut viikonloppuna nukkua, kun halusin jo lähteä puuhailemaan hänen kanssaan.

Ensimmäinen reissu ilman lasta

Arvoin tosi pitkään, lähtisinkö ilman lasta reissuun tänä vuonna, ainakaan minnekään, missä joutuisimme olemaan useamman päivän erossa. Kiintymysteorian mukaan lapsen saisi jättää niin moneksi yöksi kuin hän on vanha päivissä, mutta se tuntuu musta hieman kummalliselta ajatukselta ja aivan liian lokeroivalta, sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Pohdin ja pohdin varmaan viimeiset puoli vuotta, mutta noin neljä viikkoa ennen matkaa varasin vihdoin lennot. Neljä vuorokautta matkan päällä, kolme ja puoli vuorokautta perillä kohteessa.

Kohde kun sattui olemaan Kappadokya Turkissa, jonne halusin mennä lentämään kuumailmapallolla 30-vuotispävänäni.

Mä uskalsin lopulta lähteä matkalle, koska oltiin harjoiteltu erossaoloa ja koska pojallamme on niin vahva suhde äitiini, että tiesin hänen voivan hyvin meidän ollessa poissa. Maaliskuussa kokeilimme olla yhden yön poissa. Olimme hotellissa, kun lapsi oli äidilläni ja menimme aamulla takaisin. Ikävä oli ollut älytön. Kesäkuussa jätimme lapsen äidilleni kokonaiseksi vuorokaudeksi ja lähdimme edeltä kotiin Helsingistä. Lapsi viihtyi niin hyvin, että jäi samantien vielä toiseksi yöksi. Ei ollut poissaolosta moksiskaan.

Jos tilanne olisi erilainen, en välttämättä uskaltaisi jättää lasta ja lähteä reissuun. Niin paljon erilaisia seurauksia siitä voi seurata lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Meillä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi näkee mummiaan viikottain. Ei leikkien pari tuntia, vaan kellon ympäri, usein parikin päivää, niin, että mummi hoivaa, syöttää, laittaa nukkumaan, ulkoilee ja tekee kaiken. Oikeastaan Dantella on äitiini melkein samanlainen suhde kuin meihin vanhempiin. Hän on aivan innoissaan kun pääsee äitini ja perheemme koirien luokse Vantaalle ja iloisesti vilkuttaa kun minä lähden. Kesäloman aikana hän vietti myös paljon aikaa isäni kanssa ja lähentyi hurjasti myös ukkiin.

Moni muu asia oli myös “valmis” niin, että pystyimme lähtemään. En enää imetä, Dante ei heräile öisin syömään ja on nukkunut jo vuoden eri huoneessa kuin me, emmekä nuku yhdessä samassa sängyssä.

Niinpä me lähdimme reissuun niin, että siskoni ja isäni olivat kesälomalla ja lapsi sai olla neljä päivää kaikkien kolmen kanssa. Äitini sai apua ja koko ajan oli viihdykettä Dantelle tarjolla.

Lähteminen oli hirveintä. Kun kävelimme lentokentälle, oli olo ihan tyhjä ja jotenkin väärä. On jo niin totuttu siihen kaikkeen kaaokseen, missä jätetään rattaat, on hirveät kässärit kannettavana ja lapsi koko ajan poukkoilemassa. Nyt vaan käveltiin tiskille ja loungeen ja rauhassa koneeseen. Se tuntui jo jotenkin hirveän vieraalta.

Sitten alkoi hellittämään. Kappadokyassa oli niiiiin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä tuli koko ajan mentyä eikä ehtinyt ikävöimään. Toki koko ajan mietin, että voi kun Dante tykkäisi siitä ja tästä ja ehti kun Dante on esim. 7, mennään kaikki yhdessä lentämään kuumailmapallolla. Ehdottomasti. Lapsi kulki mielessä koko ajan, ja onneksi myös puhelimessa, koska saatiin paljon kuvia ja videoita. Hän tanssi ja nauroi isovanhempien kanssa ja viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Ei tullut videopuheluissa itku vaan iloisesti pussaili ruutua ja hymyili meille paljon. Soitimme joka päivä yhden videopuhelun ja lähettelimme videoita ja kuvia molemmin puolin.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt kuinka vähän ikävöin. Nautin TÄYSIN siemauksin siitä, että oltiin vain aikuisia. Ei mietitty lapsen päikkäriaikoja ja rutiineja, ei menty sen ehdoilla. Kappadokya kohteena on vaikea pienen lapsen kanssa. Pieniä mutkikkaita teitä ei-niin-turvallisella autolla, aamulla 4-5 välillä herätyksiä katsomaan kuumailmapalloja (meidän lapsi nukkuu 8 asti yleensä) ja paljon pieniä kujia ja hankalakulkuisempia maastoja esim. rattaiden kanssa liikkumiseen. Ja tietenkin hän olisi aivan liian pieni kuumailmapalloon, eikä todellakaan jätettäisi häntä kellekään tuntemattomalle hoitajalle.

Oli IHANAA syödä rauhassa ravintoloissa, istuskella katselemassa auringonlaskuja ja kuumailmapallojen koristamia auringonnousuja. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan hälytystilassa (“missä se kulkee? mihin kiipee? mitä tekee? onkohan sitä ja tätä?”) ja sai vaan olla. Syödä kiireettä, nukkua päikkärit halutessaan, käydä yhdessä hieronnassa, uimassa altaassa samanaikaisesti ja kaikkea mahdollista. Oli ihanaa vaan voida keskittyä parisuhteeseen ja omaan kumppaniin. Lähennyimme reissun aikana miehen kanssa enemmän kuin moneen kuukauteen. Oli oikeasti aikaa ihan vaan toisillemme. Ja itsellemme!

Keskustelu parisuhteessa pienen lapsen kanssa menee usein niin, että toinen tai molemmat pelastaa lentävää lasia, kaatuvaa lasta, ottaa jotain pois, antaa jotakin, vastaa johonkin samaan aikaan lapselle tai lapsi kiipeilee päällä. Silloin on oikeasti vaikeaa keskittyä siihen, että saa oikeasti annettua itsestään kaikkensa myös sille parisuhteen toiselle osapuolelle.

Ja koska uskon äärimmäisen vahvasti siihen, että vanhempien suhde on lapsen koti, koen, että tuollainen neljän päivän matka oli kuin lapsen kodin remontti. Me voimme niin hyvin kun tulimme takaisin. Olimme levänneitä, innostuneita, läheisempiä, iloisempia, niin paljon jälleen yhdessä kokeneita. Meidän oli hyvä olla.

Paluumatka oli toinen paha. Sen osasin ennustaakin. Toisaalta nautin miehen kanssa loungessa olosta ja tietyllä tapaa jopa nautin vielä siitä rauhasta. Otin viimeisiä hetkiä kaiken ilon irti siitä. Mutta se lento takaisin Helsinkiin Istanbulista. Siinä alko olla sellasta meininkiä, että aikaa olisi voinut siirtää eteenpäin. Siivosin puhelintani, eli suomeksi sanottuna lähinnä fiilistelin Danten kuvia ja videoita, ja mieheni pää kasvoi kuin siamilaiseksi kaksoseksi minuun kiinni. Huokailimme lähinnä kolme tuntia vauvakuvien äärellä ja odotimme laskeutumista. Ilmoitin matkalaukkuhihnalle kävellessä, että jos laukku ei heti tule, niin mä meen, tuut sitten perässä :D Laukku oli onneksi heti perillä, ja innosta tihkuen kävelimme ulos, ja aulassa odotti pikkuinen aarteemme siskoni kanssa.

Hän näki meidät, hymyili ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan hymyillen :D Siskoni videoi tän kaiken, koska halusi saada videolle tän reaktion, ja se on itse asiassa hauska video. Tyyppi painelee virnistellen toiseen suuntaan, että me jouduimme ottamaan hänet kiinni.

Olin varautunut siihen, että kiukuttelee. Olin varautunut siihen, että saattaa mököttää tai olla kuin ei olisikaan, jättäisi täysin huomiotta. Olin varautunut itkuun ja vaikka mihin. En ollut oikeastaan varautunut siihen, että kaikki menisi näin helposti ja olisi samanlaista kuin aina.

Hän oli hyväntuulinen, hän hymyili ja oli ihana oma itsensä. Halasi takaisin ja lähti heti pinkomaan vanhempieni kotona koirien kanssa.

Ensimmäisenä yönä otin hänet nukkumaan väliimme, koska itse kaipasin niin paljon läheisyyttä. Tulimme vasta 19 illalla, joten mä halusin nukkua vierekkäin. Oikeastaan vaikutuksen Danteen huomasi ehkä siinä, että hän sai yöllä kauhukohtauksen. Meillä on tässä puolentoista vuoden aikana ollut ehkä parikymmentä kauhukohtausta, ei niinkään paljoa kyllä. Ehkä kerran kuussa tai max. kahdesti kuussa on tullut sellainen 2-10 minuuttia kestävä kauhukohtaus, ja ne on AINA sellaisina öinä, kun päivällä on ollut jotakin tosi erikoista tai päivään on sisältynyt tavallista suurempia tunteita tai selkeää rutiinien rikkomista. Kirjoittelen kauhukohtauksista enemmän ensi postauksessa, mutta kyseessä on siis vähän unissakävelyyn liittyvä juttu, missä lapsi saattaa itkeä ja heittelehtiä silmät auki, vaikka on oikeasti unessa.

Loppuyö menikin tosi rauhallisesti ja seuraavana päivänä tyyppi ei ollut moksiskaan.

Nyt kun reissusta on jo reilu kolme viikkoa, voin sanoa, että meillä ei tuo vaikuttanut mitenkään. Ei tullut mitään erikoisia reaktioita ja elämä jatkui aivan samanlaisena kuin ennen matkaa. Mummin luokse menee edelleen erittäin mielellään. Vilkuttaa, halaa ja antaa pusun mulle kun lähden vaikka töihin ja hän jää mummin kanssa. Edelleen kaikissa tilanteissa haluaisi äitin (nukkumaan ja syöttämään yms.) muttei ole yhtään riippuvaisempi tai etäisempi minusta kuin ennen. En oikeasti koe, että mikään olisi muuttunut. Paitsi se, että Dante ja ukki lähentyi hurjasti tuona neljänä päivänä. Isäni sai enemmän vastuuta Danten kanssa ja oli hänen kanssaan monta päivää aamusta iltaan ja sen suhteen muutoksen huomaa heti. “Deda” (venäjäksi ukki) on ihan suosikkityyppi nykyään.

Meillä tää koko kokemus meni äärimmäisen positiivisesti ja hyvin. Tämä ei siltikään tarkoita, että aiomme jatkossa matkustaa ilman lasta. Varmasti jossakin vaiheessa tullaan lähtemään viikonloppureissuun tai jättämään viikonlopuksi mummille hoitoon. Ja jos keksimme kohteen, jonne lapsen mukaan ottaminen on vaikeaa, niin sitten varmasti uskallamme taas lähteä ilman. On ihanaa päästä olemaan vain aikuisten kesken, mutten kaipaa siihen paria-neljää päivää enempää aikaa kerralla. On myös nimittäin omalla tavallaan aivan ihanaa olla kolmistaan ja haluan nauttia tästä elämästä pienen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Myös reissuissa.

Paljon rohkeutta hoitojärjestelyjen suhteen tämä toi ja uskalsin ihan eri tavalla aloittaa nyt työt, kun tiedän hänen pärjäävän niin hyvin.

Mun mielestä nykyään puhutaan paljon hyvää asiaa siitä, kuinka lapsen pitää saada kiintyä ja kuinka läsnäolo ja lähelläolo on tärkeää. Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että on myös tärkeää ottaa omaa aikaa ja joskus lyhyt erossa olo voi olla paras asia kaikille elämänsä tärkeimmille ihmissuhteille.

Seuraavaksi: Kauhukohtauksista

Saako lasta pussata suulle?

Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, saako lasta pussata suulle. David Beckhamin julkaistua kuvan, jossa hän pussaa tytärtään suulle ja Jessica Alban julkaistessa kuvan, jossa pussaa 3-vuotiasta poikaansa suulle, on aiheuttaneet isoja some-kohuja siitä, että lapsen pusuttelu suulle on väärin. Oon ollut hämmentyneen epäuskoinen siitä, mikä tässä on ollut keskustelun keskiössä. Oman lapsen suulle pussaamista rinnastetaan jotenkin seksuaaliseen tekoon ja sitä paheksutaan suuresti juuri sen takia. En voi sille mitään, mutta koko keskustelu järkyttää mua. On jotenkin sairasta, että nykypäivänä yhteiskuntamme on niin seksuaalisvärittynyt, että kevyt muiskaus oman lapsen suulle, on jotenkin seksuaalinen ja iljettävä asia. Herrajumala oikeesti. Tässä menneiden vuosien aikana olen pussaillut suulle joitakin miehiä, joitakin naisia ja omaa pientä lastani. Edellisestä lauseesta huolimatta, olen umpihetero ja vaikka pusuja on joskus jaettu tyttöjen kesken suoraan suulle, ei siinä ikinä ole ollut mitään romanttista tai seksuaalista. Itse asiassa yksi läheisimmistä ystävistäni on sellainen, jonka kanssa olemme saattaneet antaa pusun toistemme huulille vuosien aikana lukemattomia kertoja. Sen sijaan, että olisimme halanneet. Se on vain tapa osoittaa hellyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Ei seksikästä tai “mitään iljettävää”.

Ja ennen kuin joku ymmärtää postauksen väärin, niin muiden lasten (kummilasten, kaverin lasten yms.) suulle pussailu ei musta oo OK, ellei siihen ole lupa vanhemmilta ja tää postaus koskee vain ja ainoastaan ajatuksiani siitä, miten tää asia koskee oman lapsen kanssa käyttäytymistä.

En muista, että meillä olisi kotona pussailtu huulille, mutta kuulemma lapsena me kaikki halusimme pussailla äitiämme huulille. Se on vaan jossakin vaiheessa elämää jotenkin jäänyt pois. Jos näkisin nyt 30-vuotiaan naisen antavan äidilleen pusun huulille, en reagoisi asiaan mitenkään eri tavalla kuin jos hän antaisi pusun poskelle. Mun mielestä on ihan tolkutonta, että näinkin viattomassa ja luonnollisessa asiassa nähdään jotain seksuaalista. Ensinnäkin, kyllä sellainen kaverimuiskautus on ihan eri asia kuin seksuaalisväritteinen suudelma. Toiseksi, lapset usein haluavat nimenomaan pussata suulle, ainakin silloin kun oppivat tämän jalon taidon.

On olemassa syitä, miksi lasta ei pitäisi pussata huulille, mutta ne on kaikki siellä terveellisyyspuolella. Siksi on jotenkin sekopäisen sairasta, että tää keskustelu on keskittynyt niin vahvasti seksuaalisuuteen ja jopa sen ympärille, saako äiti pussata poikaa suulle vai ainoastaan tyttöjä ja toisinpäin. Voi herran pieksut!

Meillä pussaillaan suulle! Se ei ollut mikään sellainen asia, jota olisin pohtinut raskausaikana yhtenä kasvatuksellisena teesinämme, vaan se on vaan tullut luonnollisesti. Tosin, en näe mitään seksuaalista missään kanssakäymisessäni lapseni kanssa. Olen vauva-aikana pussaillut häntä todennäköisesti 99 %:lle hänen ihostaan. Pyllyn pesun jälkeen olen voinut ihan hyvin muiskauttaa pusun pienelle pakaralle tai vähintäänkin pärisyttää sitä suullani aiheuttaen kikatuskohtauksen. Pusuttelen lastani edelleen välillä päästä varpaisiin, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Hän ei ole silloin minulle pieni poika, hän on minulle minun pieni lapseni, ja varmasti kohtelen ihan samalla tavalla jokaista lastani, jos heitä useampia saan. Heidän sukupuolesta huolimatta. Pusuttelu on minulle vain yksi tapa osoittaa, miten paljon rakastan lastani.

Kun asiaa oikein mietin, niin en todennäköisesti juurikaan pussaillut häntä suulle ennen kuin hän alkoi itse jakelemaan pusuja. En edes tiedä miksi. Kun hän oppi jakelemaan pusuja, hän haluaa aina ehdottomasti antaa mulle pusun suulle. Ja minähän otan sen iloisena vastaan. Oon pohtinut paljon tuon terveysriskejä ja todennut, että tässä plussat voittaa miinukset. Olennaisin ja ehkä vaarallisin vaikutus suulle pussaamisessa on huuliherpes. Mulla ei oo ikinä eläissäni ollut huuliherpes-rakkulaa. Toki tiedän, että lähes kaikki ihmiset kantavat herpestä, mutta käsittääkseni se tarttuu vaan silloin, kun on puhkeamaisillaan/puhjennut. Pienen vauvan kohdalla olin siitäkin (rakottomuus) huolimatta hyvin tarkka, etten pusuttelisi häntä suun lähelle, mutta taaperoikäisen kohdalla en ole ollut enää niin tarkka, sillä riskit eivät ole lähellekään sellaiset kuin vastasyntyneen kanssa. Joka tapauksessa, välttelisin alle 6-9 kk vauvan pussailua suulle. Mun mielestä kaikki lapsen suulle pussailu pitäisi olla lapsen aloitteesta, ja tuon ikäinen ei vielä oikein osaa tehdä mitään aloitetta asiaan, ja on helppoa kääntää poskea, jos ihan pieni yrittää pussata (=kuolata), ettei aiheuta vaaratilannetta.

Yleisin ja selkein terveydellinen vaikutus tuntuu tutkimusten mukaan olevan siinä, että aikuinen kantaa suussaan sellaisia pöpöjä, jotka voivat altistaa hampaiden sairauksille (esim. karisbakteeri). Toki lähes kaikki aikuiset kantavat näitä pöpöjä ja isolla osalla lapsistakin näitä on. Mä oon jotenkin kokenut sen niin, että lapseni kuitenkin tulee saamaan näitä pöpöjä jossakin vaiheessa, enkä ole hysteerisesti näitä pelännyt. Mun mielestä hysteeristä sylkikontaktin välttelyä olennaisempaa on saada lapsi innostumaan hampaiden harjauksesta, muistaa ksylitolipastillit, muistaa ihan pienestä pitäen lapsen suun terveydestä huolehtimisen (ruokavalio, hampaiden harjaus yms.) ja ennen kaikkea panostaa omaan suun terveyteen mahdollisimman paljon kun lapsi on pieni. Iso osa asiantuntijoistakin on nimittäin sitä mieltä, että riskit lapselle on hyvin minimaaliset, jos aikuinen huolehtii suun hygieniastaan eikä aikuisella ole mitään akuutteja ja aktiivisia suunterveydellisiä ongelmia päällä.

Samaan aikaan toiset asiantuntijat taas kehottavat pusuttelemaan lasta suulle, sillä vanhemman suusta lapsi saa myös hyvin tärkeitä pöpöjä. Niitä, joiden avulla hänen vastustuskykynsä vahvistuu ja jotka ovat hyödyllisiä allergioiden estämiseksi. Allergialiitto tietääkseni nimenomaan suosittelee sylkikontaktia. Asiantuntijat eri puolella pöytää ovat täysin eri mieltä siitä, onko suulle pusuttelu hyvästä vai ei, joten oon vähän mielessäni pohtinut riskejä ja todennut, että koska riskinä ei ole mitään kuolemavakavaa, niin menen sen mukaan, mikä on mun mielestä psyykkisesti parasta. Henkinen hyvinvointi on mun mielestä kaikista tärkeintä, ja siinä mielessä tää koko keskustelu on mun mielestä paikoitellen asurdia sen keskittymisessä seksuaalisuuteen.

On niitä “asiantuntijoita” ja tutkijoita, joiden väitteiden mukaan suu on niin erogeeninen alue, että lasta hämmentää suulle suukottelu. I say bullshit, ja niin tekee aika moni asiantuntija ja lastenpsykologi. Tolla ajatusmaailmalla voisi olla aikamoisen vaikeaa kasvattaa lapsi, jonka pyllyä ja sukupuolielimiä pitää pestä vaipanvaihdon yhteydessä ja vieläpä vaikka rasvailla mestoja hellästi jollakin öljyllä. On kiistatonta näyttöä, että pienille vauvoille tekee hyvää hieronta, onko sekin jotenkin seksuaalista? Entäs sitten imetys? Onko sekin jotenkin hirveän seksuaalista? Entä voiko äiti olla suihkussa taaperonsa kanssa? Ihokontaktissa saman suihkun alla pestä tämän pyllyä? Vai onko sekin jotenkin hämmentävän seksuaalista? On mun mielestä täysin imbesilliä ajatella, että taapero, joka kapuaa äitinsä paidan alle ja hokee “tissi tissi” metsästäessään maitoa, kasvaa jotenkin vinoon ja että asiassa olisi mitään seksuaalista. Äidin tissit ei varmaankaan ole lapselle mitään sen kummempaa kuin tutti, pehmolelu tai tuttipullo. Esine siinä missä ne muutkin. Asiantuntijalausunnoissakin on hyvä muistaa pientä lähdekritiikkiä, sillä monien hypoteeseja ja teorioita ohjaa heidän elämänkatsomus, joka voi olla rajusti uskonnollinen tai muuten hieman värittynyt. Esimerkiksi jos tutustuu joidenkin abortinvastustajien terveysväittämiin, huomaa pientä korrelaatiota siinä, onko ihminen uskonnollinen ja kuinka hän näkee abortin terveydelliset riskit.

Mun mielestä hellyydenosoitukset kuuluvat perheen elämään ja arkeen. Pusuttelen miestäni, halaan häntä, silitän häntä ja pörrötän mieheni hiuksia poikamme nähden. Sen kummemmat fyysiset huomionosoitukset jätän aikaan, jolloin poikamme ei ole vieressämme. Ihan samalla tavalla pusuttelen poikaani, halailen häntä, silitän häntä, hieron hänen selkäänsä ja pörrötän hänen kiharoitaan. Nämä on kaikki konkreettisia viestinnällisiä välittämisen osoituksia. Lapsemme näkee nämä hellyydenosoitukset arkemme osana ja hyvä niin. Hän jakelee haleja ja pusuja yhtä auliisti äidille ja isille. Hän pusuttelee Benjiäkin! Hän antaa pusuja pehmoleluilleen ja mummille. Mun mielestä lapsen kasvatuksessa on tärkeää tuoda esille myös välittämisen ja rakastamisen fyysistä esimerkkiä. Se kun ei mielestäni ole millään lailla seksuaalista sekään. En pussaa miestäni hänen tullessa kotiin sen takia, että siinä olisi jokin seksuaalinen taka-ajatus, vaan koska hän on minulle rakas ja minusta on ihanaa, että hän tuli kotiin. Ja se on esimerkki, jonka haluan näyttää lapselleni.

Minkä ikäiseksi asti aion pusutella lastani huulille? En osaa sanoa. Mun mielestä tähän ei ole mitään “sopivaa” ikää. Se menee varmasti luonnollisesti itsekseen. Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos jossakin perheessä muiskautetaan pusu huulille vielä aikuisena. Tällä hetkellä poikani saattaa ottaa molemmilla käsillään korvistani kiinni ja pussata minua suulle. Tai vaihtoehtoisesti purra nenästä. You never know what you’re getting. Hän opettelee vielä hellyydenosoituksia, enkä aio ikinä kääntää päätäni pois hänen hellyydenosoituksiltaan, ellen ole kipeänä ja on riski tartuttaa hänet. Jossakin vaiheessa hän todennäköisesti ei enää halua pusutella. Pian se taito ei ole enää uusi ja ihmeellinen, ja se ei ole yhtään niin kiinnostava. Sitten todennäköisesti halailen ja pusuttelen häntä poskille tai otsalle. Voi olla, että hän ei halua pusuja jo 3-vuotiaana, voi olla, että hän haluaa niitä vielä 10-vuotiaana. En aio jatkossakaan antaa asialle juurikaan painoarvoa ajatuksissani. Varmaan jossakin vaiheessa tuntuu vieraalta päristellä hänen vatsaansa ja pussata suulle, mutta niiden aika tulee sitten kun on tullakseen.

Toivon, että vaikka kaikki muu jäisi jossakin vaiheessa pois, että hän uskaltaisi ja haluaisi tulla lähelleni aina, koko elämänsä. Että koko elämänsä hänestä olisi luonnollista halata ja että vielä aikuisena voisimme istua vierekkäin ja jutella kaikesta mahdollisesta.

Mitä mieltä te olette? 

Seuraavaksi: Pilasiko imetys rintani?

Kun äitiys tappoi seksikkyyden

Sormet oikeasti vähän tärisee tätä postausta aloittaessani, sillä olen varma, että sohaisen mehiläispesää, jonka jälkeen saan kauhulla päivittää kommenttiboksiani ja voin vain kuvitella, mitä iloa keskustelupalstat tästä repivät. Koskeehan postaukseni seksiä. Kyllä, seksiä. Eikä se ole mikään anonyymi tilitys tai kasvoton artikkeli. Eikä edes seksuaaliterapeutin osittain itsestäänselvyyksiäkin kertova tutkimus. Ei, se on yhden naisen, tuoreen äidin, ajatus seksuaalisuudesta ja seksistä. Silläkin uhalla, että tätä ehkä joku pitää epäsopivana.

Itse asiassa tätä kirjoittaessani en ole ollenkaan varma, näkeekö postaus koskaan päivänvaloa, sillä en ole vielä kertonut tästä miehelleni. Haluan hänen lukevan postauksen ja sitten antavan oman näkemyksensä siihen, onko aihe sopiva jaettavaksi tuhansien seuraajieni kanssa.

(Mies hyväksyi tekstin ja Instassa overwhelming lähes 4000 seuraajaa halusi nähdä tämän postauksen. Kiitos myös lukuisista viesteistänne, ne rohkaisivat julkaisemaan tämän!)

Mä olen melko lailla aina ollut hyvin sujut Continue reading “Kun äitiys tappoi seksikkyyden”

Vauvavuoden yllätykset – parisuhde ja rakkaus

Myönnän heti alkuun, oon ollut välillä tosi naiivi ja ajatukseni parisuhteesta ja perheestä oli vahvasti tässä naiivissa kategoriassa ennen äitiyttäni. Vauvavuosi on yllättänyt niin monin tavoin ja yksi yllätyksistä on muutokset parisuhteessa.

Aloitetaan siitä, mikä on ehkä yllättänyt eniten. Ennen kuin perheemme kasvoi, ajattelin välillä, etten osaisi rakastaa ketään tai mitään niin paljon kuin miestäni. Jälleen yksi virhearvio, jonka joudun nyt myöntämään. Ei ole mitään eikä ketään, mitä voisin rakastaa samalla tavalla kuin lastani. Rakastan toki edelleen miestäni aivan valtavasti, mutta se rakkaus, jota koen Dantea kohtaan on aivan erilaista kuin mikään muu. Se on niin kaikenkattava ja valtava, ettei sitä voi edes verrata.

Se rakkaus on myös vaikuttanut mun tunteisiin miestäni kohtaan. Kävelen vaarallisen rajan äärellä, kun yritän kirjoittaa tästä, sillä tämän voi ymmärtää todella niin väärin. Haluan siis korostaa, että en rakasta miestäni yhtään sen vähempää kuin ennen, päinvastoin. Mutta, rakastan häntä aivan eri tavalla kuin Dantea. Rakkaus omaa lasta kohtaan on kaiken anteeksiantava, voimaannuttava ja aivan mahdottoman kaikenkattava. Hän on koko elämäni keskipiste, ja ykskaks kaikki muu asettuu ihan eri tavalla kuin ennen. Hän on täydellinen, hän on parasta, mitä tiedän. Continue reading “Vauvavuoden yllätykset – parisuhde ja rakkaus”

Vauvavuoden yllätykset – lähelläolon tarve

Ennen kuin lähdimme reissuumme, oli minulla listauksessa asioita, jotka ovat yllättäneet vauva-arjessa. Ehdin miettimään omia yllättäneitä tunteita, mutta yksi isoimpia yllätyksiä on ollut kyllä se, kuinka valtavan vahva tunne äitiys on ja kuinka se on pyyhkinyt altaan täysin kaikki mun edelliset mietteet äitiydestä ja monista äitien piirteistä. Yritän aina muistutella itselleni, että “älä tuomitse, jos et tiedä”, mutta kyllähän sellainen paha tapa on, että ajattelee oman navan kautta asioita, eikä välttämättä pysty ymmärtämään joitakin valintoja. Silloin helposti tuomitsee tai vähintäänkin hämmentyy ihmisten valinnoista, ja se on ihan typerää, koska itse kokematta ei todellakaan voi tietää, mitä itse tekisi samassa tilanteessa tai millaisia tunteita kokisi. Ennen kaikkea, vaikka kokisikin saman elämäntilanteen, ei kenenkään elämä ja persoona ole samanlainen, joten kaikki sellainen “minä en ainakaan…” on ihan typerää ajattelua. Ei sillä ole väliä, mitä minä en ainakaan tee/ajattele/halua, kun puhutaan toisen ihmisen elämästä.

Olen systemaattisesti pyrkinyt opettelemaan pois ajatuksesta “en minä ainakaan ymmärrä/tekisi noin/…” ja jos mietin jonkun muun valintoja, yritän ajatella enemmänkin korkeintaan niin, että “yllättävää, että hän teki näin, en olisi arvannut sen olevan hänen valintansa”. Pitää enemmän jättää itsensä ja oma ajatuksensa itselleen ja antaa jokaisen toimia omina yksikköinään.

No anyway. Ennen Dantea, mä todella usein ajattelin ja sanoin ääneenkin, että “en ymmärrä, miten äidit on niin sitoutuneita lapsiinsa”. “Kyllä lapset pitää pystyä jättämään hoitoon”, “ei kellään tule oikeesti päivässä ikävä”, “pitää ottaa itselleenkin aikaa, eikä aina olla vaan äiti” ja “äidit menettää itseään liikaa siihen lapseensa, eikä ole olemassa itseään tai parisuhdettaan varten”. Ehh, nolona myönnän, että nuo ovat kaikki mun ajatuksia ajalta ennen lapsen saamista. Nyt ne lähinnä naurattaa.

Raskaana ollessani mua vähän jännitti ja pelotti kaiken sen onnen lomassa. Mitä kun haluan lomaa siitä vauvasta? Milloin sen voi jättää hoitoon ja saanko omaa aikaa miehen kanssa? Oli suuria suunnitelmia viettää treffi-iltoja, joissa ei saisi edes puhua vauvasta ja mietin jo mielessäni, milloin menisimme ensimmäiseen pariskuntareissuun ilman lasta. Älkää ymmärtäkö väärin, halusin lasta ihan mielettömästi ja hän oli hyvin toivottu, mutta samalla tietenkin niissä hormonihuuruissa pienen sitoutumiskammoisen Annan pää meni ajoittain pyörälle ja alkoi pelottaa, ahdistaa ja kaiken muuttuessa, piti miettiä sitä omaa suhtautumistakin kovasti uudelleen. Vähän kaikkeen. Siinä alkoi pitämään kiinni tutusta ja itsestään, ja silloin tuntui jotenkin loogiselta, että pitäisi saada olla erillinen yksilö ja itsenäinen vauvasta ja mitä vielä.

No, näin 10,5 kuukauden kohdalla tilanne on se, että en ole ollut yhtäkään yötä erossa Dantesta. Pisimmillään olen tainnut olla 9 h eri paikassa ja se on tehnyt todella tiukkaa. Mulla on todella vahva henkinen napanuora Danteen koko ajan, enkä suoraan sanoen osaa kuvitella olevani vaikkapa reissussa ilman Dantea. Mä tykkään toki käydä leffassa ja treeneissä ja kaupungilla ja missä ikinä ihan itsekseni tai kaksin mieheni kanssa, mutta muutaman tunnin erossa olo on enemmän kuin tarpeeksi.

Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että jotkut äidit eivät ehkä osaa olla erossa lapsistaan, sillä he potevat jotain yhteiskunnallista painetta ja “yrittävät olla jotain vuosisadan onnistuneimpia äitejä”. Vannoin, etten minä ole sellainen sitten. Ja nyt kun rakkaat ystävät kyselee, olisiko mahdollista lähteä uudeksi vuodeksi reissuun yhdessä tai suunnitellaan vuoden matkoja, lyön jarrut päälle kaikkeen suunnitteluun, joka ei ole mahdollista.

Pohdimme miehen kanssa, että menisimme kesällä viikonlopuksi Köpikseen, koska se on niin kiva paikka. “Vois ehkä jättää Danten mummille” sanoi mies ja minä melkein tukehduin järkytykseeni. Siis että kolme päivä ja kaksi yötä ilman Dantea? Ehei mister. Ei ole mielestäni mitään estettä ottaa Dantea mukaan esim. Köpiksen lomalle, joten miksi jättäisin hänet Suomeen?

Tällä hetkellä tuntuu jotenkin ihan siedettävältä ajatukselta viettää yksi yö erillämme ja ajatuksissamme onkin ensi kuussa jättää D mummin vastuulle ja häippäistä viettämään treffi-iltaa ja yöpyä hotellissa. Tavallaan vähän jännittää, vaikka melko usein mulla on treenit niin, että mieheni tai äitini laittaa Danten nukkumaan ja näen hänet vasta aamulla. Sinänsä tässä ei siis ole mitään niin radikaalin eroavaa. Mutta. Mä täytän kesällä 30 ja ollaan puhuttu, että toteutettaisiin yksi unelmani syntymäpäivänäni. Se tarkoittaisi kuuden tunnin lentomatkaa kohteeseen, joka ei ole kovin vauvaystävällinen. Toiminta siellä on sellaista, mihin Dantea voisi ottaa ja vieraaseen hoitoon jättäminen ei tule kysymykseenkään. On hieman hölmöä myös maksaa äitini lennot ja yöpymiset sinne, jos hän vain hengaa Danten kanssa kotona. Kyseinen reissu on hölmöä tehdä vain päiväksi tai kahdeksi, joten puheessa on ollut 3-4 päivän matka. Ajatus ahdistaa. Kaksi yötä on tällä hetkellä mielen päällä sellainen, mihin olen ehkä valmis kesän lopulla. Dante on silloin vuoden ja neljä kuukautta, joten aikataulullisesti se olisi ihan hyväkin.

Mutta mikä mua sitten stoppaa? Pelottaako mua jättää Dante hoitoon? Ei. Äitini tuntee hänet niin hyvin ja viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa, ettei pelota yhtään. Itse asiassa epäilenpä vahvasti, että Dante ei välttämättä juurikaan huomaa poissaoloani. Pelottaako mua, että jotain käy poissaollessamme? No tietenkin se on mahdollista, mutta todennäköisyydet eivät ole kovin korkeat ja uskon kyllä lähipiirimme pärjäävän siihen asti, että pääsemme takaisin.

Mikä on siis esteenä? No se kaikista suurin yllätys tässä äitiydessä, nimittäin se, että minä en HALUA olla erossa Dantesta. Juteltiin joku päivä tuosta matkasta anopin kanssa ja hän kovasti lohdutti, että ei Dantelle tule ikävä ja kyllä hän pärjää äitini kanssa ja mitä vielä. Hän ei meinannut millään ymmärtää sitä, että minä en vaan halua olla poissa. En pelosta tai ahdistuksesta, vaan mun mielestä MIKÄÄN ei ole niin kivaa kuin hengata Danten kanssa. Se vaan on niin. Kun ollaan mietitty matkan pituutta, äiti ja anoppi on koko ajan sanonut, että “olkaa pidempään, nauttikaa kahdenkeskisestä ajasta” ja mä oon joutunut selittämään, että se ei ole mitään nauttimista, jos mulla on raastava ikävä ja lasken tunteja kotiinpääsyyn. Miksi mä pakottaisin itseni olemaan jossakin muualla vain todetakseni, että tulipahan oltua kahdenkeskisesti jossakin.

Tämä tunne voi olla ohimenevä ja saatan haluta jossakin vaiheessa viikonkin reissuun ilman lasta. Saatan haluta tyttöjen irtiottomatkan muutamaksi päiväksi. Saatan haluta lomalle mieheni kanssa ilman Dantea. Juuri nyt en vaan halua. Mä haluan olla mun pienen aarteen kanssa. Silitellä, pitää sylissä, pusutella, jutella ja ihmetellä, halia ja haistella. Joo, mieheni kanssa rentoutuminen kauniissa ympäristössä, hyvissä ravintoloissa ja uudessa paikassa on ihmeellistä ja mieletöntä myös, mutta ei niin ihmeellistä kuitenkaan.

Minä kun myös tiedän, että kaikki maailman kaupungit (tai no suurin osa ainakin) odottavat ja ovat olemassa vielä vuosien päästäkin. Mekin olemme toivottavasti olemassa silloin. Mutta jossakin vaiheessa mun pieni poikani onkin jo iso poika, jolle äiti on nolo ja ärsyttävä. Joku päivä minäkään en halua olla hänen kanssaan 24/7 ja silloin mä ehdin tekemään kaikkia niitä asioita, joita nyt en edes halua.

Niin kauan kuin se tuntuu hyvältä, en aio välittää kenenkään muun mielipiteistä (vähiten menneisyyden Annan) ja aion vaan nauttia tästä symbioosista pienen poikani kanssa. Haluan nähdä hänen jokaisen uuden juttunsa, kuulla jokaisen uuden sanan, nähdä jokaisen uuden pienen taidon ja olla vaan lähellä. Mut on kokonaisvaltaisesti yllättänyt tämä suuri tarve olla hänen lähellään. Jos en nuku päikkäreitä hänen kanssaan ja hän nukkuu koko yön niin rauhaisasti, etten saa tekosyytä ottaa häntä kainaloon aamulla vikaksi pariksi tunniksi, on vähän tyhjä olo. Sellainen, että jotakin puuttuu. Nyt kun hän kävelee ja puuhaa koko ajan jotakin, hän ei olekaan enää niin paljon lähellä, niin paljon iholla, ja tuntuu, että minä tarvitsen häntä lähelle enemmän kuin hän minua.

On jotenkin melkein jopa noloa myöntää, että jep, minä olen se äiti, jolle on todella vaikeaa olla erossa lapsestaan. Ei kontrollintarpeesta, pelosta tai jostain “itseni myymisestä äitiydelle” tai muustakaan tämänkaltaisesta syystä. Vaan yksinkertaisesti ihan vaan sen takia, että lapseni on paras asia tässä maailmassa, eikä mikään kiinnosta minua samalla tavalla. Olen yllättynyt ja järkyttynyt, että minusta tuli tällainen äiti. Olen onnellinen, että minusta tuli tällainen äiti.

Kaksikielisyydestä

Kaksikielisyys. Aihe joka kiinnostaa teitä aivan loputtomasti, ja musta taas hirveän hankala postauksen aihe, sillä se ei mielestäni ole vielä varsinaisen ajankohtainen, sillä D ei puhu vielä juuri mitään. Mutta kun nyt asiaa satuin sivuamaan tänään Instagramissa (ja viestiboksini täyttyessä samointein), ajattelin ottaa aiheeseen kiinni enemmän. Monilla on mielipide asiaan, ammatillinen tai ei, ja se myös aika herkästi kerrotaan.

Pohjustetaan nyt vähän. Olen taustaltani siis suomenvenäläinen ja olen puhunut perheeni kanssa venäjää, suomea tai näiden sekoitusta koko ikäni, eli kohta 30 vuotta. Suomea olen puhunut 5-vuotiaasta, olen puhunut sitä mieheni kanssa koko suhteemme ajan ja ystävieni ja läheisteni kanssa kohta 25 vuotta. Osaan molempia kieliä äidinkielen tasoisesti. Eroja kielitaidoissani on. Suomea hallitsen kiitettävästi joka tasolla, niin tavallisessa arkipäiväisessä asioinnissa kuin akateemisessa ja hankalassa sanastossa. Suomen kieleni ei suinkaan ole täydellistä, kuten ei suurimman osan meistä. Nimittäin äidinkieli harvoin on täydellistä, siinä on kirjoitusvirheitä ja jopa ajatusvirheitä. Sama pätee mun venäjän kieleen, mutta siinä mun sanavarasto ei ole kovin laaja enkä pärjäisi sillä akateemisessa väittelyssä. Mutta, minä tässä kasvatankin tällä hetkellä 10-kuista lasta, jonka ei tarvitsekaan ymmärtää devalvointia venäjäksi. Continue reading “Kaksikielisyydestä”