Rankka vauvavuosi?

Vauvavuoden vaikeuksista varoitellaan ihan hirveästi ja mielestäni tietyllä tapaa myös säikytellään ihmisiä. On toki hyvä tiedostaa, että vauva ei ole vain pieni söpö nyytti, joka tekee elämästä ihanaa ja pumpulisen pehmeää ja kaikki jatkuu samanlaisena, mutta ihanampana. Toisaalta on myös hyvä ajatella, että ei se vauva kyllä mitään katastrofia elämästä tee, eikä se vauvavuosi välttämättä olekaan hirveän rankka.

En tiedä olinko mä varautunut jotenkin todella vaikeaan vuoteen meidän elämässä, kun Dante tuntuu jatkuvasti tosi helpolta vauvalta. Toki tilanne voi olla se, että Dante onkin hirveän hankala vauva, mutta mä en osaa edes ajatella niin, kun ei muuta kokemusta ole :D Voi tietty olla, että jos toinen vauva meille joskus tulee, on hän paljon rauhallisempi tapaus ja mietin jälkeenpäin, että onpas Dante ollut hankala. En kyllä usko tai en tiedä, miten tästä voi hirveästi helpompi olla.

Nyt kun puoli vuotta vauvavuotta on takanapäin, niin en kyllä voi sanoa tämän olleen kovin rankkaa ainakaan tähän asti. Tai no, on tässä ollut vähän rankempi kuukausi, mutta ne johtuu miehen työpaikan siirtymisestä ja muutosta. Meidän yhteiset suunnitelmat ja vuoden hahmotus meni ihan uusiksi, ja se vaikutti niin mun työjuttuihin kuin todella aikaavievän muuton vuoksi. Sinänsä nämä eivät ole liittyneet Danteen tai siihen, millainen vauva hän on, vaan olisi olleet varmasti rankkoja juttuja ihan lapsettomanakin. Mä olin henkisesti niin loppu muuttamiseen ja kaikkeen sen mukanaan tuomaan, että ei tää ois mennyt yhtään sen helpommin, vaikka Dantea ei olisi ollutkaan. Ajankäytöllisesti Dante tuo tietty omat haasteensa, mutta se johtuu lähinnä siitä, että haluamme harrastaa hänen kanssaan (mikä sitoo ajoittain aikatauluihin) ja koska haluamme puuhailla hänen kanssaan ja olla hänen kanssaan kun hän on valveilla. Hyvin poikkeuksellisesti meillä D makaa itsekseen puuhailemassa, vaan yleensä hänellä on aina joku seurana.

Vanhempainvapaa – ehdottomasti mahdollisuus

Vanhempainvapaasta mainitsin kirjoittavani Mungolifen puolella, ja nyt oli vihdoin hetki aikaa palata aiheeseen. Perheenperustamisen ollessa vasta suunnitelmissa, pohdimme jo työnjakoa ja vanhempainvapaita. Yrittäjänä täysin vapaalle jääminen tuntui todella haastavalta, joten osittainen äitiysloma ja osittainen vanhempainvapaa kuulosti meistä sopivalle. Päätimme, että olen osittaisella äitiysvapaalla siihen asti, että vauva on kolme kuukautta ja sitten mies jää puoleksi vuodeksi vanhempainvapaalle. Tämä vaikutti sellaiselta “uhka vai mahdollisuus” -tilanteelta, joka olisi voinut mennä ihan miten vaan. Toki siinä äitiyslomani aikana miehellä oli oikeus pitää kolme viikkoa isyyslomaa, jotka hän pitikin heti lapsen synnyttyä ja nekin kertoivat jo paljon. Mieheni on ihanan omistuvainen isä, joka ei todellakaan olisi käyttänyt vanhempainvapaata “omaksi lomakseen” vaan nimenomaan lapsen kanssa olemiseen ja sen kiintymyssuhteen vahvistamiseen.

Lähtökohtaisesti jokaisella isällä tietääkseni on oikeus pitää tuo puoli vuotta vanhempainvapaata, eikä työpaikka käsittääkseni sitä saa evätä. Tilastollisesti harva isä kuitenkaan pitää vanhempainvapaata. Siihen on varmasti lukuisia syitä; yhteiskuntamme on aika matriarkaalinen mitä tulee lasten hoitoon ja lisäksi useilla perheillä talous on todennäköisesti enemmän miehen ansioiden varassa. Ihan jo senkin takia, että naisen euro ei ole yhäkään samalla tasolla miehen euron kanssa. Me laskeskelimme asiaa mielessämme (ja Excelilläkin) ja totesimme, että miehen vanhempainvapaa olisi ehdottomasti sen väärti, että taloudellinen tilanteemme olisi miehen tienestien osalta heikompi tämän ajan. Meillä kun oli niin uskomattoman hieno tilanne, että minä pystyn tekemään töitä kotoa, joten minun kotiin jäämistäni ei miehen vanhempainvapaa vaikeuttanut.

6 kk

Tämä pikkuherra täytti tänään puoli vuotta ja asiaa on juhlistettu hedelmäsoseilla ja miljoonalla pusulla. Menneet puoli vuotta ovat olleet aika mielettömät ja niistä jää paljon hyvää muistoihini. En tiedä olinko varautunut vauva-arkeen jotenkin pessimistisesti kun viime ajat ovat olleet kuitenkin todella positiivinen yllätys. Aikaa on myös itselle ja omille jutuille, töitä on ehtinyt tekemään ja samalla kuitenkin lähes kaiken Danten valveillaoloajan vietän hänen kanssaan. Ehkä musta on vaan tullut tosi tehokas :D

Näin jälkeenpäin ajatellen, allekirjoitan väitteen siitä, että ensimmäisen kolme kuukautta ovat rankimmat. Tuntuu, että viimeiset pari kuukautta Danten kanssa on ollut tosi helppoa. Tuntuu, että olemme oppineet kommuikoimaan hänen kanssaan. Jälkeenpäin arvioiden siinä toisen elinkuukauden aikana oli ehkä rankinta, kun refluksi vaivasi ja päivisin saattoi itkukohtauksia tulla useitakin. Tuoreena äitinä sitä taisteli kahden tulen välissä. Toisaalta koki, että se itkeminen ei ollut omalle vauvalle normaalia, toisaalta kuuli joka puolelta, miten vauvat nyt vaan itkee ja sellaista se on. Onneksi pidimme päämme siitä huolimatta, että vauva kasvoi hyvin ja nukkui yönsä kunnolla. Refluksidiagnoosi mahdollisti meillä sen hoitamisen ja kun sitten vielä löytyi liian kireät huuli- ja kielijänne, jotka leikattiin, ongelma poistui täysin. Ensi kuukaudet opetti meille sen, että me tunnemme oman lapsen parhaiten ja sitä äidinvaistoa, joka suodaan, kannattaa kuunnella. Meillä poika kasvoi erittäin hyvin, oli hyvä imuote rinnasta päällepäin ja yötkin tuo nukkui. Silti vaan refluksi aiheutti kipuja ja oireet loppuivat kuin seinään kielijänneleikkauksen jälkeen. Tietyllä tapaa tämä toi myös itsevarmuutta Danten käsittelyyn. Osaamme erottaa hyvin kivusta johtuvan itkun ja tuittuilun, ja on helpompi myös toimia kun ymmärtää lasta.