Vauvavuoden yllätykset – omat tunteet (positiiviset)

Vauvavuoden yllättäneitä asioita on kyselty paljon ja se onkin aika mielenkiintoinen aihe. Päätin jakaa tän useampaan eri postaukseen, sillä suoraan sanottuna ensimmäisen lapsen vauvavuosi on niin monipuolinen muutos elämässä, että sitä on vaikea iskeä yhteen lyhyeen tekstiin. Edes useaan. Nimittäin oikeastaan kaikki on yllättänyt vauvavuodessa, sillä ei tätä oikeesti vaan pysty kuvittelemaan. Ei mitenkään.

Eniten on yllättänyt omat tunteet. Kirjoitin täällä äitiyden alkutaipaleen haasteista. Muistan nuo tunteet, mutta en tavallaan enää ymmärrä tai muista mistä ne kumpusivat. Kolmekuisen vauvan äitinä vielä ihmetteli niin paljon kaikkea sitä alun muutosta, mutta nyt kun vauva on kohta 9 kk, ei enää muista millaista oli se itsenäisyys ja yksinolo, mitä tuossa vielä jotenkin kipuili. En minä suoraan sanottuna nyt oikeen enää muista elämääni ennen Dantea. Olihan se, ja mielekäs olikin, mutta tämä äitiyden tunne on niin kaiken muun ylittävä ja on nyt vakiintunut sille tasolle, jolla olen äiti enkä enää muista millaista oli olla olematta äiti.

Vaikka ajattelin jo ennen lapsen saamista, että tämä on varmasti uskomaton tunne ja kaiken ylittävä rakkaus, niin en mä kuitenkaan osannut kuvitella tätä. Tää onnen määrä on ihan sekopäistä ja vaikka alussa oli jos jonkinlaista tunteiden vuoristorataa, niin viime ajat on ollut pelkkää iloa ja onnea. On ihan sekopäistä, miten onnellinen on ihan omituisista asioista, miten mikään negatiivinen ei oikeen enää kosketa samalla tavalla ja miten paljon voi rakastaa ja ikävöidä.

Ensinnäkin tää ikävä. Muistan hämärästi, miten raskausaikana mietin sitä, että on ihanaa kun on isovanhempia, joille jättää vauva, jos tarvii omaa aikaa ja minkähän ikäisenä sitä raaskii jättää hoitoon ja miten pitkäksi aikaa ja blaablaa. Myönnettävä on, sitoutumiskammoisena ihmisenä minä pelkäsin myös tätä sitoutumista. Tuntuu todelliselta ajanhaaskaukselta kaikki ne ajatukset, sillä nykyään kun Dante jää vaikka mummin tai isin kanssa ja minä menen työasioille tai muuten vaan asioille ilman Dantea, hän viihtyy erinomaisen hyvin toisen vanhempansa tai mummin kanssa, samalla kun mä oon valmista kauraa hullujenhuoneelle muutamassa tunnissa. Mulla on vielä todella vahva henkinen napanuora Danteen enkä oikein osaa ajatellakaan erossa oloa pidempään kuin joitakin tunteja. Meillä on ensimmäinen hääpäivä ens kuussa ja mietin, että olis kiva ehkä mennä vuorokaudeksi kylpylään. Sekunnissa se ajatus oli musta aivan kamala, kun mietin, että pitäisi varmaan jättää Dante yökylään ekaa kertaa. Hell no. En ole valmis. Jos olen illalla treeneissä, ja äitini, anoppini tai mieheni laittaa Danten nukkumaan sillä aikaa, hiippailen heti ulko-ovelta hänen huoneeseen hieman vaan nuuhkimaan ja ihastelemaan tai olen ihan superiloinen, jos poika ei vielä nukukaan ja pääsen vielä hetkeksi halittelemaan.

Jos D on illalla tosi väsynyt, hän ei jaksa tempoa maitoa hirveän paljoa ennen kuin simahtaa, joten yleensä 23-01 välillä hän saattaa haluta maitoa. Silloin pingon innoissani hänen huoneeseen, nostan sängystä syliin ja pidän siinä, syötän ja ihastelen. En edes harkitse sitä, että syöttäisin suoraan pinniksessä, sillä haluan pitää häntä sylissä, halailla ja pusutella. Oon ihan naurettava, mutta oikeesti melko usein mulle tulvahtaa vaan onnen kyyneleet silmiin kun katson häntä nukkuvana sylissäni. Jos D nukkuu läpi yön, mä oikeesti meen ihan hirveellä innolla hakemaan häntä aamulla kun hän herää. Vaikka olisin itse nukkunut aivan liian vähän. Mulla tulee ikävä. Jos olen muutaman tunnin kaupungilla, olen ihan hirveellä kiireellä tulossa kotiin, koska kaipaan Dantea niin paljon. Tällaista ikävää on vaikea selittää, tuntuu että pala itsestäni on jotenkin poissa. Ei tällaista ikävää ole ollut ketään muuta kohtaan. Toki viikoissa on voinut tulla ikävä perhettä tai miestäni, mutta tämä on erilaista. Tämä on sellaista tyyntä kuuluvuuden tunnetta, joka on vahva silloin kun Dante on mun kanssa ja kuluttava kun joudun olemaan erossa. Onneksi minun ei tarvitse laittaa Dantea pienenä hoitoon, sillä mä en yhtään tiedä, miten mä kestäisin sen.

Tiedättekö mitä mä rakastan nykyään enemmän kuin mitään muuta? Illalla ennen kuin itse menen nukkumaan, käyn avaamassa Danten huoneen oven. Hän on siinä vaiheessa yleensä nukkunut jo pari-kolme tuntia, ja koko huone tuoksuu ihan hänelle. Nenään tulvahtaa ihana pienen nukkuvan vauvani tuoksu ja välillä jään sinne huoneeseen istumaan hetkeksi ja nauttimaan tuhisevan vauvan äänestä ja tuoksusta ennen kuin sammutan yövalon ja painelen itsekin nukkumaan.

Tuota rakkauden määrää ei vaan pysty kuvittelemaan. Se vie jalat alta. Se on kuin iso aalto merivedessä, se vie siihen virtaan mukanaan, eikä auta mikään. Ja se on samalla maailman siistein ja voimakkain ja voimaannuttavin fiilis. Mä oikeesti ajattelin joskus, että en tiedä osaanko rakastaa mitään tai ketään niin paljon kuin miestäni. Ja nyt ykskaks sekin rakkaus on muuttunut. Vaikka tässä vauvavuoden aikana miehestäni on tullut vielä rakkaampi ja ennen kaikkea kumppanuutemme on syventynyt (vauvavuoden vaikutuksista parisuhteeseen tulossa oma postauksensa tulossa), samaan aikaan meidän rakkaus toisiamme kohtaan on jotenkin hyvin erilaista kuin vauvaa kohtaan. Rakkauden lisäksi omaa lasta kohtaan on valtava sekoitus ylpeyttä, huolta, pelkoa, huolenpitoa ja toivoa, jotka tekevät tuosta tunteesta maailman vahvimman. Olen niin kliseinen äiti jo muutenkin tätä nykyä, että en edes kehtaa puhua äitiydestä ja elämän tarkoituksesta, mutta jotenkin äidinrakkauden mukana ilmestyi myös sellainen tyyneys. Asiat ovat loksahdelleet ihan eri tärkeysjärjestyksiin ja lokeroihin ja koko oma ajatusmaailma on jotenkin pehmeämpi ja yleistyytyväinen. Vähän sellainen “ihan sama, not important” -suhtautuminen niihinkin asioihin, jotka tuntuivat ennen tärkeiltä. Enkä siis sano, että en enää suhtautuisi intohimoisesti asioihin, vaan lähinnä kaikki negatiivinen tuntuu peilaavan nopeammin pois itsestä. Sille ei ole sijaa täällä vaaleanpunaisessa todellisuudessa, jossa asustan.

Samalla vauvaan liittyvät huolet ja pelot tuntuvat todella paljon isommin, ne ovat ylimitoitettuja. Koko maailmaa tuntee ihan eri tavalla. Voi olla pari päivää ihan mieli matalana kun lukee autokolarissa menehtyneestä vauvasta. Kaikki uutisoinnit koulukiusaamiseen ja huumeisiin liittyen tuntuvat hirveän pahoilta. Kyllä, vauvani on 8 kk ja olen jo miettinyt kaikkea mahdollista koulukiusaamisesta huumeiden vaaroihin. Jos vauva yskäisee, olen heti kärppänä kuuntelemassa, rohiseeko hengitys jne. Tätä on vaikea selittää, en ole hullu vauhko äiti, joka pitää lapsen istumassa paikallaan 27-asteisessa kodissa pumpuliin käärittynä :D Me käydään kerhoissa ja puuhailemassa kaikkea ja lapsi saa kotona kiipeillä ja konttailla ja välillä se johtaa kuhmuihin ja kaatumisiin. Mutta samalla kun itsellä voi paukkua takareisi tai käydä mitä vain hyvin pienellä huomiolla asiaa kohtaan, jokainen pieni asia, mitä D:lle tapahtuu päivän aikana, tuntuu hirveän suurelta. Maailman uhkakuvat näkee ykskaks ihan eri tavalla.

En oikein koskaan ymmärtänyt, miten äidit asettaa kaikessa lapset etusijalle (järjettömyyksiinkin asti) ja miten kaikki äidit on ärsyttävästi vauvauvauvauvauvauva sitäjatätä, mutta nyt ymmärrän. Pyrin edelleen olemaan menemättä ihan ääripäähän tässä asiassa, mutta onhan tää todella erilainen elämä. Kun on paljon kotona vauvan kanssa, on ajatukset aika 24/7 hänessä ja elämän suurimmat tapahtumat liittyvät häneen. Minulle oikeasti iso tapahtuma on se, kun hänellä puhkeaa ensimmäinen hammas, vaikka se ei olisi kovin merkittävältä tuntuva asia kellekään muulle.

En ole myöskään koskaan kokenut itseäni yhtä rakastetuksi kuin äitinä. Se on ehkä se yllättävin tunne näistä kaikista. Dante on minulle ihmeellinen ja ihana, mutta niin olen minäkin hänelle. Hän katsoo, kokeilee, tunnustelee, maistaa. Hän ei hymyile kellekään niin kuin minulle. Kun hän herää yöllä ja huomaa minun olevan vieressä, välähtää pienille kasvoille maailman kaunein hymy ja silmät ovat suuret ja täynnä tunteita. Enkä nyt kaipaa tänne mitään keittiöpsykologejatai edes oikeita psykologeja kertomaan, miten lapsi ei voi vielä ymmärtää. Ei kyse ole siitä. Kyse on siitä, että omalle lapselleen äiti on ihan yhtä uskomaton olento kuin se lapsi sille äidille. Itkut ja kivut rauhoittuvat äidin sylissä, hymyjä ja haleja ja nauruja riittää aina äidille. Hän seuraa tekemisiäni huoneen toiselta puolelta, häntä saattaa harmittaa kun poistun näköpiiristä ja hän voi rauhallisesti sängyssä yhdessä makoillessamme käyttää pitkän aikaa siihen, että tunnustelee kasvoni ja hämmästellen tutkia minua pitkään. On jopa surullista, miten ymmärtää sen, että en minä katso vanhempiani näin. Rakastan heitä ja he ovat mielestäni upeita ihmisiä, mutta en minä enää suhtaudu heihin lapsenomaisella rakkaudella. En ole enää vuosiin tehnyt niin. Niinpä on jotenkin surullista, että tiedän tämän olevan ohimenevää. Vaikka meillä on loppuelämäksi läheinen suhde Danten kanssa, tämä vaihe menee joskus ohi. Mä tuun olemaan mutsi ja äiti ja todennäköisesti aina välillä nolo, ärsyttävä ja perseestä. On jotenkin äärimmäisen puhdas ja hyvä tunne, kun olet jollekin koko maailma. Viaton ja valikoimaton rakkaus vanhempaansa kohtaan on jotain niin voimakasta, että se saa välillä sellaisen tunteen kuin koko elämän olisi etsinyt jotain ja nyt kaikki olisi paikallaan. Millään mulla ei ole enää oikein samanlaista painoarvoa.

Oikeastaan siis omien tunteiden puolelta on ehkä yllättänyt voimakkuudellaan nämä kaikki tunteet, ikävä ja rakkaus ja se sellainen jollekin kuuluminen. Siinä missä lapsettomana mietti, miten sitten jos haluan olla itsekseni ja osaanko rakastaa ja millaista se on jne., niin nyt ne kaikki ajatukset tuntuu ihan oudoilta. En halua olla erossa vauvastani ja sen sijaan, että hän tuntuisi ahdistavalta jatkuvalla läsnäololla, minulla on ikävä pienimmänkin eron jälkeen. Tiivistettynä suurin yllätys on ollut se täydellinen kuulumisen tunne, joka lapsen kanssa on muodostunut. Me kuulumme yhteen, ja se on maailman luonnollisin tunne.

Musta tuntuu, että tukahdutan välillä Danten pusuihin ja haleihin ja sylittelyyn ja samalla välillä mietin, että voinko muka joskus rakastaa jotakin toista yhtä paljon. Voiko toinen lapsi herättää samanlaisia tunteita. Äitini mukaan kuulemma voi. Kuulemma äidin sydän on elastinen ja venyy vaan kaksinkertaiseksi tai kolminkertaiseksi tai niin moninkertaiseksi kun tarvii. Aika mieletöntä.

Rokotuksista ja Halloween-kurpitsoista

 

Mun on pitänyt kirjoittaa rokotuksista jo iät ajat, mutta aina yritän muistaa ottaa jotenkin aiheeseen liittyviä kuvia ja sitten se jää kun en saa niitä kuvia aikaiseksi. Ihan hölmöä, koska mitkä kuvat sopisivat postaukseen? Sellaiset, missä Danskua pistellään jollain neuloilla? :D Joo ei, ei viedä tätä vauvabloggaamista ihan niin pitkälle kuitenkaan :D Tänään kun napsin herrasta söpöt kuvat Halloween-hengessä ja sain sopivasti kommentin rokotuksiin liittyen, niin oli pakko ottaa aiheesta vihdoin kiinni. Ja toisaalta, mikäpä sopisi aiheeseen paremmin kuin terve ja hyvinvoiva vauva?

Mä sanon heti alkuun olennaisimmat kaksi asiaa. Mä olen AINA ollut hieman rokoteskeptinen ja erinäiset sikainfluenssa-rokotteet sun muut on mun mielestä sen luokan kusetusta, että kun pääsen vouhkaamaan asiasta, saisi joku alkaa rakentaa mulle foliosta hattua. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että pidän lapsen rokottamatta jättämistä täysin älyvapaana ja äärimmäisen typeränä tekona. Toki jokaisella vanhemmalla on oikeus kasvattaa lapsensa kuten haluaa ja hoitaa tämän terveyttä kuten haluaa, mutta jonkin verran pitäisi kaikilla meillä olla vastuuta koko ikäluokan terveydestä ja ennen kaikkea tulevaisuuden turvaamisesta. Paikoitellen Euroopassakin jo riehuva tuhkarokko roihuaa sen takia, että liian moni on päättänyt, että ei se tuhkarokko nyt ole kovin yleinen, niin omaa kultanuppua ei tarvitse altistaa sivuoireille, kun ei sitä kuitenkaan tule. Mulla ei nyt ole mitään vahvaa statistiikkaa käsillä, mutta muistelisin, että kun n. 97 % ihmisistä on rokotettuja, voidaan pitää tiettyjä tauteja loitolla. Ja kyllä ne rokotusten sivuoireet ovat huomattavasti pienempi paha kuin paluu historiaan ja siihen, että vauvat kuolee kamaliin kivuliaihin tauteihin. Continue reading “Rokotuksista ja Halloween-kurpitsoista”

Puoli vuotta Muumeissa

*Kaupallisessa yhteistyössä Delipap Oy 

Täällä ollaan nyt muumeiltu puoli vuotta ja halusin vielä hieman palata tähän vaippavalintaamme. Tässä viime päivinä on nimittäin ollut jo pian alkava Välimeren risteilymme ja pakkaustarpeemme sinne mielessämme. Hieman tuossa alkoi jo naurattamaan kuinka paljon kaikkea tarvitsemmakaan mukaamme. Poitsu juo Arlan luomu-korviketta silloin kun en imetä, eikä mieleeni edes tulisi vaihtaa johonkin jauhesettiin, jota sekoitellaan veteen. En vaan ymmärrä, miten sellainen voi olla hyväksi tai hyvääkään. Me ollaan siirrytty juuri norsupurkista pingupurkkiin ja mitä oon itse maistellut tuota korviketta, niin se on oikeasti hyvää, toisin kuin kokemukseni mukaan moni noista jauhejutuista. Eli korviketta pitää ottaa jokunen litra mukaan tetroissa. Sitten pitäisi pakata vielä meidän soseita. Laivassa on ehkä rajalliset soseutusmahdollisuudet ruoan puolesta, enkä nyt ehkä ala raahaa Suomesta luomuporkkanoita ja parsakaaleja :D Eli sosepussukoilla ja -purkeilla mennään. Ja sitten vielä kaikki vaatteet ynnä muut tarvikkeet muksulle. 

Tietenkin tajusin myös, että tarvitsemme koko vaippavaraston reilulle viikolle Suomesta mukaan. Muumi Babyja kun tuskin saa ihan hirveästi tuolla reissun päällä, niin täytyy pakata ne Suomessa jo mukaan. Onneksi niitä nyt menee sellainen 5-8 vuorokaudessa, eli ei niitä ihan hirveästi tarvitse mukana raahata, eikä ne vie älyttömästi kilojakaan matkalaukusta, kun kevyitä ovat. Joku varmaan miettii, että hulluja mitä hulluja, miksei vaan osta jotain kansainvälistä vaippamerkkiä reissun päältä? Mä en vaan suoraan sanottuna uskalla, enkä halua. Alle viikon kokeilumme toisen merkin parissa näyttäytyi heti iho-oireita, ja en suoraan sanoen keksi syytä altistaa Dantea sille turhanpäiten uudelleen. Varsinkin kun ollaan menossa lämpöiseen ja vauva saa hautua siellä vaipassa sitten välillä melko kesäisissä keleissä.  Continue reading “Puoli vuotta Muumeissa”

Rankka vauvavuosi?

Vauvavuoden vaikeuksista varoitellaan ihan hirveästi ja mielestäni tietyllä tapaa myös säikytellään ihmisiä. On toki hyvä tiedostaa, että vauva ei ole vain pieni söpö nyytti, joka tekee elämästä ihanaa ja pumpulisen pehmeää ja kaikki jatkuu samanlaisena, mutta ihanampana. Toisaalta on myös hyvä ajatella, että ei se vauva kyllä mitään katastrofia elämästä tee, eikä se vauvavuosi välttämättä olekaan hirveän rankka.

En tiedä olinko mä varautunut jotenkin todella vaikeaan vuoteen meidän elämässä, kun Dante tuntuu jatkuvasti tosi helpolta vauvalta. Toki tilanne voi olla se, että Dante onkin hirveän hankala vauva, mutta mä en osaa edes ajatella niin, kun ei muuta kokemusta ole :D Voi tietty olla, että jos toinen vauva meille joskus tulee, on hän paljon rauhallisempi tapaus ja mietin jälkeenpäin, että onpas Dante ollut hankala. En kyllä usko tai en tiedä, miten tästä voi hirveästi helpompi olla.

Nyt kun puoli vuotta vauvavuotta on takanapäin, niin en kyllä voi sanoa tämän olleen kovin rankkaa ainakaan tähän asti. Tai no, on tässä ollut vähän rankempi kuukausi, mutta ne johtuu miehen työpaikan siirtymisestä ja muutosta. Meidän yhteiset suunnitelmat ja vuoden hahmotus meni ihan uusiksi, ja se vaikutti niin mun työjuttuihin kuin todella aikaavievän muuton vuoksi. Sinänsä nämä eivät ole liittyneet Danteen tai siihen, millainen vauva hän on, vaan olisi olleet varmasti rankkoja juttuja ihan lapsettomanakin. Mä olin henkisesti niin loppu muuttamiseen ja kaikkeen sen mukanaan tuomaan, että ei tää ois mennyt yhtään sen helpommin, vaikka Dantea ei olisi ollutkaan. Ajankäytöllisesti Dante tuo tietty omat haasteensa, mutta se johtuu lähinnä siitä, että haluamme harrastaa hänen kanssaan (mikä sitoo ajoittain aikatauluihin) ja koska haluamme puuhailla hänen kanssaan ja olla hänen kanssaan kun hän on valveilla. Hyvin poikkeuksellisesti meillä D makaa itsekseen puuhailemassa, vaan yleensä hänellä on aina joku seurana. Continue reading “Rankka vauvavuosi?”

Vanhempainvapaa – ehdottomasti mahdollisuus

Vanhempainvapaasta mainitsin kirjoittavani Mungolifen puolella, ja nyt oli vihdoin hetki aikaa palata aiheeseen. Perheenperustamisen ollessa vasta suunnitelmissa, pohdimme jo työnjakoa ja vanhempainvapaita. Yrittäjänä täysin vapaalle jääminen tuntui todella haastavalta, joten osittainen äitiysloma ja osittainen vanhempainvapaa kuulosti meistä sopivalle. Päätimme, että olen osittaisella äitiysvapaalla siihen asti, että vauva on kolme kuukautta ja sitten mies jää puoleksi vuodeksi vanhempainvapaalle. Tämä vaikutti sellaiselta “uhka vai mahdollisuus” -tilanteelta, joka olisi voinut mennä ihan miten vaan. Toki siinä äitiyslomani aikana miehellä oli oikeus pitää kolme viikkoa isyyslomaa, jotka hän pitikin heti lapsen synnyttyä ja nekin kertoivat jo paljon. Mieheni on ihanan omistuvainen isä, joka ei todellakaan olisi käyttänyt vanhempainvapaata “omaksi lomakseen” vaan nimenomaan lapsen kanssa olemiseen ja sen kiintymyssuhteen vahvistamiseen.

Lähtökohtaisesti jokaisella isällä tietääkseni on oikeus pitää tuo puoli vuotta vanhempainvapaata, eikä työpaikka käsittääkseni sitä saa evätä. Tilastollisesti harva isä kuitenkaan pitää vanhempainvapaata. Siihen on varmasti lukuisia syitä; yhteiskuntamme on aika matriarkaalinen mitä tulee lasten hoitoon ja lisäksi useilla perheillä talous on todennäköisesti enemmän miehen ansioiden varassa. Ihan jo senkin takia, että naisen euro ei ole yhäkään samalla tasolla miehen euron kanssa. Me laskeskelimme asiaa mielessämme (ja Excelilläkin) ja totesimme, että miehen vanhempainvapaa olisi ehdottomasti sen väärti, että taloudellinen tilanteemme olisi miehen tienestien osalta heikompi tämän ajan. Meillä kun oli niin uskomattoman hieno tilanne, että minä pystyn tekemään töitä kotoa, joten minun kotiin jäämistäni ei miehen vanhempainvapaa vaikeuttanut. Continue reading “Vanhempainvapaa – ehdottomasti mahdollisuus”

6 kk

Tämä pikkuherra täytti tänään puoli vuotta ja asiaa on juhlistettu hedelmäsoseilla ja miljoonalla pusulla. Menneet puoli vuotta ovat olleet aika mielettömät ja niistä jää paljon hyvää muistoihini. En tiedä olinko varautunut vauva-arkeen jotenkin pessimistisesti kun viime ajat ovat olleet kuitenkin todella positiivinen yllätys. Aikaa on myös itselle ja omille jutuille, töitä on ehtinyt tekemään ja samalla kuitenkin lähes kaiken Danten valveillaoloajan vietän hänen kanssaan. Ehkä musta on vaan tullut tosi tehokas :D

Näin jälkeenpäin ajatellen, allekirjoitan väitteen siitä, että ensimmäisen kolme kuukautta ovat rankimmat. Tuntuu, että viimeiset pari kuukautta Danten kanssa on ollut tosi helppoa. Tuntuu, että olemme oppineet kommuikoimaan hänen kanssaan. Jälkeenpäin arvioiden siinä toisen elinkuukauden aikana oli ehkä rankinta, kun refluksi vaivasi ja päivisin saattoi itkukohtauksia tulla useitakin. Tuoreena äitinä sitä taisteli kahden tulen välissä. Toisaalta koki, että se itkeminen ei ollut omalle vauvalle normaalia, toisaalta kuuli joka puolelta, miten vauvat nyt vaan itkee ja sellaista se on. Onneksi pidimme päämme siitä huolimatta, että vauva kasvoi hyvin ja nukkui yönsä kunnolla. Refluksidiagnoosi mahdollisti meillä sen hoitamisen ja kun sitten vielä löytyi liian kireät huuli- ja kielijänne, jotka leikattiin, ongelma poistui täysin. Ensi kuukaudet opetti meille sen, että me tunnemme oman lapsen parhaiten ja sitä äidinvaistoa, joka suodaan, kannattaa kuunnella. Meillä poika kasvoi erittäin hyvin, oli hyvä imuote rinnasta päällepäin ja yötkin tuo nukkui. Silti vaan refluksi aiheutti kipuja ja oireet loppuivat kuin seinään kielijänneleikkauksen jälkeen. Tietyllä tapaa tämä toi myös itsevarmuutta Danten käsittelyyn. Osaamme erottaa hyvin kivusta johtuvan itkun ja tuittuilun, ja on helpompi myös toimia kun ymmärtää lasta. Continue reading “6 kk”

Imetyksen eteneminen – 6 kk

   

Nyt ollaan menty imetystaivalta lähes puoli vuotta ja onkin mielenkiintoista hieman katsoa, miten se on toteutunut. Näin puolen vuoden kohdalla D syö noin reilu puolet maidostaan rinnasta ja loput korviketta. Maidon määrä ei sinänsä ole kai pahemmin vähentynyt, mutta pumpulle heruminen on kyllä selkeästi vähentynyt. Vaikka Dantella on aina maitoa nassullaan rinnalla olon jälkeen, pumpulle heruminen on todella hidasta. En vaan jaksa istua useampaa kertaa päivässä pumpulla puolta tuntia kerrallaan vähäisen maidon takia, joten ollaan rintaruokinnan lisäksi tuotu korvike rinnalle. Noniin superäidit, antakaa mennä, kivittäkää vaan, olen huono äiti jne.

Tällä hetkellä imetän kerran yöllä, aamulla heti kun D herää ja päivällä vähintään pari kertaa. Tarjoan aina rintaa kun vaikuttaa nälkäiselle tai on juuri herännyt. Välillä kelpaa, välillä ei. Välillä jaksaa olla rinnalla viisi minuuttia, välillä voisi roikkua siinä vaikka tunnin ja useimmiten yöherätyksellä jätän tyypin viereemme nukkumaan ja nukutaan siinä sylikkäin, välillä tissitellen, eli siinä saattaa olla unen läpi rinnalla joskus aika pitkäänkin. Tämän lisäksi saa pullosta korviketta ja rintapumpun oon siirtänyt jonnekin kaapin perukoille. Ollaan syötetty luomukorviketta, ja hyvin uppoaa. Iltaisin menee vaihtelevasti rinta tai korvike. Tosi väsyneenä haluaa pullon, mutta jos on vielä energiaa, niin saattaa hyvinkin jaksaa olla pitkään rinnalla. Continue reading “Imetyksen eteneminen – 6 kk”