Vauvavuoden yllätykset – omat tunteet (positiiviset)

Vauvavuoden yllättäneitä asioita on kyselty paljon ja se onkin aika mielenkiintoinen aihe. Päätin jakaa tän useampaan eri postaukseen, sillä suoraan sanottuna ensimmäisen lapsen vauvavuosi on niin monipuolinen muutos elämässä, että sitä on vaikea iskeä yhteen lyhyeen tekstiin. Edes useaan. Nimittäin oikeastaan kaikki on yllättänyt vauvavuodessa, sillä ei tätä oikeesti vaan pysty kuvittelemaan. Ei mitenkään.

Eniten on yllättänyt omat tunteet. Kirjoitin täällä äitiyden alkutaipaleen haasteista. Muistan nuo tunteet, mutta en tavallaan enää ymmärrä tai muista mistä ne kumpusivat. Kolmekuisen vauvan äitinä vielä ihmetteli niin paljon kaikkea sitä alun muutosta, mutta nyt kun vauva on kohta 9 kk, ei enää muista millaista oli se itsenäisyys ja yksinolo, mitä tuossa vielä jotenkin kipuili. En minä suoraan sanottuna nyt oikeen enää muista elämääni ennen Dantea. Olihan se, ja mielekäs olikin, mutta tämä äitiyden tunne on niin kaiken muun ylittävä ja on nyt vakiintunut sille tasolle, jolla olen äiti enkä enää muista millaista oli olla olematta äiti.

Vaikka ajattelin jo ennen lapsen saamista, että tämä on varmasti uskomaton tunne ja kaiken ylittävä rakkaus, niin en mä kuitenkaan osannut kuvitella tätä. Tää onnen määrä on ihan sekopäistä ja vaikka alussa oli jos jonkinlaista tunteiden vuoristorataa, niin viime ajat on ollut pelkkää iloa ja onnea. On ihan sekopäistä, miten onnellinen on ihan omituisista asioista, miten mikään negatiivinen ei oikeen enää kosketa samalla tavalla ja miten paljon voi rakastaa ja ikävöidä.

Ensinnäkin tää ikävä. Muistan hämärästi, miten raskausaikana mietin sitä, että on ihanaa kun on isovanhempia, joille jättää vauva, jos tarvii omaa aikaa ja minkähän ikäisenä sitä raaskii jättää hoitoon ja miten pitkäksi aikaa ja blaablaa. Myönnettävä on, sitoutumiskammoisena ihmisenä minä pelkäsin myös tätä sitoutumista. Tuntuu todelliselta ajanhaaskaukselta kaikki ne ajatukset, sillä nykyään kun Dante jää vaikka mummin tai isin kanssa ja minä menen työasioille tai muuten vaan asioille ilman Dantea, hän viihtyy erinomaisen hyvin toisen vanhempansa tai mummin kanssa, samalla kun mä oon valmista kauraa hullujenhuoneelle muutamassa tunnissa. Mulla on vielä todella vahva henkinen napanuora Danteen enkä oikein osaa ajatellakaan erossa oloa pidempään kuin joitakin tunteja. Meillä on ensimmäinen hääpäivä ens kuussa ja mietin, että olis kiva ehkä mennä vuorokaudeksi kylpylään. Sekunnissa se ajatus oli musta aivan kamala, kun mietin, että pitäisi varmaan jättää Dante yökylään ekaa kertaa. Hell no. En ole valmis. Jos olen illalla treeneissä, ja äitini, anoppini tai mieheni laittaa Danten nukkumaan sillä aikaa, hiippailen heti ulko-ovelta hänen huoneeseen hieman vaan nuuhkimaan ja ihastelemaan tai olen ihan superiloinen, jos poika ei vielä nukukaan ja pääsen vielä hetkeksi halittelemaan.

Jos D on illalla tosi väsynyt, hän ei jaksa tempoa maitoa hirveän paljoa ennen kuin simahtaa, joten yleensä 23-01 välillä hän saattaa haluta maitoa. Silloin pingon innoissani hänen huoneeseen, nostan sängystä syliin ja pidän siinä, syötän ja ihastelen. En edes harkitse sitä, että syöttäisin suoraan pinniksessä, sillä haluan pitää häntä sylissä, halailla ja pusutella. Oon ihan naurettava, mutta oikeesti melko usein mulle tulvahtaa vaan onnen kyyneleet silmiin kun katson häntä nukkuvana sylissäni. Jos D nukkuu läpi yön, mä oikeesti meen ihan hirveellä innolla hakemaan häntä aamulla kun hän herää. Vaikka olisin itse nukkunut aivan liian vähän. Mulla tulee ikävä. Jos olen muutaman tunnin kaupungilla, olen ihan hirveellä kiireellä tulossa kotiin, koska kaipaan Dantea niin paljon. Tällaista ikävää on vaikea selittää, tuntuu että pala itsestäni on jotenkin poissa. Ei tällaista ikävää ole ollut ketään muuta kohtaan. Toki viikoissa on voinut tulla ikävä perhettä tai miestäni, mutta tämä on erilaista. Tämä on sellaista tyyntä kuuluvuuden tunnetta, joka on vahva silloin kun Dante on mun kanssa ja kuluttava kun joudun olemaan erossa. Onneksi minun ei tarvitse laittaa Dantea pienenä hoitoon, sillä mä en yhtään tiedä, miten mä kestäisin sen.

Tiedättekö mitä mä rakastan nykyään enemmän kuin mitään muuta? Illalla ennen kuin itse menen nukkumaan, käyn avaamassa Danten huoneen oven. Hän on siinä vaiheessa yleensä nukkunut jo pari-kolme tuntia, ja koko huone tuoksuu ihan hänelle. Nenään tulvahtaa ihana pienen nukkuvan vauvani tuoksu ja välillä jään sinne huoneeseen istumaan hetkeksi ja nauttimaan tuhisevan vauvan äänestä ja tuoksusta ennen kuin sammutan yövalon ja painelen itsekin nukkumaan.

Tuota rakkauden määrää ei vaan pysty kuvittelemaan. Se vie jalat alta. Se on kuin iso aalto merivedessä, se vie siihen virtaan mukanaan, eikä auta mikään. Ja se on samalla maailman siistein ja voimakkain ja voimaannuttavin fiilis. Mä oikeesti ajattelin joskus, että en tiedä osaanko rakastaa mitään tai ketään niin paljon kuin miestäni. Ja nyt ykskaks sekin rakkaus on muuttunut. Vaikka tässä vauvavuoden aikana miehestäni on tullut vielä rakkaampi ja ennen kaikkea kumppanuutemme on syventynyt (vauvavuoden vaikutuksista parisuhteeseen tulossa oma postauksensa tulossa), samaan aikaan meidän rakkaus toisiamme kohtaan on jotenkin hyvin erilaista kuin vauvaa kohtaan. Rakkauden lisäksi omaa lasta kohtaan on valtava sekoitus ylpeyttä, huolta, pelkoa, huolenpitoa ja toivoa, jotka tekevät tuosta tunteesta maailman vahvimman. Olen niin kliseinen äiti jo muutenkin tätä nykyä, että en edes kehtaa puhua äitiydestä ja elämän tarkoituksesta, mutta jotenkin äidinrakkauden mukana ilmestyi myös sellainen tyyneys. Asiat ovat loksahdelleet ihan eri tärkeysjärjestyksiin ja lokeroihin ja koko oma ajatusmaailma on jotenkin pehmeämpi ja yleistyytyväinen. Vähän sellainen “ihan sama, not important” -suhtautuminen niihinkin asioihin, jotka tuntuivat ennen tärkeiltä. Enkä siis sano, että en enää suhtautuisi intohimoisesti asioihin, vaan lähinnä kaikki negatiivinen tuntuu peilaavan nopeammin pois itsestä. Sille ei ole sijaa täällä vaaleanpunaisessa todellisuudessa, jossa asustan.

Samalla vauvaan liittyvät huolet ja pelot tuntuvat todella paljon isommin, ne ovat ylimitoitettuja. Koko maailmaa tuntee ihan eri tavalla. Voi olla pari päivää ihan mieli matalana kun lukee autokolarissa menehtyneestä vauvasta. Kaikki uutisoinnit koulukiusaamiseen ja huumeisiin liittyen tuntuvat hirveän pahoilta. Kyllä, vauvani on 8 kk ja olen jo miettinyt kaikkea mahdollista koulukiusaamisesta huumeiden vaaroihin. Jos vauva yskäisee, olen heti kärppänä kuuntelemassa, rohiseeko hengitys jne. Tätä on vaikea selittää, en ole hullu vauhko äiti, joka pitää lapsen istumassa paikallaan 27-asteisessa kodissa pumpuliin käärittynä :D Me käydään kerhoissa ja puuhailemassa kaikkea ja lapsi saa kotona kiipeillä ja konttailla ja välillä se johtaa kuhmuihin ja kaatumisiin. Mutta samalla kun itsellä voi paukkua takareisi tai käydä mitä vain hyvin pienellä huomiolla asiaa kohtaan, jokainen pieni asia, mitä D:lle tapahtuu päivän aikana, tuntuu hirveän suurelta. Maailman uhkakuvat näkee ykskaks ihan eri tavalla.

En oikein koskaan ymmärtänyt, miten äidit asettaa kaikessa lapset etusijalle (järjettömyyksiinkin asti) ja miten kaikki äidit on ärsyttävästi vauvauvauvauvauvauva sitäjatätä, mutta nyt ymmärrän. Pyrin edelleen olemaan menemättä ihan ääripäähän tässä asiassa, mutta onhan tää todella erilainen elämä. Kun on paljon kotona vauvan kanssa, on ajatukset aika 24/7 hänessä ja elämän suurimmat tapahtumat liittyvät häneen. Minulle oikeasti iso tapahtuma on se, kun hänellä puhkeaa ensimmäinen hammas, vaikka se ei olisi kovin merkittävältä tuntuva asia kellekään muulle.

En ole myöskään koskaan kokenut itseäni yhtä rakastetuksi kuin äitinä. Se on ehkä se yllättävin tunne näistä kaikista. Dante on minulle ihmeellinen ja ihana, mutta niin olen minäkin hänelle. Hän katsoo, kokeilee, tunnustelee, maistaa. Hän ei hymyile kellekään niin kuin minulle. Kun hän herää yöllä ja huomaa minun olevan vieressä, välähtää pienille kasvoille maailman kaunein hymy ja silmät ovat suuret ja täynnä tunteita. Enkä nyt kaipaa tänne mitään keittiöpsykologejatai edes oikeita psykologeja kertomaan, miten lapsi ei voi vielä ymmärtää. Ei kyse ole siitä. Kyse on siitä, että omalle lapselleen äiti on ihan yhtä uskomaton olento kuin se lapsi sille äidille. Itkut ja kivut rauhoittuvat äidin sylissä, hymyjä ja haleja ja nauruja riittää aina äidille. Hän seuraa tekemisiäni huoneen toiselta puolelta, häntä saattaa harmittaa kun poistun näköpiiristä ja hän voi rauhallisesti sängyssä yhdessä makoillessamme käyttää pitkän aikaa siihen, että tunnustelee kasvoni ja hämmästellen tutkia minua pitkään. On jopa surullista, miten ymmärtää sen, että en minä katso vanhempiani näin. Rakastan heitä ja he ovat mielestäni upeita ihmisiä, mutta en minä enää suhtaudu heihin lapsenomaisella rakkaudella. En ole enää vuosiin tehnyt niin. Niinpä on jotenkin surullista, että tiedän tämän olevan ohimenevää. Vaikka meillä on loppuelämäksi läheinen suhde Danten kanssa, tämä vaihe menee joskus ohi. Mä tuun olemaan mutsi ja äiti ja todennäköisesti aina välillä nolo, ärsyttävä ja perseestä. On jotenkin äärimmäisen puhdas ja hyvä tunne, kun olet jollekin koko maailma. Viaton ja valikoimaton rakkaus vanhempaansa kohtaan on jotain niin voimakasta, että se saa välillä sellaisen tunteen kuin koko elämän olisi etsinyt jotain ja nyt kaikki olisi paikallaan. Millään mulla ei ole enää oikein samanlaista painoarvoa.

Oikeastaan siis omien tunteiden puolelta on ehkä yllättänyt voimakkuudellaan nämä kaikki tunteet, ikävä ja rakkaus ja se sellainen jollekin kuuluminen. Siinä missä lapsettomana mietti, miten sitten jos haluan olla itsekseni ja osaanko rakastaa ja millaista se on jne., niin nyt ne kaikki ajatukset tuntuu ihan oudoilta. En halua olla erossa vauvastani ja sen sijaan, että hän tuntuisi ahdistavalta jatkuvalla läsnäololla, minulla on ikävä pienimmänkin eron jälkeen. Tiivistettynä suurin yllätys on ollut se täydellinen kuulumisen tunne, joka lapsen kanssa on muodostunut. Me kuulumme yhteen, ja se on maailman luonnollisin tunne.

Musta tuntuu, että tukahdutan välillä Danten pusuihin ja haleihin ja sylittelyyn ja samalla välillä mietin, että voinko muka joskus rakastaa jotakin toista yhtä paljon. Voiko toinen lapsi herättää samanlaisia tunteita. Äitini mukaan kuulemma voi. Kuulemma äidin sydän on elastinen ja venyy vaan kaksinkertaiseksi tai kolminkertaiseksi tai niin moninkertaiseksi kun tarvii. Aika mieletöntä.

Erilaisia vauvavuosia

Mun on ollut viime aikoina jotenkin vaikeaa kirjoittaa Mungobabyn puolelle. Kahdesta syystä oikeastaan. Meillä menee niin ihanasti ja mulle on välillä aina vaikeaa jakaa niitä iloisimpia hetkiä. Taikauskoisesti pelkään jinxaavani ne, ja saatan jopa miettiä, että en halua vetää puoleemme huonoja ajatuksia sen takia, että toisissa ihmisissä hyvät asiat ei aina herätä hyvää mieltä ja iloa toisen puolesta. Toiseksi olen lukenut muiden äitien ajatuksia ja mm. Sini Ariellin ulostulon äitiyden vaikeudesta ja välillä tuntuu, että hehkuttaessani arkeamme, olen kuin suolapurkki avonaisten haavojen päällä. Arvostan todella mm. Sinin avoimuutta ja minusta on hienoa, että hän uskaltaa sanoa ääneen vauvavuoden haasteista. Samaan aikaan itseäni jännittää puhua ääneen vauvavuoden ihanuudesta. Eikö ole jotenkin omituista?

Koska rehellisyyden nimissä, meillä on tosi ihanaa. En oikein tiedä, mitä odotin vauvavuodelta, odotinko jotain Walking Dead-kaltaista katastrofia itsellenikään sitä myöntämättä ja nyt liitelen jossain seitsemännessä taivaassa, vaikka elänkin ihan tavallista elämää. Älkää toki ymmärtäkö väärin, meilläkin on hankalat hetkemme. Ne eivät tosin tunnu koskaan liittyvän Danteen vaan enemmänkin tässä syksyn mittaan on ollut väsymystä ja rajallista parisuhdeaikaa remontin ja työprojektien vuoksi. Nämä eivät liity vauvaan vaan meidän omaan elämään, joka ei tältä osin kuulu blogeihini. Eikä siinä ole mitään dramaattista. Kun päivät lyhenee, tulee kylmä ja pimeä ja alla on raskas muutto, voi parisuhteessa olla pientä kinastelua ja yleistä väsymystä, jolloin tuntee itsensä saamattomaksi ja unohtuu niin treffi-illat kuin yhteinen ajanvietto jonkin puuhan parissa. Samaan aikaan kuitenkin ollaan erittäin onnellisia yhdessä, nukutaan toisiimme kiinni käpertyneinä ja vähintään kerran päivässä jompi kumpi huokaa, kuinka onnellinen onkaan. Tämä syksy onkin ollut vaan aikamoista seilaamista eteenpäin, pääpiirteittäin tyyntä, mutta tosi kiireistä ja ajoittain väsyttävääkin. Mielenkiintoista ja unohtumatonta. Nyt kun remontti- ja työkiireet ovat hellittäneet, tuntuu, että elämä on vaan tosi mukavaa. Dante oppii hirveän paljon koko ajan, mutta samalla kun hänen persoonansa kehittyy, haluan hieman vaalia sitä ja pitää sitä poissa julkisuudesta. Tässä tämän kaiken keskellä on vaikeaa kirjoittaa välillä Mungobabyyn yhtään mitään näistä lähtökodista. Continue reading “Erilaisia vauvavuosia”

8 kk

Dansku on tänään 8 kk. Kahdeksan kuukautta ihan uskomatonta rakkautta ja kiintymystä tätä pientä ihmistä kohtaan. En oikein osaa edes sanoin kuvailla, millainen fiilis on ollut olla äiti hänelle. Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä, että ollaan ihan pian hänen ensimmäisten syntymäpäivien kohdalla. Tietyllä tapaa tuntuu, että kahdeksan kuukautta on mennyt kovin hitaasti, sillä tähän mahtuu niin paljon kaikkea. Toisaalta tuntuu, että tämä aika on hujahtanut ohi sekunneissa. Minulla oli ihan vähän aikaa sitten vielä pienen pieni pehmoinen vauva. Nyt se vauva on koko ajan menossa, häntä on mahdotonta pitää hetkeäkään aloillaan ja hän oppii koko ajan uutta. Mennään eikä meinata, konttaa vauhdilla, selkeästi hahmottelee jo mielessään kävelemään lähtöä, vaikka taidot eivät ihan riitä. Pomppii pinnoja vastaan sängyssään ja työntää leikkiautoaan minkä ehtii. Ihan uskomaton toi kehitys.

On ihanaa olla äiti tällaiselle pienelle persoonalle, joka ilmehtii, höpisee jo monen tavun epäselviä jokelteluja ja joka on kaiken kaikkiaan jotenkin todella Dante. Hänellä on omat selkeät luonteenpiirteet, jotka ovat jo nyt esillä.

Rankinta tässä viimeisen kahdeksan kuukauden aikana on ollut ihan uudenlainen itsensä ruoskiminen. Äitinä kuulee muilta sellaista mummy shamingia, että oksat pois. Kuitenkin se pahin sheimaaja taitaa löytyä oman pään sisältä, nimittäin tietyllä tapaa koko kahdeksan kuukautta on ollut jollakin tapaa itsensä syyllistystä. Lapsen ensimmäinen flunssa? Minä tein selkeästi väärin jotakin, että hän tuli kipeäksi. Lapsi kieltäytyy rinnasta enkä jaksa tuputtaa sitä hänelle? Syyllisyyden hyökyaalto on suorastaan musertava. Lapsi kaatuu rähmälleen kesken leikin? Miksen minä ehtinyt nappaamaan kiinni?! Teen töitä neljä tuntia putkeen samalla kun lapsi on isänsä kanssa? Olen kamala kamala äiti, joka hylkää lapsensa kapitalististen syiden takia. The list goes on.

En oikein koskaan ymmärtänyt tuota muiden äitien soimaamista ennen, mutta nyt ymmärrän mistä se kumpuaa. Ei se vieläkään hyväksyttävää ole, mutta ymmärrän syyt siihen. Kun oman pään sisällä pitää itseään aivan liian usein huonona ja epäonnistuneena äitinä, niin muiden valinnat näyttäytyvät siinä valossa myös vääriltä. Continue reading “8 kk”

Kun vauva lähti liikkeelle…

Huhh, onpas ollut kiireistä meillä viime aikoina. Pienestä vauvastamme on kasvanut aikamoinen hulinoitsija, joka tarvitsee hands on-valvontaa kaiken hereilläoloaikansa. Meillä tapahtui jotenkin ihan hirveästi kerralla ja tapahtuu koko ajan. Ensin poika oppi kääntymään mahalta pyllylleen istumaan. Sitten nousi konttausasentoon ja twerkkaili siinä jonkin aikaa. Siitä sitten seuraava askel oli tietenkin konttaamaan lähteminen, joka on nopeutunut ihan järkyttävän paljon. Nyt kun poitsun jättää yhdelle puolelle huonetta, on hän sekunneissa kontannut toiselle puolelle huonetta, eteiseen ja kohti uusia seikkailuja. Eikä siinä mitään, jos vaan konttaaminen olisi meillä käsillä. Samaan aikaan kuitenkin porautui kaksi pientä maailman suloisinta hammasta alarivistöön ja herra oppi nousemaan seisomaan. Sekään ei vielä riitä. Nyt harjoittelee nimittäin hirveästi ilman käsiä seisomista ja joka kerta pinniksessä nousee yhtä sivua pitkin ylös, pitää yhdellä kädellä kiinni ja silmäilee toista puolta. Olen ihan varma, että lähiviikkoina tulee kuhmu jos toinen, kun päästää käsiään irti seisoakseen itsekseen ja päätyy turvalleen siinä yrityksessä.

Kun D on valveilla, on yksi aikuinen aina nonstop vieressä puuhailemassa. Tuo seisomaan nousu ja into lähteä kävelemään on niin suurta, että siinä ei paljoa itsesuojeluvaisto päätä pakota. Koko ajan on valvottava, että ei vaan sattuisi mitään. Paljon kuulee myös kauhutarinoita siitä, miten helpot hyvin nukkuvat vauvat ovat alkaneet huonoiksi nukkujiksi liikkeellelähdön myötä, ja jouduimme mekin kärsimään parista vähäunisesta yöstä. Nukkuminen on selkeästi muuttunut, mutta yllättävän helpolla olemme päässeet tässäkin. Konttaamisen lähtiessä kunnolla käyntiin oli noin viikon verran öitä, kun jouduimme kipittämään vauvanhuoneeseen itkun herätettyä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. D oli aina konttausasennossa pää kiinni pinnoissa tai pehmusteissa. Oli unessa, mutta yritti kontata ja sehän aiheutti metakkaa. Siitä sitten selälleen ja unia jatkamaan. Aina se ei käynyt ihan noin helposti, sillä heti kun poitsun sai selälleen, kääntyi hän mahalleen. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Eikä siinä mitään, nukkuisi sitten mahallaan, mutta ei. Kuin pieni unissakonttaaja konsanaan, oli tarve koko ajan kokeilla sitä konttausta. Unen läpi. Pahimpana yönä taidettiin käydä viitisentoista kertaa vuoronperään ojentamassa tuttia ja kääntämässä pikkuinen selälleen. Hetken jo mietin, että tätäkö tämä nyt sitten on, mutta huonounisia öitä kesti muutaman päivän, sitten yöherätykset alkoivat vähenemään. Continue reading “Kun vauva lähti liikkeelle…”

Kuulumisia ja korvatulehduksia

Pahoittelut piiiitkästä hiljaiselosta Mungobabyn puolella. Mungoshopia rakennellessani meni kaikki vapaa-aika sen kimpussa, ja blogille jäi vähemmän aikaa. Nyt olen siis avannut oman pienen verkkokaupan ja sen valmisteluun mennyt aika olikin aikamoinen. Ihanaa kun projekti on “valmis” tältä erää.

Mungobabylle kuuluu hyvää, tohina on mieletöntä ja koko ajan opitaan uutta ja kaikki on aika ihmeellistä ja mieletöntä. Meillä on tässä viimeiseen pariin viikkoon mahtunut ensimmäinen sairastaminen, konttaamisen kehittyminen todella nopeaksi ja kaikkea mahdollista uutta ja ihmeellistä. Aloitetaan siitä sairastelusta. Ensimmäinen flunssa ja korvatulehdus on nyt koettu, ja ne meni vanhempien osalta yllättävän kivuttomasti. Tyyppi oli hieman nuhainen ja pientä yskääkin oli päivän verran, ja sitten tuli yksi yö, kun poika heräsi itkuisena muutaman kerran ja halusi olla sylissä ja vaikutti kipeältä. Koska olimme juuri hieman sitä ennen tulleet reissusta, ajattelin varmuuden vuoksi käydä lääkärissä. Ulkomailla kuitenkin aina vähän eri pöpöt. Olikin aikamoinen yllätys, kun lääkäri kertoi, että oikeassa korvassa on korvatulehdus ja siellä näkyy korvatulehduksen aiheuttamaa eritettä, eli antibioottikuurille on mentävä. Oltiin ihan pöllämystyneitä, koska lääkärin mukaan tuo on jo hetken ollut päällä ja me oltiin huomattu ensimmäisen pienimmätkin oireet vasta edellisenä päivänä. Siitä sitten alkoi Amorion-kuuri, joka ei kuitenkaan tehnyt mitään, joten vaihdettiin sitten vielä Amoxion Compiin. Käytiin lääkärissä tutkimassa asiaa, kun tuntui että ekana päivänä nuha ja yskä meni pois ja sitten tokana päivänä tuli kahta kovempana takaisin tuolla ekalla antibioottikuurilla. Nyt on huomenna jälkitarkistus kun ollaan tuota laajakirjoisempaa antibioottia syötetty, joten toivottavasti korvat on puhtaat. Flunssaoireita ei ole hetkeen ollut, mutta ne korvat halutaan käydä tsekkaamassa vielä erikseen, kun tuo eka antibiootti ei kerta purrut. Fiiliskestä päätellen ei ole mitään hätää, nimittäin tyyppi on yhtä hymyä, vipeltää menemään kontillaan ja on kaikin puolin tyytyväinen.

Oon tässä alkanut tajuamaan koko ajan enemmän ja enemmän millainen sissi toi meidän pikkuinen on. Toisin kuin miessukupuoli yleisesti, sillä man flu tuntuu usein vähintäänkin tappavalta taudilta. Dantesta ois nimittäin todella vaikea arvata, että on kipeä, kun on energiaa ja intoa, syö hyvin ja nukkuu yönsä. Tällä hetkellä tosin ollaan viikon verran jouduttu ehkä 3-4 kertaa yössä käydä antamassa tuttia tai kääntämässä herra, tosin se tuntuu musta johtuvan enemmän konttaamisesta ja uusista taidoista kuin tuosta korvatulehduksesta. Valot sammuu edelleen joskus 20 aikaan illalla ja tyyppi nukkuu yhden yöruokailun voimin about kahdeksaan asti aamulla omassa sängyssään. Päikkäreitä ollaankin sitten nukuttu kainalokkain välillä parikin tuntia kerralla :D Hups. Ihan uskomattoman sitkeä pieni. Sen on huomannut kyllä tässä jatkuvassa tasapainon menetyksessä, jonka seurauksena nenä tai otsa ottaa osumaa. Itku on tullut vaan kerran, kun onnistui satuttamaan otsaansa pienen mustelman tuolia vasten.

Korvatulehduksesta huolimatta täällä on siis eletty aika normaalia arkea. Käyty ulkoilemassa ja ihastelemassa lunta, syöty, leikitty ja nukuttu. Dante oppi samanaikaisesti tuossa pari viikkoa sitten konttaamaan, nousemaan seisomaan tukea vasten ja karhukävelemään. Siinä on sitten ihmettelyä ollut. Ennen kun muksun vei sänkyyn, antoi pullon tai tutin suuhun ja pupun kainaloon, niin tuli uni. Nyt pitää ennen nukahtamista esittää pientä apinatanssi-esitystä vanhemmille siellä pinniksessä ja höpötellä kaikkea mahdollista. Höpöttelykin on lisääntynyt todella nopeasti. Voisin fiilistellä, että tänään suusta pääsi “ätti”, mutta se oli puhdas vahinko. Sieltä nimittäin tulee asiaa niin paljon, että joskus noiden kahden tavun oli kohdattava :D Moottoriturpa on ehkä siis äitiinsä tullut tässä asiassa. Tänään uusi kehitys tässä kaikessa on ollut yhden käden varassa seisominen. Hirvittää tää koko kehityksen vauhti, sillä en haluaisi, että lähtee kävelemään hirveän pienenä, se ei vaan näytä hirveän vakuuttavalta, kun on tollanen spagetti koko kaveri vielä.

Uusin hitti on kirjat, joita jaksaa kuunnella pitkät pätkät sylissä ja kirjan lukeminen siihen eläytyen onkina ainoa asia, joka pitää kaverin paikallaan. Benji-raukka, Danten tän hetken mielenkiinnon ykköskohde on Benjin ruokakuppi ja juomakuppi ja se konttaa niiden luokse hirveetä vauhtia. Miten muut koiranomistajat on järjestäny koiran ruokapaikan turvaamisen? Meillä kun on Benjin ruokakuppi ja juomakuppi keittiössä ja se saa aina käydä hakemassa lisää nappuloita halutessaan ja vettäkin on tietty saatavilla aina. Toki konttailevaa vauvaa ei saa jättää valvomatta, mutta tuntuu, että jos silmä välttää sekunniksikin, niin tuo on kylpemässä siellä juoma-astiassa. Muuten Benjillä on kyllä joulu. D on paljon kiinostuneempi sormiruokailemaan kuin syömään lusikalla, joten Benji on oppinut päivystämään syöttötuolin välittömässä läheisyydessä. Sinne uppoo mieluusti riisit ja lohet, mutta myös kaikki hedelmät ja muut. Kaikki mikä on käynyt Danten käsissä tai suussa. Annan sen olla, eipä tarvii imuroida :D

Mielenkiintoista nähdä 8 kk:n neuvolalääkärissä paljon poika on kasvanut, sillä hän tuntuu hurjan pitkältä ja ruokahalu on ollut ihan kohdillaan. Vihannessoseet menee nyt hyvällä ruokahalulla, kun ollaan vaihdettu jo joku aika sitten niihin 7kk ja 8 kk soseisiin, jotka ei oo enää ihan mössöä vaan sellaista hieman rakeisempaa. Eniten kyllä täällä tykätään riisistä ja parsakaalista, jota voi sormiruokailla. Hirveä sotku ja Benji taitaa saada enemmän ruokaa syödäkseen, mutta maailman tyytyväisin lapsi, kun saa syödä itse. On ollut ihan mieletöntä huomata, miten nopeasti tuo käden ote ja koordinaatio pienten ruokapalojen viemisessä suuhun asti on kehittynyt.

Nyt olisi illan suunnitelmissa värikylpy-tunti, joka on varmasti aika riemukas kokemus. Viikonloppuna on onneksi luvassa vauvatreffejä serkkuni ja kaverini kanssa, kiva että poitsun kanssa uskaltaa jo muita vauvoja nähdä :)

Onko teillä jotain toiveita juttuaiheista? Olen mielestäni ainakin suurimman osan edellisistä juttutoiveista toteuttanut ja mieluusti kuulen, mitä te haluatte kuulla. Postaus materialismista ja lapsen kasvatuksesta materialismiin liittyen on luonnostilassa, mutta mitä muuta? 

Ja tosiaan, myös Mungobabyn puolella on iloni kertoa, että olen avannut oman verkkokaupan, Mungoshopin, jossa on ihania juttuja kotiin ja keittiöön, ja myös jotakin kivaa perheen pienimmille :) Mungobabyn lukijat saavat sieltä 10 % alennuksen koodilla MUNGOBABY10! :) 

Rela reissu

    

*Kaupallinen yhteistyökumppani: Verman 

Oon kirjoittanut jo ennenkin probioottien ja maitohappobakteerin tärkeydestä, ja kuten jokunen teistä ehkä huomasikin, meillä oli Välimeren risteilyllämme Relat mukana koko perheelle ja niitä syötiin ahkerasti jo ennen reissuun lähtöä. Relat on mulle tuttuja jo vuosien ajan ja kun pikkuisemme syntyi, kävimme hankkimassa Apteekista Rela-tippoja jo heti alkuvaiheessa.

Helpointa reissaaminen on ehkä ihan pienen vauvan kanssa. He nukkuvat pikkuisena paljon ja muuten ovat hyvin ”kontrollissa”, sylissä tai vaunuissa. Mutta jo tällaisen reilu puolivuotiaan kanssa peli muuttuu todella paljon. Tyyppi haluaisi ihan koko ajan liikkua, ryömiä, kontata ja koskettaa ihan kaikkea. Ja viedä sen mielellään suuhun. Reissussa myös todella todella moni ihminen jäi ihastelemaan vauvaa ja kun tuollaisella risteilyllä on aika paljon myös hieman vanhempaa porukkaa, oli siinä kaikenlaiset mummit ja papat taputtelemassa poskia. Keskieurooppalainen kulttuuri on vielä sellaista, että henkilökohtaista aluetta ei pidetä ihan niin pitkänä kuin Suomessa, joten päivittäin monet tulivat tuituilemaan Dantelle ja koskettamaankin häntä. En sinänsä sitä mitenkään estele, kiva kun lapsi tottuu erilaisiin ja erinäköisiin ihmisiin. 

Continue reading “Rela reissu”

Uusia taitoja ja kuulumisia

Heipsan! Huomasin, etten ole pitkään aikaan päivitellyt Danten kuulumisia. Tuntuu, että pikkuisella on niin huima kehitys päällä, että ei pysy itsekään kärryillä. Samalla olen valmistellut isoja kuvioita työpuolella, joten on jäänyt hieman aika ja sellaiset spontaanimmat postaukset kortille.

Tyyppi täytti tuossa Välimeren risteilyllämme 7 kk, ja samaan syssyyn oppi konttaamaan. Itse asiassa alkusysäys sille oli jo kolmisen viikkoa sitten, kun herra oppi istumaan. Yritys ja pönkääminen oli suurta jo pitkään, mutta sitten yksi päivä vähän reilu puolivutiaana tyyppi tajusi, että mahalta pääsee helpommin istumaan, ja sitten se onkin ollut rakkain taito :D Itse asiassa lihakset näyttää vahvistuneen sen verran, että pääsee istumaan selällään makuultaan suoraankin, mutta tykkää ihan hirveesti tosta mahalta pyllylle siirtymisestä. Se oli niin suloista katottavaa, kun kaveri toisti sitä varmaan sata kertaa illassa ja oli aina yhtä tyytyväinen, kun se onnistu. Siitä seuraavana olikin oikeastaan kontillaan paikallaan ittensä vatkaaminen edestakaisin. Naurettiin ja kutsuttiin näkyä tverkkaamiseksi, ja se oli kyllä hauska kehitysaskel, kun pienen kasvoilta näki, että hän hirveästi yritti kontata, mutta ei ihan hiffannut, miten se toimiikaan. Sitten ykskaks alkoi näkymään pientä sammakkoloikkaa, joka yleensä päätyi naamalleen mätkähdykseen ja sitten siitä pikkuhiljaa yksittäisiä konttausliikkeitä. Välillä tuntuu, että katsoo jotain pikakelausta elämästä, kun joka päivä tulee joku uus juttu, jonka hän oppii. Tässä on nimittäim kolmen viikon aikana opittu nousemaan polvilleen sohvaa vasten, konttaamaan kunnolla ja sormiruokailu on menestynyt ihan valtavasti. Uskomattomia harppauksia. Enkä siis koe mitenkään, että Dante olisi jotenkin superkehittynyt (pakko korjata tähän, ennen kuin joku tulee päätään aukomaan kommenttiboksiin), vaan hän kehittyy omassa aikataulussaan, eikä sillä ole mulle mitään väliä, missä aikataulussa muut lapset kehittyvät. Näin ensimmäisen lapsen kanssa jokainen tuollainen kehitys on ihan mieletön juttu vanhemmalle, joten niistä totta kai nauttii hurjasti. Continue reading “Uusia taitoja ja kuulumisia”