Vauvavuoden yllätykset – lähelläolon tarve

Ennen kuin lähdimme reissuumme, oli minulla listauksessa asioita, jotka ovat yllättäneet vauva-arjessa. Ehdin miettimään omia yllättäneitä tunteita, mutta yksi isoimpia yllätyksiä on ollut kyllä se, kuinka valtavan vahva tunne äitiys on ja kuinka se on pyyhkinyt altaan täysin kaikki mun edelliset mietteet äitiydestä ja monista äitien piirteistä. Yritän aina muistutella itselleni, että “älä tuomitse, jos et tiedä”, mutta kyllähän sellainen paha tapa on, että ajattelee oman navan kautta asioita, eikä välttämättä pysty ymmärtämään joitakin valintoja. Silloin helposti tuomitsee tai vähintäänkin hämmentyy ihmisten valinnoista, ja se on ihan typerää, koska itse kokematta ei todellakaan voi tietää, mitä itse tekisi samassa tilanteessa tai millaisia tunteita kokisi. Ennen kaikkea, vaikka kokisikin saman elämäntilanteen, ei kenenkään elämä ja persoona ole samanlainen, joten kaikki sellainen “minä en ainakaan…” on ihan typerää ajattelua. Ei sillä ole väliä, mitä minä en ainakaan tee/ajattele/halua, kun puhutaan toisen ihmisen elämästä.

Olen systemaattisesti pyrkinyt opettelemaan pois ajatuksesta “en minä ainakaan ymmärrä/tekisi noin/…” ja jos mietin jonkun muun valintoja, yritän ajatella enemmänkin korkeintaan niin, että “yllättävää, että hän teki näin, en olisi arvannut sen olevan hänen valintansa”. Pitää enemmän jättää itsensä ja oma ajatuksensa itselleen ja antaa jokaisen toimia omina yksikköinään.

No anyway. Ennen Dantea, mä todella usein ajattelin ja sanoin ääneenkin, että “en ymmärrä, miten äidit on niin sitoutuneita lapsiinsa”. “Kyllä lapset pitää pystyä jättämään hoitoon”, “ei kellään tule oikeesti päivässä ikävä”, “pitää ottaa itselleenkin aikaa, eikä aina olla vaan äiti” ja “äidit menettää itseään liikaa siihen lapseensa, eikä ole olemassa itseään tai parisuhdettaan varten”. Ehh, nolona myönnän, että nuo ovat kaikki mun ajatuksia ajalta ennen lapsen saamista. Nyt ne lähinnä naurattaa.

Raskaana ollessani mua vähän jännitti ja pelotti kaiken sen onnen lomassa. Mitä kun haluan lomaa siitä vauvasta? Milloin sen voi jättää hoitoon ja saanko omaa aikaa miehen kanssa? Oli suuria suunnitelmia viettää treffi-iltoja, joissa ei saisi edes puhua vauvasta ja mietin jo mielessäni, milloin menisimme ensimmäiseen pariskuntareissuun ilman lasta. Älkää ymmärtäkö väärin, halusin lasta ihan mielettömästi ja hän oli hyvin toivottu, mutta samalla tietenkin niissä hormonihuuruissa pienen sitoutumiskammoisen Annan pää meni ajoittain pyörälle ja alkoi pelottaa, ahdistaa ja kaiken muuttuessa, piti miettiä sitä omaa suhtautumistakin kovasti uudelleen. Vähän kaikkeen. Siinä alkoi pitämään kiinni tutusta ja itsestään, ja silloin tuntui jotenkin loogiselta, että pitäisi saada olla erillinen yksilö ja itsenäinen vauvasta ja mitä vielä.

No, näin 10,5 kuukauden kohdalla tilanne on se, että en ole ollut yhtäkään yötä erossa Dantesta. Pisimmillään olen tainnut olla 9 h eri paikassa ja se on tehnyt todella tiukkaa. Mulla on todella vahva henkinen napanuora Danteen koko ajan, enkä suoraan sanoen osaa kuvitella olevani vaikkapa reissussa ilman Dantea. Mä tykkään toki käydä leffassa ja treeneissä ja kaupungilla ja missä ikinä ihan itsekseni tai kaksin mieheni kanssa, mutta muutaman tunnin erossa olo on enemmän kuin tarpeeksi.

Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että jotkut äidit eivät ehkä osaa olla erossa lapsistaan, sillä he potevat jotain yhteiskunnallista painetta ja “yrittävät olla jotain vuosisadan onnistuneimpia äitejä”. Vannoin, etten minä ole sellainen sitten. Ja nyt kun rakkaat ystävät kyselee, olisiko mahdollista lähteä uudeksi vuodeksi reissuun yhdessä tai suunnitellaan vuoden matkoja, lyön jarrut päälle kaikkeen suunnitteluun, joka ei ole mahdollista.

Pohdimme miehen kanssa, että menisimme kesällä viikonlopuksi Köpikseen, koska se on niin kiva paikka. “Vois ehkä jättää Danten mummille” sanoi mies ja minä melkein tukehduin järkytykseeni. Siis että kolme päivä ja kaksi yötä ilman Dantea? Ehei mister. Ei ole mielestäni mitään estettä ottaa Dantea mukaan esim. Köpiksen lomalle, joten miksi jättäisin hänet Suomeen?

Tällä hetkellä tuntuu jotenkin ihan siedettävältä ajatukselta viettää yksi yö erillämme ja ajatuksissamme onkin ensi kuussa jättää D mummin vastuulle ja häippäistä viettämään treffi-iltaa ja yöpyä hotellissa. Tavallaan vähän jännittää, vaikka melko usein mulla on treenit niin, että mieheni tai äitini laittaa Danten nukkumaan ja näen hänet vasta aamulla. Sinänsä tässä ei siis ole mitään niin radikaalin eroavaa. Mutta. Mä täytän kesällä 30 ja ollaan puhuttu, että toteutettaisiin yksi unelmani syntymäpäivänäni. Se tarkoittaisi kuuden tunnin lentomatkaa kohteeseen, joka ei ole kovin vauvaystävällinen. Toiminta siellä on sellaista, mihin Dantea voisi ottaa ja vieraaseen hoitoon jättäminen ei tule kysymykseenkään. On hieman hölmöä myös maksaa äitini lennot ja yöpymiset sinne, jos hän vain hengaa Danten kanssa kotona. Kyseinen reissu on hölmöä tehdä vain päiväksi tai kahdeksi, joten puheessa on ollut 3-4 päivän matka. Ajatus ahdistaa. Kaksi yötä on tällä hetkellä mielen päällä sellainen, mihin olen ehkä valmis kesän lopulla. Dante on silloin vuoden ja neljä kuukautta, joten aikataulullisesti se olisi ihan hyväkin.

Mutta mikä mua sitten stoppaa? Pelottaako mua jättää Dante hoitoon? Ei. Äitini tuntee hänet niin hyvin ja viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa, ettei pelota yhtään. Itse asiassa epäilenpä vahvasti, että Dante ei välttämättä juurikaan huomaa poissaoloani. Pelottaako mua, että jotain käy poissaollessamme? No tietenkin se on mahdollista, mutta todennäköisyydet eivät ole kovin korkeat ja uskon kyllä lähipiirimme pärjäävän siihen asti, että pääsemme takaisin.

Mikä on siis esteenä? No se kaikista suurin yllätys tässä äitiydessä, nimittäin se, että minä en HALUA olla erossa Dantesta. Juteltiin joku päivä tuosta matkasta anopin kanssa ja hän kovasti lohdutti, että ei Dantelle tule ikävä ja kyllä hän pärjää äitini kanssa ja mitä vielä. Hän ei meinannut millään ymmärtää sitä, että minä en vaan halua olla poissa. En pelosta tai ahdistuksesta, vaan mun mielestä MIKÄÄN ei ole niin kivaa kuin hengata Danten kanssa. Se vaan on niin. Kun ollaan mietitty matkan pituutta, äiti ja anoppi on koko ajan sanonut, että “olkaa pidempään, nauttikaa kahdenkeskisestä ajasta” ja mä oon joutunut selittämään, että se ei ole mitään nauttimista, jos mulla on raastava ikävä ja lasken tunteja kotiinpääsyyn. Miksi mä pakottaisin itseni olemaan jossakin muualla vain todetakseni, että tulipahan oltua kahdenkeskisesti jossakin.

Tämä tunne voi olla ohimenevä ja saatan haluta jossakin vaiheessa viikonkin reissuun ilman lasta. Saatan haluta tyttöjen irtiottomatkan muutamaksi päiväksi. Saatan haluta lomalle mieheni kanssa ilman Dantea. Juuri nyt en vaan halua. Mä haluan olla mun pienen aarteen kanssa. Silitellä, pitää sylissä, pusutella, jutella ja ihmetellä, halia ja haistella. Joo, mieheni kanssa rentoutuminen kauniissa ympäristössä, hyvissä ravintoloissa ja uudessa paikassa on ihmeellistä ja mieletöntä myös, mutta ei niin ihmeellistä kuitenkaan.

Minä kun myös tiedän, että kaikki maailman kaupungit (tai no suurin osa ainakin) odottavat ja ovat olemassa vielä vuosien päästäkin. Mekin olemme toivottavasti olemassa silloin. Mutta jossakin vaiheessa mun pieni poikani onkin jo iso poika, jolle äiti on nolo ja ärsyttävä. Joku päivä minäkään en halua olla hänen kanssaan 24/7 ja silloin mä ehdin tekemään kaikkia niitä asioita, joita nyt en edes halua.

Niin kauan kuin se tuntuu hyvältä, en aio välittää kenenkään muun mielipiteistä (vähiten menneisyyden Annan) ja aion vaan nauttia tästä symbioosista pienen poikani kanssa. Haluan nähdä hänen jokaisen uuden juttunsa, kuulla jokaisen uuden sanan, nähdä jokaisen uuden pienen taidon ja olla vaan lähellä. Mut on kokonaisvaltaisesti yllättänyt tämä suuri tarve olla hänen lähellään. Jos en nuku päikkäreitä hänen kanssaan ja hän nukkuu koko yön niin rauhaisasti, etten saa tekosyytä ottaa häntä kainaloon aamulla vikaksi pariksi tunniksi, on vähän tyhjä olo. Sellainen, että jotakin puuttuu. Nyt kun hän kävelee ja puuhaa koko ajan jotakin, hän ei olekaan enää niin paljon lähellä, niin paljon iholla, ja tuntuu, että minä tarvitsen häntä lähelle enemmän kuin hän minua.

On jotenkin melkein jopa noloa myöntää, että jep, minä olen se äiti, jolle on todella vaikeaa olla erossa lapsestaan. Ei kontrollintarpeesta, pelosta tai jostain “itseni myymisestä äitiydelle” tai muustakaan tämänkaltaisesta syystä. Vaan yksinkertaisesti ihan vaan sen takia, että lapseni on paras asia tässä maailmassa, eikä mikään kiinnosta minua samalla tavalla. Olen yllättynyt ja järkyttynyt, että minusta tuli tällainen äiti. Olen onnellinen, että minusta tuli tällainen äiti.

Kaksikielisyydestä

Kaksikielisyys. Aihe joka kiinnostaa teitä aivan loputtomasti, ja musta taas hirveän hankala postauksen aihe, sillä se ei mielestäni ole vielä varsinaisen ajankohtainen, sillä D ei puhu vielä juuri mitään. Mutta kun nyt asiaa satuin sivuamaan tänään Instagramissa (ja viestiboksini täyttyessä samointein), ajattelin ottaa aiheeseen kiinni enemmän. Monilla on mielipide asiaan, ammatillinen tai ei, ja se myös aika herkästi kerrotaan.

Pohjustetaan nyt vähän. Olen taustaltani siis suomenvenäläinen ja olen puhunut perheeni kanssa venäjää, suomea tai näiden sekoitusta koko ikäni, eli kohta 30 vuotta. Suomea olen puhunut 5-vuotiaasta, olen puhunut sitä mieheni kanssa koko suhteemme ajan ja ystävieni ja läheisteni kanssa kohta 25 vuotta. Osaan molempia kieliä äidinkielen tasoisesti. Eroja kielitaidoissani on. Suomea hallitsen kiitettävästi joka tasolla, niin tavallisessa arkipäiväisessä asioinnissa kuin akateemisessa ja hankalassa sanastossa. Suomen kieleni ei suinkaan ole täydellistä, kuten ei suurimman osan meistä. Nimittäin äidinkieli harvoin on täydellistä, siinä on kirjoitusvirheitä ja jopa ajatusvirheitä. Sama pätee mun venäjän kieleen, mutta siinä mun sanavarasto ei ole kovin laaja enkä pärjäisi sillä akateemisessa väittelyssä. Mutta, minä tässä kasvatankin tällä hetkellä 10-kuista lasta, jonka ei tarvitsekaan ymmärtää devalvointia venäjäksi. Continue reading “Kaksikielisyydestä”

Kuulumisia pitkästä aikaa

Täällä on ollut aikamoista hiljaiseloa viime ajat kun loman jälkeen en ole Mungobabyn puolelle ehtinyt tehdä paluuta. Hirveästi on ajatuksia tuosta pitkästä reissusta vauvan kanssa, mutta ehkä hyvä päivitellä hieman kuulumisia yleisesti :)

Mitäs meidän lähes 10-kuiselle kuuluu?

No, olennaisimpana, täällä kävellään! D alkoi ottamaan ensiaskeleita noin kuukausi sitten ja alkuun oli hyvin varovaista pari askelta sohvalta rahille. Hirveän varovainen ja tasapainotteleva hän muutenkin on. Nyt on kuukauden verran harjoiteltu kävelyä ja kävelee jo helposti huoneen poikki, mutta ei ole kertaakaan kaatunut tai satuttanut itseään. Aina hirveän varovasti ottaa askeleet ja heti jos alkaa tasapaino pettää, laittaa pyllyn alas ja ottaa nätisti vastaan tai saa asennon korjattua ja temmeltää eteenpäin. Ihana pieni, hän on melkein taapero! Kävely aiheuttaa suurta iloa onnistuessaan, mutta silti luottaa enemmän vielä konttaamiseen ja konttaakin hirveellä vauhdilla eteenpäin. Continue reading “Kuulumisia pitkästä aikaa”

Vauvavuoden yllätykset – omat tunteet (negatiiviset)

Nyt kun joulukiireet ovat hellittäneet ja joulu on rauhoituttu, on hyvä palata vauvavuoden yllätyksiin. Nimittäin edellisen positiivisen postauksen jälkeen olisi vastuutonta jättää luettelematta ne negatiiviset tunteet, jotka on yllättäneet vauvavuodessa. Tai no, on vähän hassua puhua negatiivisuudesta, mutta no, käytetään tota termiä nyt sitten.

Ensinnäkin pelko ja ahdistus. Toki jokainen ihminen on erilainen, mutta jotenkin mä koen, että pelko ja ahdistus on vääjäämättä kavereita äidiksi tullessa. On todella tärkeää pystyä jäsentelemään ajatuksiaan ja tietyllä tapaa yrittää stopata näitä tunteita lähtemästä laukoille, ennen kuin on täysin masentunut tai niin ahdistunut, että ulosmeno pelottaa. Tässä asiassa musta ei oo apua, koska oon ite siinä mielentilassa, jossa mietin edelleen, miten muka uskallan ikinä päästää lastani kouluun.

Koulukiusaaminen, rattijuopot, varomattomat kuskit, terrori-iskut, sairaudet ja huumeet on kaikki ollu mun tiedossa jo kauan ennen kuin sain lapseni. En pelännyt niistä yhtäkään omalla kohdallani, mutta nykyisin nuo kaikki tuntuvat äärimmäisen suurilta arjen uhkatekijöiltä. Joskus meillä oli hälytysjärjestelmä kotona esineellisten asioiden takia. Turvaamassa meidän kotia sillä aikaa kun oltiin reissuissa. Nyt kun hankimme uuteen kotiin hälytysjärjestelmän, on sen tarkoitus turvata erityisesti meitä kun olemme kotona. Tai ei edes meitä, vaan tuota perheen pienintä. Ja kyllä, tiedän, että asumme lintukoto-Suomessa emmekä missään Jenkeissä tai Brasiliassa, mutta tuon tarkoitus on tuoda kotiin turvaa niin ulkopuolelta tuleville vaaroille kuin ennen kaikkea kotoa tuleville vaaroille, tulipalolle yms. Jep, tällaisia mä nykyään kelaan.  Continue reading “Vauvavuoden yllätykset – omat tunteet (negatiiviset)”

Vauvavuoden yllätykset – omat tunteet (positiiviset)

Vauvavuoden yllättäneitä asioita on kyselty paljon ja se onkin aika mielenkiintoinen aihe. Päätin jakaa tän useampaan eri postaukseen, sillä suoraan sanottuna ensimmäisen lapsen vauvavuosi on niin monipuolinen muutos elämässä, että sitä on vaikea iskeä yhteen lyhyeen tekstiin. Edes useaan. Nimittäin oikeastaan kaikki on yllättänyt vauvavuodessa, sillä ei tätä oikeesti vaan pysty kuvittelemaan. Ei mitenkään.

Eniten on yllättänyt omat tunteet. Kirjoitin täällä äitiyden alkutaipaleen haasteista. Muistan nuo tunteet, mutta en tavallaan enää ymmärrä tai muista mistä ne kumpusivat. Kolmekuisen vauvan äitinä vielä ihmetteli niin paljon kaikkea sitä alun muutosta, mutta nyt kun vauva on kohta 9 kk, ei enää muista millaista oli se itsenäisyys ja yksinolo, mitä tuossa vielä jotenkin kipuili. En minä suoraan sanottuna nyt oikeen enää muista elämääni ennen Dantea. Olihan se, ja mielekäs olikin, mutta tämä äitiyden tunne on niin kaiken muun ylittävä ja on nyt vakiintunut sille tasolle, jolla olen äiti enkä enää muista millaista oli olla olematta äiti.

Vaikka ajattelin jo ennen lapsen saamista, että tämä on varmasti uskomaton tunne ja kaiken ylittävä rakkaus, niin en mä kuitenkaan osannut kuvitella tätä. Tää onnen määrä on ihan sekopäistä ja vaikka alussa oli jos jonkinlaista tunteiden vuoristorataa, niin viime ajat on ollut pelkkää iloa ja onnea. On ihan sekopäistä, miten onnellinen on ihan omituisista asioista, miten mikään negatiivinen ei oikeen enää kosketa samalla tavalla ja miten paljon voi rakastaa ja ikävöidä.

Ensinnäkin tää ikävä. Muistan hämärästi, miten raskausaikana mietin sitä, että on ihanaa kun on isovanhempia, joille jättää vauva, jos tarvii omaa aikaa ja minkähän ikäisenä sitä raaskii jättää hoitoon ja miten pitkäksi aikaa ja blaablaa. Myönnettävä on, sitoutumiskammoisena ihmisenä minä pelkäsin myös tätä sitoutumista. Tuntuu todelliselta ajanhaaskaukselta kaikki ne ajatukset, sillä nykyään kun Dante jää vaikka mummin tai isin kanssa ja minä menen työasioille tai muuten vaan asioille ilman Dantea, hän viihtyy erinomaisen hyvin toisen vanhempansa tai mummin kanssa, samalla kun mä oon valmista kauraa hullujenhuoneelle muutamassa tunnissa. Mulla on vielä todella vahva henkinen napanuora Danteen enkä oikein osaa ajatellakaan erossa oloa pidempään kuin joitakin tunteja. Meillä on ensimmäinen hääpäivä ens kuussa ja mietin, että olis kiva ehkä mennä vuorokaudeksi kylpylään. Sekunnissa se ajatus oli musta aivan kamala, kun mietin, että pitäisi varmaan jättää Dante yökylään ekaa kertaa. Hell no. En ole valmis. Jos olen illalla treeneissä, ja äitini, anoppini tai mieheni laittaa Danten nukkumaan sillä aikaa, hiippailen heti ulko-ovelta hänen huoneeseen hieman vaan nuuhkimaan ja ihastelemaan tai olen ihan superiloinen, jos poika ei vielä nukukaan ja pääsen vielä hetkeksi halittelemaan.

Jos D on illalla tosi väsynyt, hän ei jaksa tempoa maitoa hirveän paljoa ennen kuin simahtaa, joten yleensä 23-01 välillä hän saattaa haluta maitoa. Silloin pingon innoissani hänen huoneeseen, nostan sängystä syliin ja pidän siinä, syötän ja ihastelen. En edes harkitse sitä, että syöttäisin suoraan pinniksessä, sillä haluan pitää häntä sylissä, halailla ja pusutella. Oon ihan naurettava, mutta oikeesti melko usein mulle tulvahtaa vaan onnen kyyneleet silmiin kun katson häntä nukkuvana sylissäni. Jos D nukkuu läpi yön, mä oikeesti meen ihan hirveellä innolla hakemaan häntä aamulla kun hän herää. Vaikka olisin itse nukkunut aivan liian vähän. Mulla tulee ikävä. Jos olen muutaman tunnin kaupungilla, olen ihan hirveellä kiireellä tulossa kotiin, koska kaipaan Dantea niin paljon. Tällaista ikävää on vaikea selittää, tuntuu että pala itsestäni on jotenkin poissa. Ei tällaista ikävää ole ollut ketään muuta kohtaan. Toki viikoissa on voinut tulla ikävä perhettä tai miestäni, mutta tämä on erilaista. Tämä on sellaista tyyntä kuuluvuuden tunnetta, joka on vahva silloin kun Dante on mun kanssa ja kuluttava kun joudun olemaan erossa. Onneksi minun ei tarvitse laittaa Dantea pienenä hoitoon, sillä mä en yhtään tiedä, miten mä kestäisin sen.

Tiedättekö mitä mä rakastan nykyään enemmän kuin mitään muuta? Illalla ennen kuin itse menen nukkumaan, käyn avaamassa Danten huoneen oven. Hän on siinä vaiheessa yleensä nukkunut jo pari-kolme tuntia, ja koko huone tuoksuu ihan hänelle. Nenään tulvahtaa ihana pienen nukkuvan vauvani tuoksu ja välillä jään sinne huoneeseen istumaan hetkeksi ja nauttimaan tuhisevan vauvan äänestä ja tuoksusta ennen kuin sammutan yövalon ja painelen itsekin nukkumaan.

Tuota rakkauden määrää ei vaan pysty kuvittelemaan. Se vie jalat alta. Se on kuin iso aalto merivedessä, se vie siihen virtaan mukanaan, eikä auta mikään. Ja se on samalla maailman siistein ja voimakkain ja voimaannuttavin fiilis. Mä oikeesti ajattelin joskus, että en tiedä osaanko rakastaa mitään tai ketään niin paljon kuin miestäni. Ja nyt ykskaks sekin rakkaus on muuttunut. Vaikka tässä vauvavuoden aikana miehestäni on tullut vielä rakkaampi ja ennen kaikkea kumppanuutemme on syventynyt (vauvavuoden vaikutuksista parisuhteeseen tulossa oma postauksensa tulossa), samaan aikaan meidän rakkaus toisiamme kohtaan on jotenkin hyvin erilaista kuin vauvaa kohtaan. Rakkauden lisäksi omaa lasta kohtaan on valtava sekoitus ylpeyttä, huolta, pelkoa, huolenpitoa ja toivoa, jotka tekevät tuosta tunteesta maailman vahvimman. Olen niin kliseinen äiti jo muutenkin tätä nykyä, että en edes kehtaa puhua äitiydestä ja elämän tarkoituksesta, mutta jotenkin äidinrakkauden mukana ilmestyi myös sellainen tyyneys. Asiat ovat loksahdelleet ihan eri tärkeysjärjestyksiin ja lokeroihin ja koko oma ajatusmaailma on jotenkin pehmeämpi ja yleistyytyväinen. Vähän sellainen “ihan sama, not important” -suhtautuminen niihinkin asioihin, jotka tuntuivat ennen tärkeiltä. Enkä siis sano, että en enää suhtautuisi intohimoisesti asioihin, vaan lähinnä kaikki negatiivinen tuntuu peilaavan nopeammin pois itsestä. Sille ei ole sijaa täällä vaaleanpunaisessa todellisuudessa, jossa asustan.

Samalla vauvaan liittyvät huolet ja pelot tuntuvat todella paljon isommin, ne ovat ylimitoitettuja. Koko maailmaa tuntee ihan eri tavalla. Voi olla pari päivää ihan mieli matalana kun lukee autokolarissa menehtyneestä vauvasta. Kaikki uutisoinnit koulukiusaamiseen ja huumeisiin liittyen tuntuvat hirveän pahoilta. Kyllä, vauvani on 8 kk ja olen jo miettinyt kaikkea mahdollista koulukiusaamisesta huumeiden vaaroihin. Jos vauva yskäisee, olen heti kärppänä kuuntelemassa, rohiseeko hengitys jne. Tätä on vaikea selittää, en ole hullu vauhko äiti, joka pitää lapsen istumassa paikallaan 27-asteisessa kodissa pumpuliin käärittynä :D Me käydään kerhoissa ja puuhailemassa kaikkea ja lapsi saa kotona kiipeillä ja konttailla ja välillä se johtaa kuhmuihin ja kaatumisiin. Mutta samalla kun itsellä voi paukkua takareisi tai käydä mitä vain hyvin pienellä huomiolla asiaa kohtaan, jokainen pieni asia, mitä D:lle tapahtuu päivän aikana, tuntuu hirveän suurelta. Maailman uhkakuvat näkee ykskaks ihan eri tavalla.

En oikein koskaan ymmärtänyt, miten äidit asettaa kaikessa lapset etusijalle (järjettömyyksiinkin asti) ja miten kaikki äidit on ärsyttävästi vauvauvauvauvauvauva sitäjatätä, mutta nyt ymmärrän. Pyrin edelleen olemaan menemättä ihan ääripäähän tässä asiassa, mutta onhan tää todella erilainen elämä. Kun on paljon kotona vauvan kanssa, on ajatukset aika 24/7 hänessä ja elämän suurimmat tapahtumat liittyvät häneen. Minulle oikeasti iso tapahtuma on se, kun hänellä puhkeaa ensimmäinen hammas, vaikka se ei olisi kovin merkittävältä tuntuva asia kellekään muulle.

En ole myöskään koskaan kokenut itseäni yhtä rakastetuksi kuin äitinä. Se on ehkä se yllättävin tunne näistä kaikista. Dante on minulle ihmeellinen ja ihana, mutta niin olen minäkin hänelle. Hän katsoo, kokeilee, tunnustelee, maistaa. Hän ei hymyile kellekään niin kuin minulle. Kun hän herää yöllä ja huomaa minun olevan vieressä, välähtää pienille kasvoille maailman kaunein hymy ja silmät ovat suuret ja täynnä tunteita. Enkä nyt kaipaa tänne mitään keittiöpsykologejatai edes oikeita psykologeja kertomaan, miten lapsi ei voi vielä ymmärtää. Ei kyse ole siitä. Kyse on siitä, että omalle lapselleen äiti on ihan yhtä uskomaton olento kuin se lapsi sille äidille. Itkut ja kivut rauhoittuvat äidin sylissä, hymyjä ja haleja ja nauruja riittää aina äidille. Hän seuraa tekemisiäni huoneen toiselta puolelta, häntä saattaa harmittaa kun poistun näköpiiristä ja hän voi rauhallisesti sängyssä yhdessä makoillessamme käyttää pitkän aikaa siihen, että tunnustelee kasvoni ja hämmästellen tutkia minua pitkään. On jopa surullista, miten ymmärtää sen, että en minä katso vanhempiani näin. Rakastan heitä ja he ovat mielestäni upeita ihmisiä, mutta en minä enää suhtaudu heihin lapsenomaisella rakkaudella. En ole enää vuosiin tehnyt niin. Niinpä on jotenkin surullista, että tiedän tämän olevan ohimenevää. Vaikka meillä on loppuelämäksi läheinen suhde Danten kanssa, tämä vaihe menee joskus ohi. Mä tuun olemaan mutsi ja äiti ja todennäköisesti aina välillä nolo, ärsyttävä ja perseestä. On jotenkin äärimmäisen puhdas ja hyvä tunne, kun olet jollekin koko maailma. Viaton ja valikoimaton rakkaus vanhempaansa kohtaan on jotain niin voimakasta, että se saa välillä sellaisen tunteen kuin koko elämän olisi etsinyt jotain ja nyt kaikki olisi paikallaan. Millään mulla ei ole enää oikein samanlaista painoarvoa.

Oikeastaan siis omien tunteiden puolelta on ehkä yllättänyt voimakkuudellaan nämä kaikki tunteet, ikävä ja rakkaus ja se sellainen jollekin kuuluminen. Siinä missä lapsettomana mietti, miten sitten jos haluan olla itsekseni ja osaanko rakastaa ja millaista se on jne., niin nyt ne kaikki ajatukset tuntuu ihan oudoilta. En halua olla erossa vauvastani ja sen sijaan, että hän tuntuisi ahdistavalta jatkuvalla läsnäololla, minulla on ikävä pienimmänkin eron jälkeen. Tiivistettynä suurin yllätys on ollut se täydellinen kuulumisen tunne, joka lapsen kanssa on muodostunut. Me kuulumme yhteen, ja se on maailman luonnollisin tunne.

Musta tuntuu, että tukahdutan välillä Danten pusuihin ja haleihin ja sylittelyyn ja samalla välillä mietin, että voinko muka joskus rakastaa jotakin toista yhtä paljon. Voiko toinen lapsi herättää samanlaisia tunteita. Äitini mukaan kuulemma voi. Kuulemma äidin sydän on elastinen ja venyy vaan kaksinkertaiseksi tai kolminkertaiseksi tai niin moninkertaiseksi kun tarvii. Aika mieletöntä.

Erilaisia vauvavuosia

Mun on ollut viime aikoina jotenkin vaikeaa kirjoittaa Mungobabyn puolelle. Kahdesta syystä oikeastaan. Meillä menee niin ihanasti ja mulle on välillä aina vaikeaa jakaa niitä iloisimpia hetkiä. Taikauskoisesti pelkään jinxaavani ne, ja saatan jopa miettiä, että en halua vetää puoleemme huonoja ajatuksia sen takia, että toisissa ihmisissä hyvät asiat ei aina herätä hyvää mieltä ja iloa toisen puolesta. Toiseksi olen lukenut muiden äitien ajatuksia ja mm. Sini Ariellin ulostulon äitiyden vaikeudesta ja välillä tuntuu, että hehkuttaessani arkeamme, olen kuin suolapurkki avonaisten haavojen päällä. Arvostan todella mm. Sinin avoimuutta ja minusta on hienoa, että hän uskaltaa sanoa ääneen vauvavuoden haasteista. Samaan aikaan itseäni jännittää puhua ääneen vauvavuoden ihanuudesta. Eikö ole jotenkin omituista?

Koska rehellisyyden nimissä, meillä on tosi ihanaa. En oikein tiedä, mitä odotin vauvavuodelta, odotinko jotain Walking Dead-kaltaista katastrofia itsellenikään sitä myöntämättä ja nyt liitelen jossain seitsemännessä taivaassa, vaikka elänkin ihan tavallista elämää. Älkää toki ymmärtäkö väärin, meilläkin on hankalat hetkemme. Ne eivät tosin tunnu koskaan liittyvän Danteen vaan enemmänkin tässä syksyn mittaan on ollut väsymystä ja rajallista parisuhdeaikaa remontin ja työprojektien vuoksi. Nämä eivät liity vauvaan vaan meidän omaan elämään, joka ei tältä osin kuulu blogeihini. Eikä siinä ole mitään dramaattista. Kun päivät lyhenee, tulee kylmä ja pimeä ja alla on raskas muutto, voi parisuhteessa olla pientä kinastelua ja yleistä väsymystä, jolloin tuntee itsensä saamattomaksi ja unohtuu niin treffi-illat kuin yhteinen ajanvietto jonkin puuhan parissa. Samaan aikaan kuitenkin ollaan erittäin onnellisia yhdessä, nukutaan toisiimme kiinni käpertyneinä ja vähintään kerran päivässä jompi kumpi huokaa, kuinka onnellinen onkaan. Tämä syksy onkin ollut vaan aikamoista seilaamista eteenpäin, pääpiirteittäin tyyntä, mutta tosi kiireistä ja ajoittain väsyttävääkin. Mielenkiintoista ja unohtumatonta. Nyt kun remontti- ja työkiireet ovat hellittäneet, tuntuu, että elämä on vaan tosi mukavaa. Dante oppii hirveän paljon koko ajan, mutta samalla kun hänen persoonansa kehittyy, haluan hieman vaalia sitä ja pitää sitä poissa julkisuudesta. Tässä tämän kaiken keskellä on vaikeaa kirjoittaa välillä Mungobabyyn yhtään mitään näistä lähtökodista. Continue reading “Erilaisia vauvavuosia”

8 kk

Dansku on tänään 8 kk. Kahdeksan kuukautta ihan uskomatonta rakkautta ja kiintymystä tätä pientä ihmistä kohtaan. En oikein osaa edes sanoin kuvailla, millainen fiilis on ollut olla äiti hänelle. Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä, että ollaan ihan pian hänen ensimmäisten syntymäpäivien kohdalla. Tietyllä tapaa tuntuu, että kahdeksan kuukautta on mennyt kovin hitaasti, sillä tähän mahtuu niin paljon kaikkea. Toisaalta tuntuu, että tämä aika on hujahtanut ohi sekunneissa. Minulla oli ihan vähän aikaa sitten vielä pienen pieni pehmoinen vauva. Nyt se vauva on koko ajan menossa, häntä on mahdotonta pitää hetkeäkään aloillaan ja hän oppii koko ajan uutta. Mennään eikä meinata, konttaa vauhdilla, selkeästi hahmottelee jo mielessään kävelemään lähtöä, vaikka taidot eivät ihan riitä. Pomppii pinnoja vastaan sängyssään ja työntää leikkiautoaan minkä ehtii. Ihan uskomaton toi kehitys.

On ihanaa olla äiti tällaiselle pienelle persoonalle, joka ilmehtii, höpisee jo monen tavun epäselviä jokelteluja ja joka on kaiken kaikkiaan jotenkin todella Dante. Hänellä on omat selkeät luonteenpiirteet, jotka ovat jo nyt esillä.

Rankinta tässä viimeisen kahdeksan kuukauden aikana on ollut ihan uudenlainen itsensä ruoskiminen. Äitinä kuulee muilta sellaista mummy shamingia, että oksat pois. Kuitenkin se pahin sheimaaja taitaa löytyä oman pään sisältä, nimittäin tietyllä tapaa koko kahdeksan kuukautta on ollut jollakin tapaa itsensä syyllistystä. Lapsen ensimmäinen flunssa? Minä tein selkeästi väärin jotakin, että hän tuli kipeäksi. Lapsi kieltäytyy rinnasta enkä jaksa tuputtaa sitä hänelle? Syyllisyyden hyökyaalto on suorastaan musertava. Lapsi kaatuu rähmälleen kesken leikin? Miksen minä ehtinyt nappaamaan kiinni?! Teen töitä neljä tuntia putkeen samalla kun lapsi on isänsä kanssa? Olen kamala kamala äiti, joka hylkää lapsensa kapitalististen syiden takia. The list goes on.

En oikein koskaan ymmärtänyt tuota muiden äitien soimaamista ennen, mutta nyt ymmärrän mistä se kumpuaa. Ei se vieläkään hyväksyttävää ole, mutta ymmärrän syyt siihen. Kun oman pään sisällä pitää itseään aivan liian usein huonona ja epäonnistuneena äitinä, niin muiden valinnat näyttäytyvät siinä valossa myös vääriltä. Continue reading “8 kk”