Ensimmäinen reissu ilman lasta

Arvoin tosi pitkään, lähtisinkö ilman lasta reissuun tänä vuonna, ainakaan minnekään, missä joutuisimme olemaan useamman päivän erossa. Kiintymysteorian mukaan lapsen saisi jättää niin moneksi yöksi kuin hän on vanha päivissä, mutta se tuntuu musta hieman kummalliselta ajatukselta ja aivan liian lokeroivalta, sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Pohdin ja pohdin varmaan viimeiset puoli vuotta, mutta noin neljä viikkoa ennen matkaa varasin vihdoin lennot. Neljä vuorokautta matkan päällä, kolme ja puoli vuorokautta perillä kohteessa.

Kohde kun sattui olemaan Kappadokya Turkissa, jonne halusin mennä lentämään kuumailmapallolla 30-vuotispävänäni.

Mä uskalsin lopulta lähteä matkalle, koska oltiin harjoiteltu erossaoloa ja koska pojallamme on niin vahva suhde äitiini, että tiesin hänen voivan hyvin meidän ollessa poissa. Maaliskuussa kokeilimme olla yhden yön poissa. Olimme hotellissa, kun lapsi oli äidilläni ja menimme aamulla takaisin. Ikävä oli ollut älytön. Kesäkuussa jätimme lapsen äidilleni kokonaiseksi vuorokaudeksi ja lähdimme edeltä kotiin Helsingistä. Lapsi viihtyi niin hyvin, että jäi samantien vielä toiseksi yöksi. Ei ollut poissaolosta moksiskaan.

Jos tilanne olisi erilainen, en välttämättä uskaltaisi jättää lasta ja lähteä reissuun. Niin paljon erilaisia seurauksia siitä voi seurata lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Meillä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi näkee mummiaan viikottain. Ei leikkien pari tuntia, vaan kellon ympäri, usein parikin päivää, niin, että mummi hoivaa, syöttää, laittaa nukkumaan, ulkoilee ja tekee kaiken. Oikeastaan Dantella on äitiini melkein samanlainen suhde kuin meihin vanhempiin. Hän on aivan innoissaan kun pääsee äitini ja perheemme koirien luokse Vantaalle ja iloisesti vilkuttaa kun minä lähden. Kesäloman aikana hän vietti myös paljon aikaa isäni kanssa ja lähentyi hurjasti myös ukkiin.

Moni muu asia oli myös “valmis” niin, että pystyimme lähtemään. En enää imetä, Dante ei heräile öisin syömään ja on nukkunut jo vuoden eri huoneessa kuin me, emmekä nuku yhdessä samassa sängyssä.

Niinpä me lähdimme reissuun niin, että siskoni ja isäni olivat kesälomalla ja lapsi sai olla neljä päivää kaikkien kolmen kanssa. Äitini sai apua ja koko ajan oli viihdykettä Dantelle tarjolla.

Lähteminen oli hirveintä. Kun kävelimme lentokentälle, oli olo ihan tyhjä ja jotenkin väärä. On jo niin totuttu siihen kaikkeen kaaokseen, missä jätetään rattaat, on hirveät kässärit kannettavana ja lapsi koko ajan poukkoilemassa. Nyt vaan käveltiin tiskille ja loungeen ja rauhassa koneeseen. Se tuntui jo jotenkin hirveän vieraalta.

Sitten alkoi hellittämään. Kappadokyassa oli niiiiin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä tuli koko ajan mentyä eikä ehtinyt ikävöimään. Toki koko ajan mietin, että voi kun Dante tykkäisi siitä ja tästä ja ehti kun Dante on esim. 7, mennään kaikki yhdessä lentämään kuumailmapallolla. Ehdottomasti. Lapsi kulki mielessä koko ajan, ja onneksi myös puhelimessa, koska saatiin paljon kuvia ja videoita. Hän tanssi ja nauroi isovanhempien kanssa ja viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Ei tullut videopuheluissa itku vaan iloisesti pussaili ruutua ja hymyili meille paljon. Soitimme joka päivä yhden videopuhelun ja lähettelimme videoita ja kuvia molemmin puolin.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt kuinka vähän ikävöin. Nautin TÄYSIN siemauksin siitä, että oltiin vain aikuisia. Ei mietitty lapsen päikkäriaikoja ja rutiineja, ei menty sen ehdoilla. Kappadokya kohteena on vaikea pienen lapsen kanssa. Pieniä mutkikkaita teitä ei-niin-turvallisella autolla, aamulla 4-5 välillä herätyksiä katsomaan kuumailmapalloja (meidän lapsi nukkuu 8 asti yleensä) ja paljon pieniä kujia ja hankalakulkuisempia maastoja esim. rattaiden kanssa liikkumiseen. Ja tietenkin hän olisi aivan liian pieni kuumailmapalloon, eikä todellakaan jätettäisi häntä kellekään tuntemattomalle hoitajalle.

Oli IHANAA syödä rauhassa ravintoloissa, istuskella katselemassa auringonlaskuja ja kuumailmapallojen koristamia auringonnousuja. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan hälytystilassa (“missä se kulkee? mihin kiipee? mitä tekee? onkohan sitä ja tätä?”) ja sai vaan olla. Syödä kiireettä, nukkua päikkärit halutessaan, käydä yhdessä hieronnassa, uimassa altaassa samanaikaisesti ja kaikkea mahdollista. Oli ihanaa vaan voida keskittyä parisuhteeseen ja omaan kumppaniin. Lähennyimme reissun aikana miehen kanssa enemmän kuin moneen kuukauteen. Oli oikeasti aikaa ihan vaan toisillemme. Ja itsellemme!

Keskustelu parisuhteessa pienen lapsen kanssa menee usein niin, että toinen tai molemmat pelastaa lentävää lasia, kaatuvaa lasta, ottaa jotain pois, antaa jotakin, vastaa johonkin samaan aikaan lapselle tai lapsi kiipeilee päällä. Silloin on oikeasti vaikeaa keskittyä siihen, että saa oikeasti annettua itsestään kaikkensa myös sille parisuhteen toiselle osapuolelle.

Ja koska uskon äärimmäisen vahvasti siihen, että vanhempien suhde on lapsen koti, koen, että tuollainen neljän päivän matka oli kuin lapsen kodin remontti. Me voimme niin hyvin kun tulimme takaisin. Olimme levänneitä, innostuneita, läheisempiä, iloisempia, niin paljon jälleen yhdessä kokeneita. Meidän oli hyvä olla.

Paluumatka oli toinen paha. Sen osasin ennustaakin. Toisaalta nautin miehen kanssa loungessa olosta ja tietyllä tapaa jopa nautin vielä siitä rauhasta. Otin viimeisiä hetkiä kaiken ilon irti siitä. Mutta se lento takaisin Helsinkiin Istanbulista. Siinä alko olla sellasta meininkiä, että aikaa olisi voinut siirtää eteenpäin. Siivosin puhelintani, eli suomeksi sanottuna lähinnä fiilistelin Danten kuvia ja videoita, ja mieheni pää kasvoi kuin siamilaiseksi kaksoseksi minuun kiinni. Huokailimme lähinnä kolme tuntia vauvakuvien äärellä ja odotimme laskeutumista. Ilmoitin matkalaukkuhihnalle kävellessä, että jos laukku ei heti tule, niin mä meen, tuut sitten perässä :D Laukku oli onneksi heti perillä, ja innosta tihkuen kävelimme ulos, ja aulassa odotti pikkuinen aarteemme siskoni kanssa.

Hän näki meidät, hymyili ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan hymyillen :D Siskoni videoi tän kaiken, koska halusi saada videolle tän reaktion, ja se on itse asiassa hauska video. Tyyppi painelee virnistellen toiseen suuntaan, että me jouduimme ottamaan hänet kiinni.

Olin varautunut siihen, että kiukuttelee. Olin varautunut siihen, että saattaa mököttää tai olla kuin ei olisikaan, jättäisi täysin huomiotta. Olin varautunut itkuun ja vaikka mihin. En ollut oikeastaan varautunut siihen, että kaikki menisi näin helposti ja olisi samanlaista kuin aina.

Hän oli hyväntuulinen, hän hymyili ja oli ihana oma itsensä. Halasi takaisin ja lähti heti pinkomaan vanhempieni kotona koirien kanssa.

Ensimmäisenä yönä otin hänet nukkumaan väliimme, koska itse kaipasin niin paljon läheisyyttä. Tulimme vasta 19 illalla, joten mä halusin nukkua vierekkäin. Oikeastaan vaikutuksen Danteen huomasi ehkä siinä, että hän sai yöllä kauhukohtauksen. Meillä on tässä puolentoista vuoden aikana ollut ehkä parikymmentä kauhukohtausta, ei niinkään paljoa kyllä. Ehkä kerran kuussa tai max. kahdesti kuussa on tullut sellainen 2-10 minuuttia kestävä kauhukohtaus, ja ne on AINA sellaisina öinä, kun päivällä on ollut jotakin tosi erikoista tai päivään on sisältynyt tavallista suurempia tunteita tai selkeää rutiinien rikkomista. Kirjoittelen kauhukohtauksista enemmän ensi postauksessa, mutta kyseessä on siis vähän unissakävelyyn liittyvä juttu, missä lapsi saattaa itkeä ja heittelehtiä silmät auki, vaikka on oikeasti unessa.

Loppuyö menikin tosi rauhallisesti ja seuraavana päivänä tyyppi ei ollut moksiskaan.

Nyt kun reissusta on jo reilu kolme viikkoa, voin sanoa, että meillä ei tuo vaikuttanut mitenkään. Ei tullut mitään erikoisia reaktioita ja elämä jatkui aivan samanlaisena kuin ennen matkaa. Mummin luokse menee edelleen erittäin mielellään. Vilkuttaa, halaa ja antaa pusun mulle kun lähden vaikka töihin ja hän jää mummin kanssa. Edelleen kaikissa tilanteissa haluaisi äitin (nukkumaan ja syöttämään yms.) muttei ole yhtään riippuvaisempi tai etäisempi minusta kuin ennen. En oikeasti koe, että mikään olisi muuttunut. Paitsi se, että Dante ja ukki lähentyi hurjasti tuona neljänä päivänä. Isäni sai enemmän vastuuta Danten kanssa ja oli hänen kanssaan monta päivää aamusta iltaan ja sen suhteen muutoksen huomaa heti. “Deda” (venäjäksi ukki) on ihan suosikkityyppi nykyään.

Meillä tää koko kokemus meni äärimmäisen positiivisesti ja hyvin. Tämä ei siltikään tarkoita, että aiomme jatkossa matkustaa ilman lasta. Varmasti jossakin vaiheessa tullaan lähtemään viikonloppureissuun tai jättämään viikonlopuksi mummille hoitoon. Ja jos keksimme kohteen, jonne lapsen mukaan ottaminen on vaikeaa, niin sitten varmasti uskallamme taas lähteä ilman. On ihanaa päästä olemaan vain aikuisten kesken, mutten kaipaa siihen paria-neljää päivää enempää aikaa kerralla. On myös nimittäin omalla tavallaan aivan ihanaa olla kolmistaan ja haluan nauttia tästä elämästä pienen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Myös reissuissa.

Paljon rohkeutta hoitojärjestelyjen suhteen tämä toi ja uskalsin ihan eri tavalla aloittaa nyt työt, kun tiedän hänen pärjäävän niin hyvin.

Mun mielestä nykyään puhutaan paljon hyvää asiaa siitä, kuinka lapsen pitää saada kiintyä ja kuinka läsnäolo ja lähelläolo on tärkeää. Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että on myös tärkeää ottaa omaa aikaa ja joskus lyhyt erossa olo voi olla paras asia kaikille elämänsä tärkeimmille ihmissuhteille.

Seuraavaksi: Kauhukohtauksista

Vaunuväen treffeillä

*Kaupallisessa yhteistyössä Ideapark

Kuten moni paikallinen varmasti tietää, Ideapark järjestää keväisin ja syksyisin Vaunuväen treffejä. Kevään treffit pidettiin Kulttuurikeskus Piipoon tiloissa ja sijaitsee siis Ideaparkin vanhassa kaupungissa. Se on itse asiassa tosi kiva ja helppo paikka mennä lapsen kanssa, sillä siellä on paljon kaikkia leluja, liukumäki ja kirjoja sun muuta puuhailtavaa.

Meidän oli tarkoitus mennä tuonne Vaunuväen treffeille jo keväällä vaikka kuinka monena kertana, mutta saatiin aikataulut natsaamaan vasta toukokuun treffeille, jonka jälkeen ne jäivätkin kesälomalle. Ideapark kuitenkin järjestää Vaunuväen treffejä myös nyt syksyllä ja Ideparkilaiset kaipaisivatkin mielellään palautetta siitä, miten niitä voisi kehittää.

Oma kokemukseni pohjautuu vain yhteen kertaan, joten en osaa sanoa, millaista siellä on muuten ollut, mutta muutamia ajatuksia herätti jo tuo yksi käynti. Ensinnäkin moni tuttu on kommentoinut, ettei paikalle pääse koska keväinen 11-12.30 välinen aika on tosi hankala päikkäreiden takia. Meillekin tuo aika olisi kieltämättä hankala, nimittäin meillä nukutaan yleensä päikkärit 12-14.30. Toisaalta, päikkäriaikoja tuntuu olevan niin laidasta laitaan, että mahdoton sanoa mikä olisi hyvä aika. Puhuimme keväällä Ideaparkin edustajien kanssa, että ratkaisuna voisi olla, että Vaunuväen treffejä olisi vaikka kahden viikon välein ja joka toiset olisi esim. 9.30/10 – 11/11.30 ja toiset olisi vaikka sitten 12-14 tai jotenkin niin. Siinä pääsisi sitten vähän aamuvirkummatkin välillä osallistumaan. Oon huomannut, että lasten kanssa asioiden ajoittaminen on tosi vaikeaa, koska lapsi ei ole koneisto, jonka voi säätää toimimaan tiettyyn aikaan. Meillä esim. päikkärit saattaa olla 12-14.30 tai sit ne on jo 10.30-13. Ei koskaan tiedä, millä tuulella herra sattuu olemaan. Nyt syksyllä Vaunuväen treffit ovat itse asiassa muuttuneet osaksi Perhepäiviä, jotka siis jatkossa sisältävät myös ne Vaunuväen treffit, jotka on syksyn tapahtumissa klo 10-11 eli ainakin meidän päikkärirytmiin sopii erittäin hyvin.

Sinänsä mulle ei olis ongelma mennä paikalle silläkin uhalla, että uni tulee. Mutta, meillä onkin helpsoti nukkuva lapsi, jonka voi työntää rattaisiin ja hän nukahtaa sinne nopeasti itsekseen. Esimerkiksi Piipoossa on hyvin tilaa ja siellä voi laittaa näköetäisyydelle lapsen nukkumaan, jos uni tuleekin, ja samalla itse seurustella muiden vanhempien kanssa, joten mulle sekään ei ole mitenkään mahdottomuus.Mun mielestä konseptina tää on ihan mahtava, mutta hieman hiomista kieltämättä tarvitaan, jos jatkossa näistä halutaan paremma :) Ehkä suurin kehitysidea olisi ohjelman ja tiedottamisen suhteen. Nuo Vaunuväen treffit ei välttämättä ole ihan kaikille hyvin tiedossa ja ne eivät myöskään välttämättä ajatuksena aukea. Ensisijaisesti ne kuitenkin on paikka, jossa vanhemmat voivat kohdata toisia vanhempia ja lapset toisia lapsia, ja kyseessä on hyvin rento ja vapaamuotoinen toiminta. Sinänsä siis esim. noissa edellisissä treffeissä ollut toiminta ei ehkä ollut sinne kaikista sopivin.

Viimeksi paikalla oli Suomalaisen kirjakaupan edustaja kertomassa lastenkirjoista ja Name Itin esittelijät esittelemässä uusimpia lasten vaatteita ja äitiysvaatteita. Kun Suomalaisen edustaja luki lasten runoja huoneen keskellä, oli siinä vähän hämmentynyt olo vanhempana. Saanko minä nyt keskustella muiden vanhempien kanssa? Mun taapero ei ole kovin kiinnostunut runoista jotka luetaan ilman eleitä ja ääntelyitä, eikä näytä nuo muutkaan taaperot olevan kiinnostuneita, joten saanko minä nyt vaan spontaanisti tutustua ihmisiin? Jotenkin kun siinä oli kuitenkin “ohjelmaa”, ei rohjennut alkaa itse höpöttämään ja tutustumaan ja häiritsemään tuota lukemishetkeä. Lapset kuitenkin ottivat jalat alle ja alkoivat siinä leikkimään ja me vanhemmat sitten seurasimme. Name Itin esittely oli tietenkin tällaiselle vaateintoilijalle kiinnostava, mutta tuossa tilassa myöskin ehkä liikaa havainnointia vaativa. Siinä vaiheessa vanhemmat nimittäin aika lailla juoksivat lasten perässä liukumäkirakennelman ympärillä ja lelujen keskellä.

Mun mielestä paras mahdollinen ohjelma olisi sellainen, missä “ei olisi ohjelmaa”. Olisi ehkä joku Piipoon tai Ideaparkin edustaja toivottamassa tervetulleeksi ja kertomassa pikaisesti mitä mahdollisuuksia juuri silloin on Ideaparkissa. Usein näissä tapahtumissa on jotakin mielenkiintoisia ja hyviä alennuksia eri liikkeisiin, ja ne ovat varmasti monille mieluisia. Ja esimerkiksi lasten piirustushetki, runohetki tai askarteluhetki on tosi kivoja ideoita, mutta niissä pitää olla hieman lasten mukaista mahdollisuutta muutoksille. Jos 90 % paikallaolijoista on 1-vuotiaita, tarvitaan lukupiiri, johon taaperot kerätään ja jossa heille luetaan runoa eläytyen ja mielellään jonkun visuaalisen avun kanssa. Jos taas paikalla on hieman vanhempaa lasta enemmänkin, on tapahtumaa hyvä muovata sopimaan heille. Kun kyseessä on kuitenkin vaunuväen treffit, sananmukaisesti, niin todennäköisesti osallistujat ovat aika pieniä. Silloin tarvitaan ohjelmaksi todella visuaalista, mukaansatempaavaa ja lasten huomion pitävää. Me vanhemmat voimme hyvinkin olla todella kiinnostuneita vaikkapa lastenkirja-tarjonnasta ja aleista, mutta siinä tapauksessa parempi on ehkä tuoda muutama visuaalinen kirja ja kertoa alennuksesta nopeasti ja selkeästi, toivottaa tervetulleeksi liikkeeseen ja antaa ihmisten viihtyä itsekseen. Tämä siis mun mielipide asiaan.
Vaate-esittelyt hoidettiin viimeksi mallien päällä vaatteita esitellen, ja se olikin hyvin mielenkiintoista vaatteiden erilaisten funktionaalisuuksien tähden, mutta ohjelma oli ehkä hieman liikaa aikaa vievä myöskin. Kun oma muksu juoksee liukumäkeen, telttaan, varastamaan toiselta lapselta lelun ja taas liukumäkeen, ei keskittyminen vain riitä siihen esittelyyn. Varsinkin kun näin pienen taaperon äidille ei esimerkiksi imetysvaatteiden funktionaalisuus ole millään lailla ajankohtainen nyt. Siinäkin ehkä asiakaslähtöisempi lähestymistapa on jättää rekillinen uutuuksia, esitellä pari erityisintä vaatetta ja antaa kaikkien tutustua niihin omalla ajallaan siinä lasten leikin tiimellyksessä.

Yksi kehitysajatus koskee tarjottavia, nimittäin paikalla oli smoothieita, mehua, keksejä ja Fanipaloja. Ennemmin näkisin pikkuisille taaperoille suunnatussa tapahtumassa maissinaksuja, sokerittomia keksejä ja ehkä hedelmiä. Suklaa ja sokeroidut keksit eivät kuulu vaunuissa kulkevien lasten menulle, tai niiden ei ainakaan pidä siihen kuulua, joten ne ovat turhana houkutuksena siinä. Ihan mahtavaa, että tarjoiluja on järjestetty paikalle, mutta niissä pitäisi ehkä enemmän ajatella lapsia, ei vanhempia. Vaikka mutustelinkin pari Fanipalaa tyytyväisenä :D

Nyt kun syksyn mukana Vaunuväen treffit ovat osa perhepäiviä ja hieman muuttuneet, niin uskon, että tätä konseptia saadaan hiottua hieman paremmaksi. Seuraavat treffit ovat itse asiassa PiiPoossa (10.10.), mutta sitä seuraavat ovatkin Ti-Ti Nallen kodissa (14.11.) ja sitä seuraavat Zones by Särkänniemessä (5.12.) Sinänsä paikkana PiiPoo oli musta tosi hyvä tälle tapahtumalle, mutta uskon, että erityisesti Ti-Ti Nalle tulee olemaan todella kiva paikka järjestää tämä tapahtuma ja Zones by Särkänniemessäkin on vaikka ja mitä mahdollisuuksia, niin taaperolle kuin vähän isommallekin lapselle, jos perheessä on useampia lapsia, joiden kanssa haluaa tulla paikalle.

Leluja Piipoossa on vaikka millä mitalla, mutta sinne voisi ehkä Ideaparkin lastenleluliikkeiden puolelta hankkia muutaman värikkään ja uudemman virikelelun. Ymmärrän toki, että valitettavasti tuonkaltaisista paikoista lähtee lelu jos toinen maksamatta mukaan (inhottavaa), mutta olisi todella kiva, jos paikalla olisi muutama lelu, jotka vievät taaperon huomiota sen verran, että vanhemmat ehtivät hieman tutustua. Koska onhan noiden treffien tarkoituksena nimenomaan se vertaistuki ja tutustuminen muihin vanhempiin. Meidän poika rakastaa pehmoleluja, mutta kovin moni lapsi ei jaksa keskittyä niihin pitkästi.
Toivon todella, että Ideapark jatkaa näitä treffejä jatkossakin, nimittäin me ollaan edelleen niin tuoreita paikkakunnalla, että lasten ja vanhempien tapaamiset kiinnostaa ehdottomasti. Ja meille ainakin sijaintina Ideapark on ihan mahtava, plus treffien jälkeen oli helppo piipahtaa Papayaan herkkulounaalle pikkuisen kanssa, joka nukahti heti ruoan jälkeen ja äiti sai hieman omaa aikaa shoppailla ja pyöriä Ideaparkissa. Me ollaan nyt pyritty muutenkin aktivoitumaan tässä paikkakunnalle juurtumisessa ja ollaan käyty nyt ahkerasti perhetuvalla ja muskarikin alkoi taas tänään. Kun lapsi on kotona eikä päivähoidossa, tarvii hän sosiaalisuutta ja seuraa, ja niin sitä tarvii muuten äitikin. Muuten saattaa alkaa mennä jo vähän mökkihöperöitymiseksi. Ja mä oon ainakin just tällaisten treffien kautta tavannut uusia kivoja ihmisiä täältä päin :)

Olisi myös kiva kuulla paikalla olleiden tai sinne joskus halunneiden ajatuksia siitä, miten noita voisi kehittää? :)
Yleisesti ottaen Ideaparkissahan on valtavasti kaikkea lapsille ja perheille. On Zones by Särkänniemi, paljon lelukauppoja ja esim. Coyote grillistä löytyy ihan mahtava leikkinurkkaus lapsille siksi aikaa kun vanhemmat ovat syömässä. Meidän pieni rakastaa myös tuota Keskusaukiota, jolla voi juoksennella pitkin karttaa tai tekonurmea, tai mitä ikinä siellä silloin sattuukaan olemaan. Kesän siellä viihtynyt LEGO Park, joka käytiin testaa heti tokana päivänä oli ihan huippu! Legoja kaiken ikäisille (myös Duploja) ja niitä saa siinä rajattoman pitkään rakennella ja samalla tutustua hieman muihin lapsiin. Mahtava keksintö kauppakeskukseen ja toivottavasti tulee uudelleen ensi vuonna! Ihan paras lapsi- ja miesparkki :D Mä rakastan Ideaparkia lapsen kanssa, koska on aina rajatonta maksutonta parkkipaikkaa, eikä tarvii miettiä lapsen riisumista ja pukemista välissä, vaan kerran kun sinne menee, niin sitten tyypin voi päästää irti ja viihtyä yhdessä. Hoitohuoneitakin on tosi hyvin tarjolla joskin olisi mieletöntä jos myös Ideaparkiin saisi sellaisen kunnon perhehuoneen. Sellaisen, missä olisi viihtyisää imettää ja missä lapsi voisi leikkiä, syödä ja olla. Nyt hoitohuoneet ovat aika WC-painotteisia, ja vaikka on hyvä, että on paljon paikkoja, missä vaihtaa vaippa, käydä potalla ja lämmittää ruoka, olisi kiva jos nää kaksi (mikro ja pönttö) ei olisi ihan vierekkäin. En tiedä onko tilojen puolesta mahdollista, mutta olisi tosi hyvä, jos Ideaparkiin saataisiin vielä ihan perhehuone joskus :)
Tosin, toimeliaan taaperon suurinta viihdettä on tällä hetkellä ympäri Ideaparkia ripotellut karusellit, joiden ympäristöstä meidät yleensä löytää. Mutta jos nyt joskus sattuisi toinen lapsi perheeseemme tulemaan, niin osaisin varmasti arvostaa perhehuonetta ihan eri tavalla. Kaiken shoppailun, ruokailun ja viihtymisen keskellä kun on hyvä päästää irti myös konttaava lapsi tai antaa taaperon vaikka piirrellä samaan aikaan kun imettää vauvaa tms. Siinä myös hieman pohdiskeltavaa Ideaparkin suuntaan.
Lasten liikkeistä taas ei ole kuin positiivista sanottavaa! Ballotissa on mieletön valikoima, ja sen lisäksi löytyy merkkien omia liikkeitä vaikka kuinka paljon. Vauvajuttuja on lisäksi niin KappAhlissa kuin Lindexissä, H&M:ssä, Cubuksessa, Minimanissa ja vaikka missä. Ainiin, ja kaksi lemmikkikauppaa takaa sen, että hauvojen juttuja käydään ihmettelemässä todella paljon :D Oon myös onnellinen, että suurimmaksi osaksi kaikki lelukaupat on kasattu yhteen paikkaan, sillä niiden kaukaa kiertäminen on helpompaa tällä hetkellä. Valikoimat on toki kattavat niissä, että mielellään siellä kiertelee, mutta kun toi 1-v. näkee lelutarjonnan jossakin näistä, on hänet huomattavasti vaikeampaa saada liikkumaan toivottuun suuntaan :D

Mutta, mitä kehitysideoita teillä olisi Ideaparkille noin niinkuin pienlapsiperheiden näkökulmasta ja myös noiden Vaunuväen treffien osalta?

Toivottavasti törmäillään Ideaparkin Perhepäivissä pirkanmaalaisten seuraajieni kanssa tässä syksyn mittaan! :)

Seuraavaksi: Ensimmäinen reissu ilman lasta

Saako lasta pussata suulle?

Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, saako lasta pussata suulle. David Beckhamin julkaistua kuvan, jossa hän pussaa tytärtään suulle ja Jessica Alban julkaistessa kuvan, jossa pussaa 3-vuotiasta poikaansa suulle, on aiheuttaneet isoja some-kohuja siitä, että lapsen pusuttelu suulle on väärin. Oon ollut hämmentyneen epäuskoinen siitä, mikä tässä on ollut keskustelun keskiössä. Oman lapsen suulle pussaamista rinnastetaan jotenkin seksuaaliseen tekoon ja sitä paheksutaan suuresti juuri sen takia. En voi sille mitään, mutta koko keskustelu järkyttää mua. On jotenkin sairasta, että nykypäivänä yhteiskuntamme on niin seksuaalisvärittynyt, että kevyt muiskaus oman lapsen suulle, on jotenkin seksuaalinen ja iljettävä asia. Herrajumala oikeesti. Tässä menneiden vuosien aikana olen pussaillut suulle joitakin miehiä, joitakin naisia ja omaa pientä lastani. Edellisestä lauseesta huolimatta, olen umpihetero ja vaikka pusuja on joskus jaettu tyttöjen kesken suoraan suulle, ei siinä ikinä ole ollut mitään romanttista tai seksuaalista. Itse asiassa yksi läheisimmistä ystävistäni on sellainen, jonka kanssa olemme saattaneet antaa pusun toistemme huulille vuosien aikana lukemattomia kertoja. Sen sijaan, että olisimme halanneet. Se on vain tapa osoittaa hellyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Ei seksikästä tai “mitään iljettävää”.

Ja ennen kuin joku ymmärtää postauksen väärin, niin muiden lasten (kummilasten, kaverin lasten yms.) suulle pussailu ei musta oo OK, ellei siihen ole lupa vanhemmilta ja tää postaus koskee vain ja ainoastaan ajatuksiani siitä, miten tää asia koskee oman lapsen kanssa käyttäytymistä.

En muista, että meillä olisi kotona pussailtu huulille, mutta kuulemma lapsena me kaikki halusimme pussailla äitiämme huulille. Se on vaan jossakin vaiheessa elämää jotenkin jäänyt pois. Jos näkisin nyt 30-vuotiaan naisen antavan äidilleen pusun huulille, en reagoisi asiaan mitenkään eri tavalla kuin jos hän antaisi pusun poskelle. Mun mielestä on ihan tolkutonta, että näinkin viattomassa ja luonnollisessa asiassa nähdään jotain seksuaalista. Ensinnäkin, kyllä sellainen kaverimuiskautus on ihan eri asia kuin seksuaalisväritteinen suudelma. Toiseksi, lapset usein haluavat nimenomaan pussata suulle, ainakin silloin kun oppivat tämän jalon taidon.

On olemassa syitä, miksi lasta ei pitäisi pussata huulille, mutta ne on kaikki siellä terveellisyyspuolella. Siksi on jotenkin sekopäisen sairasta, että tää keskustelu on keskittynyt niin vahvasti seksuaalisuuteen ja jopa sen ympärille, saako äiti pussata poikaa suulle vai ainoastaan tyttöjä ja toisinpäin. Voi herran pieksut!

Meillä pussaillaan suulle! Se ei ollut mikään sellainen asia, jota olisin pohtinut raskausaikana yhtenä kasvatuksellisena teesinämme, vaan se on vaan tullut luonnollisesti. Tosin, en näe mitään seksuaalista missään kanssakäymisessäni lapseni kanssa. Olen vauva-aikana pussaillut häntä todennäköisesti 99 %:lle hänen ihostaan. Pyllyn pesun jälkeen olen voinut ihan hyvin muiskauttaa pusun pienelle pakaralle tai vähintäänkin pärisyttää sitä suullani aiheuttaen kikatuskohtauksen. Pusuttelen lastani edelleen välillä päästä varpaisiin, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Hän ei ole silloin minulle pieni poika, hän on minulle minun pieni lapseni, ja varmasti kohtelen ihan samalla tavalla jokaista lastani, jos heitä useampia saan. Heidän sukupuolesta huolimatta. Pusuttelu on minulle vain yksi tapa osoittaa, miten paljon rakastan lastani.

Kun asiaa oikein mietin, niin en todennäköisesti juurikaan pussaillut häntä suulle ennen kuin hän alkoi itse jakelemaan pusuja. En edes tiedä miksi. Kun hän oppi jakelemaan pusuja, hän haluaa aina ehdottomasti antaa mulle pusun suulle. Ja minähän otan sen iloisena vastaan. Oon pohtinut paljon tuon terveysriskejä ja todennut, että tässä plussat voittaa miinukset. Olennaisin ja ehkä vaarallisin vaikutus suulle pussaamisessa on huuliherpes. Mulla ei oo ikinä eläissäni ollut huuliherpes-rakkulaa. Toki tiedän, että lähes kaikki ihmiset kantavat herpestä, mutta käsittääkseni se tarttuu vaan silloin, kun on puhkeamaisillaan/puhjennut. Pienen vauvan kohdalla olin siitäkin (rakottomuus) huolimatta hyvin tarkka, etten pusuttelisi häntä suun lähelle, mutta taaperoikäisen kohdalla en ole ollut enää niin tarkka, sillä riskit eivät ole lähellekään sellaiset kuin vastasyntyneen kanssa. Joka tapauksessa, välttelisin alle 6-9 kk vauvan pussailua suulle. Mun mielestä kaikki lapsen suulle pussailu pitäisi olla lapsen aloitteesta, ja tuon ikäinen ei vielä oikein osaa tehdä mitään aloitetta asiaan, ja on helppoa kääntää poskea, jos ihan pieni yrittää pussata (=kuolata), ettei aiheuta vaaratilannetta.

Yleisin ja selkein terveydellinen vaikutus tuntuu tutkimusten mukaan olevan siinä, että aikuinen kantaa suussaan sellaisia pöpöjä, jotka voivat altistaa hampaiden sairauksille (esim. karisbakteeri). Toki lähes kaikki aikuiset kantavat näitä pöpöjä ja isolla osalla lapsistakin näitä on. Mä oon jotenkin kokenut sen niin, että lapseni kuitenkin tulee saamaan näitä pöpöjä jossakin vaiheessa, enkä ole hysteerisesti näitä pelännyt. Mun mielestä hysteeristä sylkikontaktin välttelyä olennaisempaa on saada lapsi innostumaan hampaiden harjauksesta, muistaa ksylitolipastillit, muistaa ihan pienestä pitäen lapsen suun terveydestä huolehtimisen (ruokavalio, hampaiden harjaus yms.) ja ennen kaikkea panostaa omaan suun terveyteen mahdollisimman paljon kun lapsi on pieni. Iso osa asiantuntijoistakin on nimittäin sitä mieltä, että riskit lapselle on hyvin minimaaliset, jos aikuinen huolehtii suun hygieniastaan eikä aikuisella ole mitään akuutteja ja aktiivisia suunterveydellisiä ongelmia päällä.

Samaan aikaan toiset asiantuntijat taas kehottavat pusuttelemaan lasta suulle, sillä vanhemman suusta lapsi saa myös hyvin tärkeitä pöpöjä. Niitä, joiden avulla hänen vastustuskykynsä vahvistuu ja jotka ovat hyödyllisiä allergioiden estämiseksi. Allergialiitto tietääkseni nimenomaan suosittelee sylkikontaktia. Asiantuntijat eri puolella pöytää ovat täysin eri mieltä siitä, onko suulle pusuttelu hyvästä vai ei, joten oon vähän mielessäni pohtinut riskejä ja todennut, että koska riskinä ei ole mitään kuolemavakavaa, niin menen sen mukaan, mikä on mun mielestä psyykkisesti parasta. Henkinen hyvinvointi on mun mielestä kaikista tärkeintä, ja siinä mielessä tää koko keskustelu on mun mielestä paikoitellen asurdia sen keskittymisessä seksuaalisuuteen.

On niitä “asiantuntijoita” ja tutkijoita, joiden väitteiden mukaan suu on niin erogeeninen alue, että lasta hämmentää suulle suukottelu. I say bullshit, ja niin tekee aika moni asiantuntija ja lastenpsykologi. Tolla ajatusmaailmalla voisi olla aikamoisen vaikeaa kasvattaa lapsi, jonka pyllyä ja sukupuolielimiä pitää pestä vaipanvaihdon yhteydessä ja vieläpä vaikka rasvailla mestoja hellästi jollakin öljyllä. On kiistatonta näyttöä, että pienille vauvoille tekee hyvää hieronta, onko sekin jotenkin seksuaalista? Entäs sitten imetys? Onko sekin jotenkin hirveän seksuaalista? Entä voiko äiti olla suihkussa taaperonsa kanssa? Ihokontaktissa saman suihkun alla pestä tämän pyllyä? Vai onko sekin jotenkin hämmentävän seksuaalista? On mun mielestä täysin imbesilliä ajatella, että taapero, joka kapuaa äitinsä paidan alle ja hokee “tissi tissi” metsästäessään maitoa, kasvaa jotenkin vinoon ja että asiassa olisi mitään seksuaalista. Äidin tissit ei varmaankaan ole lapselle mitään sen kummempaa kuin tutti, pehmolelu tai tuttipullo. Esine siinä missä ne muutkin. Asiantuntijalausunnoissakin on hyvä muistaa pientä lähdekritiikkiä, sillä monien hypoteeseja ja teorioita ohjaa heidän elämänkatsomus, joka voi olla rajusti uskonnollinen tai muuten hieman värittynyt. Esimerkiksi jos tutustuu joidenkin abortinvastustajien terveysväittämiin, huomaa pientä korrelaatiota siinä, onko ihminen uskonnollinen ja kuinka hän näkee abortin terveydelliset riskit.

Mun mielestä hellyydenosoitukset kuuluvat perheen elämään ja arkeen. Pusuttelen miestäni, halaan häntä, silitän häntä ja pörrötän mieheni hiuksia poikamme nähden. Sen kummemmat fyysiset huomionosoitukset jätän aikaan, jolloin poikamme ei ole vieressämme. Ihan samalla tavalla pusuttelen poikaani, halailen häntä, silitän häntä, hieron hänen selkäänsä ja pörrötän hänen kiharoitaan. Nämä on kaikki konkreettisia viestinnällisiä välittämisen osoituksia. Lapsemme näkee nämä hellyydenosoitukset arkemme osana ja hyvä niin. Hän jakelee haleja ja pusuja yhtä auliisti äidille ja isille. Hän pusuttelee Benjiäkin! Hän antaa pusuja pehmoleluilleen ja mummille. Mun mielestä lapsen kasvatuksessa on tärkeää tuoda esille myös välittämisen ja rakastamisen fyysistä esimerkkiä. Se kun ei mielestäni ole millään lailla seksuaalista sekään. En pussaa miestäni hänen tullessa kotiin sen takia, että siinä olisi jokin seksuaalinen taka-ajatus, vaan koska hän on minulle rakas ja minusta on ihanaa, että hän tuli kotiin. Ja se on esimerkki, jonka haluan näyttää lapselleni.

Minkä ikäiseksi asti aion pusutella lastani huulille? En osaa sanoa. Mun mielestä tähän ei ole mitään “sopivaa” ikää. Se menee varmasti luonnollisesti itsekseen. Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos jossakin perheessä muiskautetaan pusu huulille vielä aikuisena. Tällä hetkellä poikani saattaa ottaa molemmilla käsillään korvistani kiinni ja pussata minua suulle. Tai vaihtoehtoisesti purra nenästä. You never know what you’re getting. Hän opettelee vielä hellyydenosoituksia, enkä aio ikinä kääntää päätäni pois hänen hellyydenosoituksiltaan, ellen ole kipeänä ja on riski tartuttaa hänet. Jossakin vaiheessa hän todennäköisesti ei enää halua pusutella. Pian se taito ei ole enää uusi ja ihmeellinen, ja se ei ole yhtään niin kiinnostava. Sitten todennäköisesti halailen ja pusuttelen häntä poskille tai otsalle. Voi olla, että hän ei halua pusuja jo 3-vuotiaana, voi olla, että hän haluaa niitä vielä 10-vuotiaana. En aio jatkossakaan antaa asialle juurikaan painoarvoa ajatuksissani. Varmaan jossakin vaiheessa tuntuu vieraalta päristellä hänen vatsaansa ja pussata suulle, mutta niiden aika tulee sitten kun on tullakseen.

Toivon, että vaikka kaikki muu jäisi jossakin vaiheessa pois, että hän uskaltaisi ja haluaisi tulla lähelleni aina, koko elämänsä. Että koko elämänsä hänestä olisi luonnollista halata ja että vielä aikuisena voisimme istua vierekkäin ja jutella kaikesta mahdollisesta.

Mitä mieltä te olette? 

Seuraavaksi: Pilasiko imetys rintani?