Äidin työmatka

Taaperon äidin 40 h työmatka näyttää ainakin mun toteuttamana tältä:

Ensimmäinen tunti: Voi eiiii, tulee hirveä ikävä, en kestä, on jo ikävä.

1h mennyt: Mitenhän se pärjää ilman mua? Täytyykin laittaa viesti hoitajalle ja kysymys miten menee.

1,5 h mennyt: Menipä toi passintarkastus nopeasti ja helposti. Hetkinen mitä se tämä on, tämä loungessa istuminen ja kahvin nauttiminen eikä kahvin hörppiminen nopeasti liian kuumana ja lapsen perään juokseminen?

2 h: Hello menneisyys, miten ihanaa onkaan palata aikaan, missä voi kuunnella musiikkia kuulokkeista välittämättä siitä, että pitäisi olla tarkkana ja kuulla kaikki. Ja kokonainen lento sitä, että voi tehdä läppärillä juttuja eikä keskittyä toisen ihmisen viihdyttämiseen. Ahh, mikä ihana vapaus ja itsenäisyys!

4 h: Apua, mitä jos kotona tapahtuu jotain, mitenhän nopeasti mä pääsen sinne? Pitää laittaa viestiä hoitajalle, että oon perillä ja mut saa helposti kiinni, pidän puhelimen koko ajan päällä.

8 h: Illallinen? Aikuisessa porukassa? Kukaan ei heittele ruokaa ja sylje riisiä pois? Viiniä ja keskustelu jostakin muusta kuin possun röhkinästä ja siitä onko lystiä? Onpas lystiä!

10 h: Apua, pitää mennä jo nukkumaan! Hetkinen. Ei itse asiassa tarvii. Mä voin istua tässä ja nauttia illallisesta ja seurasta. Hetkinen, enkö mä oo kuuteen tuntiin muistanut mun lasta ja muistanut laitaa viestiä? Mä oon maailmanhistorian huonoin äiti. “Mitä kuuluu, nukkuuko lapsi, onko hänellä kaikki hyvin, onko ikävä?”

12 h: Hotellin sänky vain minulle? Olen taivaassa. Voinko katsoa telkkarista mitä haluan ja tehdä töitä? Ihanaaaaaa, this is life!

22 h: Ahhhhh, hotelliaamupala. Yksin. Omassa rauhassa. Ei sotaa aamupuurosta, ei vinkunaa siitä, että pitää pysyä paikallaan. I love my life! Kahvia ja kaurapuuroa, ei meteliä ei ylipuhumista syömiseen.

24 h: Miksei mulla oo vielä ikävä? Onpas töissä kivaa!

30 h: Työpäivä pulkassa ja aikaa käydä kahvilla, pyörähtämässä Tukholman keskustassa. Ahhh, täällä on kaikki lemppareimmat kaupat ja merkit ja ihania kahviloita, pyörinpä ja nautinpa elämästä.

30h15min: Mulla on hirveä ikävä, mä kuolen tähän.

30h30min: Mä en oo koskenut mun lapseen yli vuorokauteen, mä ehkä kuolen ilman halia ja hänen tuoksuaan.

31h: Mitä väliä, että aikaisempi lento olisi ollut 200 € kalliimpi, kenen perkele erinomainen idea oli ottaa myöhäinen lähtö ja ajatella, että onpahan aikaa pyörähtää kaupungilla? Ai niin, mun. Oon maailman kuppasin äiti.

33h: Jessss, voin lähteä lentokentälle! Ei mun vielä tarttis, mut mä voin. Toisaalta oon viimeisen tunnin hörppinyt kahvia ja katsellut lapsen kuvia, joten mitäpä väliä missä sen tekee.

36h: Jesssss, oon ihan kohta kotona. Mulla on hirveä ikävä. Paljonkohan aviomies kiukuttelee, jos haen lapsen sänkyymme keskellä yötä nukkumaan, koska mä tarviiiiiiiin haleja.

37h: Pitäskö skipata huominen reppupäivä kerhossa? Pitäskö mun olla näyttäytymättä aamulla ennen kerhoa, että malttaa olla kerhossa? En mä pysty, mä haluan nähdä, halia ja olla lähellä. Ihan totta, voisko tää lento jo lähteä?

38h: Kiitos elämä, oon enää ajomatkan päässä! Ihan kohta, ihan kohta meen nuuhkimaan keuhkot täyteen hänen tuoksuaan. Täytyy muistaa pitää vauhti rajoitusten puitteissa, vaikka mieli tekisi lentää kotiin hirveetä ylinopeutta.

40 h: Home sweet home. I will never leave again. Kunnes huomenna haaveilen seuraavasta kerrasta.

Conclusion: Niin kauan kun on kivaa porukkaa ja inspiroiva ympäristö ja töitä porukassa, ei ehdi mieli karkaamaan. Kun vapaa-aika alkaa, alkaa ikävä. Ja reilun vuorokauden päästä lähdöstä alkaa fyysiset vieroitusoireet. Mutta voi että se ensimmäinen halaus poissaolon jälkeen. I’m alive again!

On ihanaa päästä työmatkalle, tuntea itsensä aikuiseksi ja tärkeäksi eri tavalla kuin äitinä, mutta kyllä sitä omaa pientä tulee ihan hirveä ikävä. Ihan tunneissa ja parissa päivässä varsinkin.

Mitä muut työmatkoja tekevät äidit on keksiny keinoiksi selviytyä?

Pehmeä iho perheen pienimmille!

*Kaupallisessa yhteistyössä ACO 

Kuten ehkä jo aiemmin on selvinnyt, olen Danten ihonhoito- ja pesutuotteista hyvin tarkka. Hänen pesutuotteet ja ihonhoitotuotteet ovat pääsääntöisesti olleet luonnonkosmetiikkaa tai apteekkituotetta, ja olen välttänyt ylimääräistä läträystä kaikilla tuotteilla ja vähentänyt omaakin kemikaalikuormaa varsinkin hänen vauva-aikanaan.  

Ollaan satsattu tähän myös siinä, että hänen lakanat yms. pestään hellävaraisin pesuainein, reissuun pakataan omat lakanat Dantelle ja vaippana pidettiin koko alkutaival Muumeja. Valitettavasti jouduttiin niistä vaihtamaan pois, kun tuli housuvaipat käyttöön jo yli puoli vuotta sitten, kun poika on aivan liian kapea ja pieni niihin housuvaippoihin. Ja vieläkin siis ollaan aivan liian pikkuinen Muumien pienimpään housuvaippaan. Ollaan aina oltu tosi tarkkoja.

Me ollaan selvitty onneksi 1,5 vuotta aika hyvin, eikä mitään isompia ongelmia ole ilmennyt. Meillä on kuitenkin ollut aika monta korvatulehdusta, jotka ovat vaatineet antibioottikuureja, ja masu on ollut niiden aikana koetuksella. Niin myös vaippa-alueen iho silloin. Erilaisia rasvoja on tullut kokeiltua näissä yhteyksissä ja koska reissataan paljon, niin myös ollaan tarkkoja ennaltaehkäisystä ja siitä, että vaipassa muhivaa ihoa myös hoidetaan ja tuuletetaan. 

Sain taannoin yhteistyönä ACO:lta kokeiluun Minicare-sarjan tuotteet, jotka on siis lasten ihonhoitotuotteita tutulta apteekkisarjalta, ACO:lta. Nämä soveltuvat kuiva- ja herkkäihoisille lapsille ja vauvoille ja tässä on yksi tuote, joka on ehdottomasti lähes oman postauksen arvoinen! Mitä mä oon saanut yhteydenottoja tässä tänä aikana, niin moni vauva on kärsinyt vaippaihottumasta ja varmaan jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, kuinka ikävää on levittää jo muutenkin hieman kärsivälle iholle jotain hiton voiteita. Mä muistan kuinka pahaa teki rasvata pienelle pyllylle voidetta, kun iho oli arka muutenkin. ACO onkin taannoin lanseerannut vaippaihottumaan sprayn, joka on ihan fantastinen tuote! Tämä nimittäin tosiaan vaan suihkitaan iholle, ja se muodostaa iholle puoliläpäisevän kalvon, joka suojaa, vähentää hankausta ja estää punoitusta. Ja siis mikä parasta, vähän vaippaihottumainen muksu jopa tykkäsi tästä! Veikkaan, että aineella on vähän viilentävä vaikutus, ja se sisältää rauhoittavia pantenolia ja allantoiinia, joten tuntuu siltä, että apu tulee heti kun tuotetta laittaa. Tuote lupaa, että vaikutus kestää koko päivän, mutta mä olen lisännyt kyllä joka vaipanvaihdon yhteydessä tätä, jos on ollut vähääkään sellaista punoitusta. 

Ja rehellisesti sanottuna olen käyttänyt tätä ennaltaehkäisevästi ja tulen käyttämään. Kun mennään talvella kuumiin keleihin talvilomalle, niin tämä tulee varmasti olemaan yksi sellainen tuote, joka pakataan hoitolaukkuun mukaan. Tuotteen rasvapitoisuus on 52% ja se on hypoallergeeninen ja hajusteeton. 

En oikein edes tajunnut ennen tätä, kuinka kätevä olisi vaippaihottumaspray. Tuotteen kanssa ei tarvitse pelätä, että kynnen alla olisi jotain likaa tms. vaan tätä voi huoleti käyttää jossain hiekkarannalla tai vastaavassa paikassa, missä hygienia on tasoa ”kosteusliinoilla putsaaminen”. Ja kun on ollut jotain muuta pientä ihonaarmua, tämä on ollut ihana myös siihen. Ja hei, tämä maksaa alle 10 €!  

Toinen HITTItuote meidän perheeseen on tuo vartalonpuhdistusvoide, jonka kanssa ei tarvitse käyttää vettä. Sitä voi käyttää suihkussa tms. Veden kanssa, mutta sitä voi tosiaan käyttää myös niin, että sitä ei pese pois. Esim. kun vaihtaa junan tai lentokoneen vessassa vaippaa, tämä on aika loistoratkaisu. Ei tarvitse olla pelkästään kosteusliinojen varassa, vaan voi käyttää tätä ja jättää tämän iholle. Tuote jättää iholle aivan ihanan pehmeän voidemaisen tunnun ja tuote on todella mieto, joten sitä uskaltaa käyttää pitkin päivää tarvittaessa, eikä iho pääse kuivumaan. Sisältää kosteutta sitovaa glyserolia ja pehmentäviä rasvoja, jotka estää ihoa kuivumasta, joten täydellinen talvella, kun lapsen käsiä saa putsailla pitkin päivää ja kasvojakin joutuu putsailemaan ruoan jäljiltä. Jatkuva peseminen ei tee kuitenkaan hyvää. Vähän isolle vanulapulle tätä ja avot. Hajusteeton, säilöntäaineeton, parabeeniton ja mineraaliöljytön.

Sarjaan kuuluu myös perusvoide. Rehellisesti sanottuna Dantella on niin hyvä iho, että en sitä juurikaan rasvaile muuta kun vaippaihottuman tai haavereiden aikaan, sekä putsatessa, niin olen tätä käyttänyt lähinnä omien kantapäiden ja kyynärpäiden rasvaamiseen. Sopii siihen erittäin kuivan ihon voiteena erinomaisesti ja sisältää kosteuttavaa glyserolia. Ei kirvele, ei ärsytä. Tuotteen rasvapitoisuus on 60% ja ihon kannalta optimaalinen pH5. Sopiva myös atooppiselle iholle sekä ihottumaan. Hajusteeton ja parabeeniton. Ei sisällä säilöntä- tai väriaineita eikä mineraaliöljyä, joten kaikin puolin todella sopiva tuote lapsille. Luulen, että ainakin tuolla talven lomareissussa pieni iho joutuu sen verran koetukselle pitkillä keinoilmastoiduilla lennoilla ja kuumassa Australiassa, että tämä on hyvä tuote mukaan. Ja hei, taaperoarkeen kuuluu jatkuvasti naarmut ja pienet haaverit, tämä on siihen hyvä apu. 

Sain tähän Minicare-tuotteille mukavan alennuksen, nimittäin mun lukijat saavat kaikista Minicare-tuotteista Yliopiston apteekin verkkokaupassa -20 % alennuksen kuun loppuun asti koodilla Mungoanna20. Jos perheen ihonhoitotuotteet kaipaa freesaamista, nyt kannattaa tilata :) 

Ja oikeesti, toi vaippaihottumaspray, sen pitäisi kuulua jokaiseen pikkulapsiperheeseen!  

Onko tuotteet teille jo tuttuja?

Kauhukohtauksista

Mainitsin viimeksi ohimennen kauhukohtauksista, ja siitä, että Dantella on niitä ollut jonkin verran. Yöllinen kauhukohtaus kuulostaa aika pahalta, mutta ei sitä ole.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan:

“Yöllinen kauhukohtaus on unenaikainen voimakas pelkotila, jonka aikana unessa oleva lapsi tai aikuinen voi huutaa tai itkeä kauhuissaan. Kauhukohtaukset eroavat painajaisunista siinä suhteessa, että lapsi ei herää kohtaukseen eikä hän aamulla herättyään muista kohtausta.”

Noin 15 % lapsista “kärsii” jossakin vaiheessa kauhukohtauksista, joten se on melko yleistä. Joillain kauhukohtauksia on yksittäisiä, toisilla useammin.

Turun Yliopiston tutkijatohtori Katja Valli on avannut asiaa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa kauhukohtaukset esiintyvät syvän unen aikana tyypillisesti 1–3 tunnin kuluessa nukahtamisesta. Painajaiset vuorostaan esiintyy yleensä aamuyöstä REM-univaiheen aikana ja niistä muistaa edes jotain. Kauhukohtauksia aiheuttama syy on tuntematon. Jotain perinnöllisyyttä asiassa on kai havaittu eli jos jommallakummalla vanhemmalla on ollut kauhukohtauksia lapsuudessa,  lapsella on hieman suurempi riski saada kohtauksia.

Vallin mukaan moni asia voi laukaista kohtaukset, esimerkiksi univaje, epäsäännöllinen rytmi, stressi, kuume ja kaikki uudet asiat sekä kasvukivut.

Ja sitten kun kohtaus tulee, niin lasta ei pitäisi herättää. Voi olla, että jopa koskettaminen ei ole hyvä idea. Jos lapsi “riehuu”, ja liikkumisellaan ja sätkimisellä satuttaa iteään, on pakko vähän pitää aloillaan. Lapsi ei itse muista kohtausta sen jälkeen, joten se ei pelota häntä jälkeenpäin. Yöllisillä kauhukohtauksilla ja unissakävelyllä on joidenkin asiantuntijoiden mukaan yhteys, mutta tämäntyyppiset unihäiriöt eivät tarkoita, että lapsella olisi minkäänlaisia psyykkisiä ongelmia.

Se virallisesta osuudesta, mennäänpä omiin kokemuksiimme. 

Danten ensimmäinen kauhukohtaus oli muistaakseni n. 8 kk kohdalla. Säikäytti ihan todella. Mietin, että mitä tapahtuu.

Kauhukohtaukset Danskulla on aina olleet ihan samanlaisia. Ykskaks kesken syvän unen alkaa jumalaton huuto ja itku, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hänellä on silmät auki, mutta näkee hyvin, että hän “ei ole täällä”. Jotenkin heti ekalla kerralla ajattelin, että ei pidä herättää, vaikka tajusin, että hän on ihan unessa, vaikka on silmät auki.

Kauhukohtaukset alkoi meillä korvatulehdusten aikana. En tiedä onko niillä ollut vaikutusta vai onko ollut juurikin tuo kuume, joka on laukaissut. Korvatulehdusten aikaan oli yleensä yksi kauhukohtaus per tulehdus, välillä ei tullut ollenkaan. Muutama muuna ajankohtana tullut kauhukohtaus on myös ollut. Itkua saattaa kestää 3 minuuttia tai sitä saattaa kestää melkein kymmenen minuuttia. Ja se on ihan jumalattoman riipivää.

Onneksi, meillä se yleensä rauhoittuu sillä, että mä otan hänet vatsat vastakkain pystyasennossa syliin ja heijaan hyssytellen ja kuiskutellen joitain rauhoittavaa. Yleensä siitä kun pääsee syliin saattaa vielä hetken itkeä ja sitten lopettaa ja valahtaa tosi syvään uneen heti takaisin. Toisaalta voi olla, että ei halua syliin tai että kosken. Huuto vaan tuplaantuu. Sitten heittelehtii pitkin meidän sänkyä tms. Yleensä kuitenkin hetken päästä saankin ottaa syliin ja sitten rauhoittuu. Välillä rauhoittuu sylissä niin, että makaan selälläni ja hän on vatsallaan mun päällä.

Välillä se itku on ollut tosi raastavan kuuloista ja tekisi mieli vaan herättää, että se loppuisi. Mutta uskon kyllä tuohon, ettei kannata herättää, vähän sama kuin unissakävelijän kanssa. Meillä ainakin tulee ihan hirveesti kyyneliä ja huuto on kyllä kovempaa kuin ikinä hereillä. On oikeesti vähän sellainen “manattu” meininki. Ihan erilaista kuin normaali itkien herääminen. Meillä on viime aikoina herätty jostain syystä 5 ja 6 välillä ja alettu vähän itkemään, jonka jälkeen unet on jatkuneet mun kainalossa yleensä. En tiedä mikä tää uus juttu on, mutta ei sinänsä häiritse, kun tyyppi jatkaa nukkumista heti kun pää on tyynyssä. Tosin, se poikittain meidän välissä nukkuminen saattaa välillä tarkoittaa, että minä ja mies nukutaan omilla 20 cm osuuksilla sängyn laidoilla :D Mut niin, se kauhukohtaus on ihan erilainen. Siinä tuntuu, että lapsella olisi oikeesti ihan hengenhätä ja ettei hän ole ihan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.

Meillä on nyt tässä vajaan vuoden aikana ollut ehkä kymmenkunta kohtausta ja melkeinpä aina ne on olleet niin, että sinä päivänä on tapahtunut jotain “tosi jännää” tai tunteikasta. Esim. kun tulimme takaisin Turkista, oli hänellä yöllä kauhukohtaus. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä ollaanko oltu koko päivä yhdessä vai erillämme, eikä mitään muutakaan yhdistävää tekijää paitsi se, että on ollut tosi vaikkapa innoissaan. Esimerkiksi kesällä kun pumppasimme ekan kerran uima-altaan hänelle ja hän polski siellä aivan tohkeissaan ja nauroi ja kikatti onnesta siellä, oli yöllä kauhukohtaus. Itse asiassa ainoa yhdistävä asia on se, että nää on AINA tulleet 1-2 h nukahtamisesta. Me ei olla vielä jätetty Dantea yläkylään muualle kuin mummolaan ja siellä ollaan tietoisia tästä. Itse asiassa äitini oli todistamassa yhtä kokousta Kroatiassa, joten tietää miten toimia ja mitä tuollainen johtuu. Näitä on ollut tässä nyt aika tasaisesti n. kerran kuussa, mutta jotenkin tuntuu, että ne “kevenee”. Tosin elokuun alussa kun olimme reissussa, oli aika raju kauhukohtaus. Mä olin itkenyt tosi paljon sinä iltana ja Dante näki jonkin aikaa kun itkin. Luulen, että se oli sen päivän iso tunteellinen kokemus. Pahin oli ehkä kerran kun ajoimme kotiin alkuillasta ja Dante nukahti. Nähtävästi aika todella syvästi ja “yöunille” vaikka kello oli vasta about 18, koska noin tunnin päästä alkoi niin jumalaton itku ja riuhtominen siellä tuolissa, että oli pakko pysähtyä.

Mä oon aika paljon lukenut aiheesta ja puhunut lastenlääkärin kanssa ja oon tullut siihen tulokseen, että kyseessä on vähän niinkuin lapsen aivojen tapa käsitellä isoja tapahtumia yöllä. Mä itse asiassa oon ite ollut unissakävelijä tosi tosi pitkään. Saatan edelleen unissa kävellä. Tosi tosi harvoin, mutta välillä. Ihan jokakuukautista meille on kuitenkin se, että säpsähdän yöllä johonkin uneeni ja sen unen juttujen perusteella saatan selittää miehelle jotain. Tilanne menee jotakuinkin niin, että singahdan istumaan, oon hirveen huolissani jostain, mies herää, säikähtää, tajuaa, että mitään ei oo tapahtunut eikä saa enää unta hetkeen ku mä jatkan nukkumista :D

Ja siis mähän nään ihan loputtomasti unia. Mä nään JOKA YÖ unia ja muistan joka aamu uneni. Viime yönä itkin unessani valtoimenaan yhtä ihan hassua asiaa ja siis itkin tyynyliinani märäksi yöllä ja olin ihan järkyttynyt kun heräsin joskus kolmelta siihen uneen. Mä oon nähnyt jatko-osan yhdelle tosi toiminnantäyteiselle unelleni ja siis tää unijuttu on ihan naurettava :D Mieheni ei muista juuri ikinä mitään uniaan, mä muistan ne helposti aamulla. Ja usein useamman unen yön ajalta. Ja siis mun uni alkaa heti kun laitan silmät kiinni. Välillä tuntuu, että ennenkin sitä. Kappadokyassa kun metsästimme kadonnutta passiani ja ajettiin aamuyöllä takaisin Goremeen, nuokahtelin pelkääjän paikalla nonstop. Nukahdin ehkä sekunniksi kerrallaan ja silti ehdin aina alkaa näkemään unta. Tiedän, että tää ei oo mitenkään uniikkia, vaan monilla on just tällaista. Mut jotenkin oon miettinyt aina, että Dantella on ehkä mun taipumus tähän, varsinkin ton mun unissakävelyn takia.

Viimeisin kauhukohtaus oli sangen kesy, Dante rauhottui ehkä minuutissa-parissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Yleensähän nää kohtaukset on yleisimpiä n. 4-12 -vuotiailla, mutta näitä ilmenee myös taapero- ja vauvaikäisilläkin. Että saa nähdä loppuuko nää jossain välissä, harveneeko vai lisääntyykö ja millaisiksi muuttuu. Voipi olla, että 12-vuotiasta ei ihan samalla tapaa pidellä sylissä masut vastakkain :D

Millaisia kokemuksia teillä on ollut kauhukohtauksista? 

Seuraavaksi: Kun äiti palaa töihin

Ensimmäinen reissu ilman lasta

Arvoin tosi pitkään, lähtisinkö ilman lasta reissuun tänä vuonna, ainakaan minnekään, missä joutuisimme olemaan useamman päivän erossa. Kiintymysteorian mukaan lapsen saisi jättää niin moneksi yöksi kuin hän on vanha päivissä, mutta se tuntuu musta hieman kummalliselta ajatukselta ja aivan liian lokeroivalta, sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Pohdin ja pohdin varmaan viimeiset puoli vuotta, mutta noin neljä viikkoa ennen matkaa varasin vihdoin lennot. Neljä vuorokautta matkan päällä, kolme ja puoli vuorokautta perillä kohteessa.

Kohde kun sattui olemaan Kappadokya Turkissa, jonne halusin mennä lentämään kuumailmapallolla 30-vuotispävänäni.

Mä uskalsin lopulta lähteä matkalle, koska oltiin harjoiteltu erossaoloa ja koska pojallamme on niin vahva suhde äitiini, että tiesin hänen voivan hyvin meidän ollessa poissa. Maaliskuussa kokeilimme olla yhden yön poissa. Olimme hotellissa, kun lapsi oli äidilläni ja menimme aamulla takaisin. Ikävä oli ollut älytön. Kesäkuussa jätimme lapsen äidilleni kokonaiseksi vuorokaudeksi ja lähdimme edeltä kotiin Helsingistä. Lapsi viihtyi niin hyvin, että jäi samantien vielä toiseksi yöksi. Ei ollut poissaolosta moksiskaan.

Jos tilanne olisi erilainen, en välttämättä uskaltaisi jättää lasta ja lähteä reissuun. Niin paljon erilaisia seurauksia siitä voi seurata lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Meillä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi näkee mummiaan viikottain. Ei leikkien pari tuntia, vaan kellon ympäri, usein parikin päivää, niin, että mummi hoivaa, syöttää, laittaa nukkumaan, ulkoilee ja tekee kaiken. Oikeastaan Dantella on äitiini melkein samanlainen suhde kuin meihin vanhempiin. Hän on aivan innoissaan kun pääsee äitini ja perheemme koirien luokse Vantaalle ja iloisesti vilkuttaa kun minä lähden. Kesäloman aikana hän vietti myös paljon aikaa isäni kanssa ja lähentyi hurjasti myös ukkiin.

Moni muu asia oli myös “valmis” niin, että pystyimme lähtemään. En enää imetä, Dante ei heräile öisin syömään ja on nukkunut jo vuoden eri huoneessa kuin me, emmekä nuku yhdessä samassa sängyssä.

Niinpä me lähdimme reissuun niin, että siskoni ja isäni olivat kesälomalla ja lapsi sai olla neljä päivää kaikkien kolmen kanssa. Äitini sai apua ja koko ajan oli viihdykettä Dantelle tarjolla.

Lähteminen oli hirveintä. Kun kävelimme lentokentälle, oli olo ihan tyhjä ja jotenkin väärä. On jo niin totuttu siihen kaikkeen kaaokseen, missä jätetään rattaat, on hirveät kässärit kannettavana ja lapsi koko ajan poukkoilemassa. Nyt vaan käveltiin tiskille ja loungeen ja rauhassa koneeseen. Se tuntui jo jotenkin hirveän vieraalta.

Sitten alkoi hellittämään. Kappadokyassa oli niiiiin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä tuli koko ajan mentyä eikä ehtinyt ikävöimään. Toki koko ajan mietin, että voi kun Dante tykkäisi siitä ja tästä ja ehti kun Dante on esim. 7, mennään kaikki yhdessä lentämään kuumailmapallolla. Ehdottomasti. Lapsi kulki mielessä koko ajan, ja onneksi myös puhelimessa, koska saatiin paljon kuvia ja videoita. Hän tanssi ja nauroi isovanhempien kanssa ja viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Ei tullut videopuheluissa itku vaan iloisesti pussaili ruutua ja hymyili meille paljon. Soitimme joka päivä yhden videopuhelun ja lähettelimme videoita ja kuvia molemmin puolin.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt kuinka vähän ikävöin. Nautin TÄYSIN siemauksin siitä, että oltiin vain aikuisia. Ei mietitty lapsen päikkäriaikoja ja rutiineja, ei menty sen ehdoilla. Kappadokya kohteena on vaikea pienen lapsen kanssa. Pieniä mutkikkaita teitä ei-niin-turvallisella autolla, aamulla 4-5 välillä herätyksiä katsomaan kuumailmapalloja (meidän lapsi nukkuu 8 asti yleensä) ja paljon pieniä kujia ja hankalakulkuisempia maastoja esim. rattaiden kanssa liikkumiseen. Ja tietenkin hän olisi aivan liian pieni kuumailmapalloon, eikä todellakaan jätettäisi häntä kellekään tuntemattomalle hoitajalle.

Oli IHANAA syödä rauhassa ravintoloissa, istuskella katselemassa auringonlaskuja ja kuumailmapallojen koristamia auringonnousuja. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan hälytystilassa (“missä se kulkee? mihin kiipee? mitä tekee? onkohan sitä ja tätä?”) ja sai vaan olla. Syödä kiireettä, nukkua päikkärit halutessaan, käydä yhdessä hieronnassa, uimassa altaassa samanaikaisesti ja kaikkea mahdollista. Oli ihanaa vaan voida keskittyä parisuhteeseen ja omaan kumppaniin. Lähennyimme reissun aikana miehen kanssa enemmän kuin moneen kuukauteen. Oli oikeasti aikaa ihan vaan toisillemme. Ja itsellemme!

Keskustelu parisuhteessa pienen lapsen kanssa menee usein niin, että toinen tai molemmat pelastaa lentävää lasia, kaatuvaa lasta, ottaa jotain pois, antaa jotakin, vastaa johonkin samaan aikaan lapselle tai lapsi kiipeilee päällä. Silloin on oikeasti vaikeaa keskittyä siihen, että saa oikeasti annettua itsestään kaikkensa myös sille parisuhteen toiselle osapuolelle.

Ja koska uskon äärimmäisen vahvasti siihen, että vanhempien suhde on lapsen koti, koen, että tuollainen neljän päivän matka oli kuin lapsen kodin remontti. Me voimme niin hyvin kun tulimme takaisin. Olimme levänneitä, innostuneita, läheisempiä, iloisempia, niin paljon jälleen yhdessä kokeneita. Meidän oli hyvä olla.

Paluumatka oli toinen paha. Sen osasin ennustaakin. Toisaalta nautin miehen kanssa loungessa olosta ja tietyllä tapaa jopa nautin vielä siitä rauhasta. Otin viimeisiä hetkiä kaiken ilon irti siitä. Mutta se lento takaisin Helsinkiin Istanbulista. Siinä alko olla sellasta meininkiä, että aikaa olisi voinut siirtää eteenpäin. Siivosin puhelintani, eli suomeksi sanottuna lähinnä fiilistelin Danten kuvia ja videoita, ja mieheni pää kasvoi kuin siamilaiseksi kaksoseksi minuun kiinni. Huokailimme lähinnä kolme tuntia vauvakuvien äärellä ja odotimme laskeutumista. Ilmoitin matkalaukkuhihnalle kävellessä, että jos laukku ei heti tule, niin mä meen, tuut sitten perässä :D Laukku oli onneksi heti perillä, ja innosta tihkuen kävelimme ulos, ja aulassa odotti pikkuinen aarteemme siskoni kanssa.

Hän näki meidät, hymyili ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan hymyillen :D Siskoni videoi tän kaiken, koska halusi saada videolle tän reaktion, ja se on itse asiassa hauska video. Tyyppi painelee virnistellen toiseen suuntaan, että me jouduimme ottamaan hänet kiinni.

Olin varautunut siihen, että kiukuttelee. Olin varautunut siihen, että saattaa mököttää tai olla kuin ei olisikaan, jättäisi täysin huomiotta. Olin varautunut itkuun ja vaikka mihin. En ollut oikeastaan varautunut siihen, että kaikki menisi näin helposti ja olisi samanlaista kuin aina.

Hän oli hyväntuulinen, hän hymyili ja oli ihana oma itsensä. Halasi takaisin ja lähti heti pinkomaan vanhempieni kotona koirien kanssa.

Ensimmäisenä yönä otin hänet nukkumaan väliimme, koska itse kaipasin niin paljon läheisyyttä. Tulimme vasta 19 illalla, joten mä halusin nukkua vierekkäin. Oikeastaan vaikutuksen Danteen huomasi ehkä siinä, että hän sai yöllä kauhukohtauksen. Meillä on tässä puolentoista vuoden aikana ollut ehkä parikymmentä kauhukohtausta, ei niinkään paljoa kyllä. Ehkä kerran kuussa tai max. kahdesti kuussa on tullut sellainen 2-10 minuuttia kestävä kauhukohtaus, ja ne on AINA sellaisina öinä, kun päivällä on ollut jotakin tosi erikoista tai päivään on sisältynyt tavallista suurempia tunteita tai selkeää rutiinien rikkomista. Kirjoittelen kauhukohtauksista enemmän ensi postauksessa, mutta kyseessä on siis vähän unissakävelyyn liittyvä juttu, missä lapsi saattaa itkeä ja heittelehtiä silmät auki, vaikka on oikeasti unessa.

Loppuyö menikin tosi rauhallisesti ja seuraavana päivänä tyyppi ei ollut moksiskaan.

Nyt kun reissusta on jo reilu kolme viikkoa, voin sanoa, että meillä ei tuo vaikuttanut mitenkään. Ei tullut mitään erikoisia reaktioita ja elämä jatkui aivan samanlaisena kuin ennen matkaa. Mummin luokse menee edelleen erittäin mielellään. Vilkuttaa, halaa ja antaa pusun mulle kun lähden vaikka töihin ja hän jää mummin kanssa. Edelleen kaikissa tilanteissa haluaisi äitin (nukkumaan ja syöttämään yms.) muttei ole yhtään riippuvaisempi tai etäisempi minusta kuin ennen. En oikeasti koe, että mikään olisi muuttunut. Paitsi se, että Dante ja ukki lähentyi hurjasti tuona neljänä päivänä. Isäni sai enemmän vastuuta Danten kanssa ja oli hänen kanssaan monta päivää aamusta iltaan ja sen suhteen muutoksen huomaa heti. “Deda” (venäjäksi ukki) on ihan suosikkityyppi nykyään.

Meillä tää koko kokemus meni äärimmäisen positiivisesti ja hyvin. Tämä ei siltikään tarkoita, että aiomme jatkossa matkustaa ilman lasta. Varmasti jossakin vaiheessa tullaan lähtemään viikonloppureissuun tai jättämään viikonlopuksi mummille hoitoon. Ja jos keksimme kohteen, jonne lapsen mukaan ottaminen on vaikeaa, niin sitten varmasti uskallamme taas lähteä ilman. On ihanaa päästä olemaan vain aikuisten kesken, mutten kaipaa siihen paria-neljää päivää enempää aikaa kerralla. On myös nimittäin omalla tavallaan aivan ihanaa olla kolmistaan ja haluan nauttia tästä elämästä pienen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Myös reissuissa.

Paljon rohkeutta hoitojärjestelyjen suhteen tämä toi ja uskalsin ihan eri tavalla aloittaa nyt työt, kun tiedän hänen pärjäävän niin hyvin.

Mun mielestä nykyään puhutaan paljon hyvää asiaa siitä, kuinka lapsen pitää saada kiintyä ja kuinka läsnäolo ja lähelläolo on tärkeää. Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että on myös tärkeää ottaa omaa aikaa ja joskus lyhyt erossa olo voi olla paras asia kaikille elämänsä tärkeimmille ihmissuhteille.

Seuraavaksi: Kauhukohtauksista

Vaunuväen treffeillä

*Kaupallisessa yhteistyössä Ideapark

Kuten moni paikallinen varmasti tietää, Ideapark järjestää keväisin ja syksyisin Vaunuväen treffejä. Kevään treffit pidettiin Kulttuurikeskus Piipoon tiloissa ja sijaitsee siis Ideaparkin vanhassa kaupungissa. Se on itse asiassa tosi kiva ja helppo paikka mennä lapsen kanssa, sillä siellä on paljon kaikkia leluja, liukumäki ja kirjoja sun muuta puuhailtavaa.

Meidän oli tarkoitus mennä tuonne Vaunuväen treffeille jo keväällä vaikka kuinka monena kertana, mutta saatiin aikataulut natsaamaan vasta toukokuun treffeille, jonka jälkeen ne jäivätkin kesälomalle. Ideapark kuitenkin järjestää Vaunuväen treffejä myös nyt syksyllä ja Ideparkilaiset kaipaisivatkin mielellään palautetta siitä, miten niitä voisi kehittää.

Oma kokemukseni pohjautuu vain yhteen kertaan, joten en osaa sanoa, millaista siellä on muuten ollut, mutta muutamia ajatuksia herätti jo tuo yksi käynti. Ensinnäkin moni tuttu on kommentoinut, ettei paikalle pääse koska keväinen 11-12.30 välinen aika on tosi hankala päikkäreiden takia. Meillekin tuo aika olisi kieltämättä hankala, nimittäin meillä nukutaan yleensä päikkärit 12-14.30. Toisaalta, päikkäriaikoja tuntuu olevan niin laidasta laitaan, että mahdoton sanoa mikä olisi hyvä aika. Puhuimme keväällä Ideaparkin edustajien kanssa, että ratkaisuna voisi olla, että Vaunuväen treffejä olisi vaikka kahden viikon välein ja joka toiset olisi esim. 9.30/10 – 11/11.30 ja toiset olisi vaikka sitten 12-14 tai jotenkin niin. Siinä pääsisi sitten vähän aamuvirkummatkin välillä osallistumaan. Oon huomannut, että lasten kanssa asioiden ajoittaminen on tosi vaikeaa, koska lapsi ei ole koneisto, jonka voi säätää toimimaan tiettyyn aikaan. Meillä esim. päikkärit saattaa olla 12-14.30 tai sit ne on jo 10.30-13. Ei koskaan tiedä, millä tuulella herra sattuu olemaan. Nyt syksyllä Vaunuväen treffit ovat itse asiassa muuttuneet osaksi Perhepäiviä, jotka siis jatkossa sisältävät myös ne Vaunuväen treffit, jotka on syksyn tapahtumissa klo 10-11 eli ainakin meidän päikkärirytmiin sopii erittäin hyvin.

Sinänsä mulle ei olis ongelma mennä paikalle silläkin uhalla, että uni tulee. Mutta, meillä onkin helpsoti nukkuva lapsi, jonka voi työntää rattaisiin ja hän nukahtaa sinne nopeasti itsekseen. Esimerkiksi Piipoossa on hyvin tilaa ja siellä voi laittaa näköetäisyydelle lapsen nukkumaan, jos uni tuleekin, ja samalla itse seurustella muiden vanhempien kanssa, joten mulle sekään ei ole mitenkään mahdottomuus.Mun mielestä konseptina tää on ihan mahtava, mutta hieman hiomista kieltämättä tarvitaan, jos jatkossa näistä halutaan paremma :) Ehkä suurin kehitysidea olisi ohjelman ja tiedottamisen suhteen. Nuo Vaunuväen treffit ei välttämättä ole ihan kaikille hyvin tiedossa ja ne eivät myöskään välttämättä ajatuksena aukea. Ensisijaisesti ne kuitenkin on paikka, jossa vanhemmat voivat kohdata toisia vanhempia ja lapset toisia lapsia, ja kyseessä on hyvin rento ja vapaamuotoinen toiminta. Sinänsä siis esim. noissa edellisissä treffeissä ollut toiminta ei ehkä ollut sinne kaikista sopivin.

Viimeksi paikalla oli Suomalaisen kirjakaupan edustaja kertomassa lastenkirjoista ja Name Itin esittelijät esittelemässä uusimpia lasten vaatteita ja äitiysvaatteita. Kun Suomalaisen edustaja luki lasten runoja huoneen keskellä, oli siinä vähän hämmentynyt olo vanhempana. Saanko minä nyt keskustella muiden vanhempien kanssa? Mun taapero ei ole kovin kiinnostunut runoista jotka luetaan ilman eleitä ja ääntelyitä, eikä näytä nuo muutkaan taaperot olevan kiinnostuneita, joten saanko minä nyt vaan spontaanisti tutustua ihmisiin? Jotenkin kun siinä oli kuitenkin “ohjelmaa”, ei rohjennut alkaa itse höpöttämään ja tutustumaan ja häiritsemään tuota lukemishetkeä. Lapset kuitenkin ottivat jalat alle ja alkoivat siinä leikkimään ja me vanhemmat sitten seurasimme. Name Itin esittely oli tietenkin tällaiselle vaateintoilijalle kiinnostava, mutta tuossa tilassa myöskin ehkä liikaa havainnointia vaativa. Siinä vaiheessa vanhemmat nimittäin aika lailla juoksivat lasten perässä liukumäkirakennelman ympärillä ja lelujen keskellä.

Mun mielestä paras mahdollinen ohjelma olisi sellainen, missä “ei olisi ohjelmaa”. Olisi ehkä joku Piipoon tai Ideaparkin edustaja toivottamassa tervetulleeksi ja kertomassa pikaisesti mitä mahdollisuuksia juuri silloin on Ideaparkissa. Usein näissä tapahtumissa on jotakin mielenkiintoisia ja hyviä alennuksia eri liikkeisiin, ja ne ovat varmasti monille mieluisia. Ja esimerkiksi lasten piirustushetki, runohetki tai askarteluhetki on tosi kivoja ideoita, mutta niissä pitää olla hieman lasten mukaista mahdollisuutta muutoksille. Jos 90 % paikallaolijoista on 1-vuotiaita, tarvitaan lukupiiri, johon taaperot kerätään ja jossa heille luetaan runoa eläytyen ja mielellään jonkun visuaalisen avun kanssa. Jos taas paikalla on hieman vanhempaa lasta enemmänkin, on tapahtumaa hyvä muovata sopimaan heille. Kun kyseessä on kuitenkin vaunuväen treffit, sananmukaisesti, niin todennäköisesti osallistujat ovat aika pieniä. Silloin tarvitaan ohjelmaksi todella visuaalista, mukaansatempaavaa ja lasten huomion pitävää. Me vanhemmat voimme hyvinkin olla todella kiinnostuneita vaikkapa lastenkirja-tarjonnasta ja aleista, mutta siinä tapauksessa parempi on ehkä tuoda muutama visuaalinen kirja ja kertoa alennuksesta nopeasti ja selkeästi, toivottaa tervetulleeksi liikkeeseen ja antaa ihmisten viihtyä itsekseen. Tämä siis mun mielipide asiaan.
Vaate-esittelyt hoidettiin viimeksi mallien päällä vaatteita esitellen, ja se olikin hyvin mielenkiintoista vaatteiden erilaisten funktionaalisuuksien tähden, mutta ohjelma oli ehkä hieman liikaa aikaa vievä myöskin. Kun oma muksu juoksee liukumäkeen, telttaan, varastamaan toiselta lapselta lelun ja taas liukumäkeen, ei keskittyminen vain riitä siihen esittelyyn. Varsinkin kun näin pienen taaperon äidille ei esimerkiksi imetysvaatteiden funktionaalisuus ole millään lailla ajankohtainen nyt. Siinäkin ehkä asiakaslähtöisempi lähestymistapa on jättää rekillinen uutuuksia, esitellä pari erityisintä vaatetta ja antaa kaikkien tutustua niihin omalla ajallaan siinä lasten leikin tiimellyksessä.

Yksi kehitysajatus koskee tarjottavia, nimittäin paikalla oli smoothieita, mehua, keksejä ja Fanipaloja. Ennemmin näkisin pikkuisille taaperoille suunnatussa tapahtumassa maissinaksuja, sokerittomia keksejä ja ehkä hedelmiä. Suklaa ja sokeroidut keksit eivät kuulu vaunuissa kulkevien lasten menulle, tai niiden ei ainakaan pidä siihen kuulua, joten ne ovat turhana houkutuksena siinä. Ihan mahtavaa, että tarjoiluja on järjestetty paikalle, mutta niissä pitäisi ehkä enemmän ajatella lapsia, ei vanhempia. Vaikka mutustelinkin pari Fanipalaa tyytyväisenä :D

Nyt kun syksyn mukana Vaunuväen treffit ovat osa perhepäiviä ja hieman muuttuneet, niin uskon, että tätä konseptia saadaan hiottua hieman paremmaksi. Seuraavat treffit ovat itse asiassa PiiPoossa (10.10.), mutta sitä seuraavat ovatkin Ti-Ti Nallen kodissa (14.11.) ja sitä seuraavat Zones by Särkänniemessä (5.12.) Sinänsä paikkana PiiPoo oli musta tosi hyvä tälle tapahtumalle, mutta uskon, että erityisesti Ti-Ti Nalle tulee olemaan todella kiva paikka järjestää tämä tapahtuma ja Zones by Särkänniemessäkin on vaikka ja mitä mahdollisuuksia, niin taaperolle kuin vähän isommallekin lapselle, jos perheessä on useampia lapsia, joiden kanssa haluaa tulla paikalle.

Leluja Piipoossa on vaikka millä mitalla, mutta sinne voisi ehkä Ideaparkin lastenleluliikkeiden puolelta hankkia muutaman värikkään ja uudemman virikelelun. Ymmärrän toki, että valitettavasti tuonkaltaisista paikoista lähtee lelu jos toinen maksamatta mukaan (inhottavaa), mutta olisi todella kiva, jos paikalla olisi muutama lelu, jotka vievät taaperon huomiota sen verran, että vanhemmat ehtivät hieman tutustua. Koska onhan noiden treffien tarkoituksena nimenomaan se vertaistuki ja tutustuminen muihin vanhempiin. Meidän poika rakastaa pehmoleluja, mutta kovin moni lapsi ei jaksa keskittyä niihin pitkästi.
Toivon todella, että Ideapark jatkaa näitä treffejä jatkossakin, nimittäin me ollaan edelleen niin tuoreita paikkakunnalla, että lasten ja vanhempien tapaamiset kiinnostaa ehdottomasti. Ja meille ainakin sijaintina Ideapark on ihan mahtava, plus treffien jälkeen oli helppo piipahtaa Papayaan herkkulounaalle pikkuisen kanssa, joka nukahti heti ruoan jälkeen ja äiti sai hieman omaa aikaa shoppailla ja pyöriä Ideaparkissa. Me ollaan nyt pyritty muutenkin aktivoitumaan tässä paikkakunnalle juurtumisessa ja ollaan käyty nyt ahkerasti perhetuvalla ja muskarikin alkoi taas tänään. Kun lapsi on kotona eikä päivähoidossa, tarvii hän sosiaalisuutta ja seuraa, ja niin sitä tarvii muuten äitikin. Muuten saattaa alkaa mennä jo vähän mökkihöperöitymiseksi. Ja mä oon ainakin just tällaisten treffien kautta tavannut uusia kivoja ihmisiä täältä päin :)

Olisi myös kiva kuulla paikalla olleiden tai sinne joskus halunneiden ajatuksia siitä, miten noita voisi kehittää? :)
Yleisesti ottaen Ideaparkissahan on valtavasti kaikkea lapsille ja perheille. On Zones by Särkänniemi, paljon lelukauppoja ja esim. Coyote grillistä löytyy ihan mahtava leikkinurkkaus lapsille siksi aikaa kun vanhemmat ovat syömässä. Meidän pieni rakastaa myös tuota Keskusaukiota, jolla voi juoksennella pitkin karttaa tai tekonurmea, tai mitä ikinä siellä silloin sattuukaan olemaan. Kesän siellä viihtynyt LEGO Park, joka käytiin testaa heti tokana päivänä oli ihan huippu! Legoja kaiken ikäisille (myös Duploja) ja niitä saa siinä rajattoman pitkään rakennella ja samalla tutustua hieman muihin lapsiin. Mahtava keksintö kauppakeskukseen ja toivottavasti tulee uudelleen ensi vuonna! Ihan paras lapsi- ja miesparkki :D Mä rakastan Ideaparkia lapsen kanssa, koska on aina rajatonta maksutonta parkkipaikkaa, eikä tarvii miettiä lapsen riisumista ja pukemista välissä, vaan kerran kun sinne menee, niin sitten tyypin voi päästää irti ja viihtyä yhdessä. Hoitohuoneitakin on tosi hyvin tarjolla joskin olisi mieletöntä jos myös Ideaparkiin saisi sellaisen kunnon perhehuoneen. Sellaisen, missä olisi viihtyisää imettää ja missä lapsi voisi leikkiä, syödä ja olla. Nyt hoitohuoneet ovat aika WC-painotteisia, ja vaikka on hyvä, että on paljon paikkoja, missä vaihtaa vaippa, käydä potalla ja lämmittää ruoka, olisi kiva jos nää kaksi (mikro ja pönttö) ei olisi ihan vierekkäin. En tiedä onko tilojen puolesta mahdollista, mutta olisi tosi hyvä, jos Ideaparkiin saataisiin vielä ihan perhehuone joskus :)
Tosin, toimeliaan taaperon suurinta viihdettä on tällä hetkellä ympäri Ideaparkia ripotellut karusellit, joiden ympäristöstä meidät yleensä löytää. Mutta jos nyt joskus sattuisi toinen lapsi perheeseemme tulemaan, niin osaisin varmasti arvostaa perhehuonetta ihan eri tavalla. Kaiken shoppailun, ruokailun ja viihtymisen keskellä kun on hyvä päästää irti myös konttaava lapsi tai antaa taaperon vaikka piirrellä samaan aikaan kun imettää vauvaa tms. Siinä myös hieman pohdiskeltavaa Ideaparkin suuntaan.
Lasten liikkeistä taas ei ole kuin positiivista sanottavaa! Ballotissa on mieletön valikoima, ja sen lisäksi löytyy merkkien omia liikkeitä vaikka kuinka paljon. Vauvajuttuja on lisäksi niin KappAhlissa kuin Lindexissä, H&M:ssä, Cubuksessa, Minimanissa ja vaikka missä. Ainiin, ja kaksi lemmikkikauppaa takaa sen, että hauvojen juttuja käydään ihmettelemässä todella paljon :D Oon myös onnellinen, että suurimmaksi osaksi kaikki lelukaupat on kasattu yhteen paikkaan, sillä niiden kaukaa kiertäminen on helpompaa tällä hetkellä. Valikoimat on toki kattavat niissä, että mielellään siellä kiertelee, mutta kun toi 1-v. näkee lelutarjonnan jossakin näistä, on hänet huomattavasti vaikeampaa saada liikkumaan toivottuun suuntaan :D

Mutta, mitä kehitysideoita teillä olisi Ideaparkille noin niinkuin pienlapsiperheiden näkökulmasta ja myös noiden Vaunuväen treffien osalta?

Toivottavasti törmäillään Ideaparkin Perhepäivissä pirkanmaalaisten seuraajieni kanssa tässä syksyn mittaan! :)

Seuraavaksi: Ensimmäinen reissu ilman lasta

Saako lasta pussata suulle?

Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, saako lasta pussata suulle. David Beckhamin julkaistua kuvan, jossa hän pussaa tytärtään suulle ja Jessica Alban julkaistessa kuvan, jossa pussaa 3-vuotiasta poikaansa suulle, on aiheuttaneet isoja some-kohuja siitä, että lapsen pusuttelu suulle on väärin. Oon ollut hämmentyneen epäuskoinen siitä, mikä tässä on ollut keskustelun keskiössä. Oman lapsen suulle pussaamista rinnastetaan jotenkin seksuaaliseen tekoon ja sitä paheksutaan suuresti juuri sen takia. En voi sille mitään, mutta koko keskustelu järkyttää mua. On jotenkin sairasta, että nykypäivänä yhteiskuntamme on niin seksuaalisvärittynyt, että kevyt muiskaus oman lapsen suulle, on jotenkin seksuaalinen ja iljettävä asia. Herrajumala oikeesti. Tässä menneiden vuosien aikana olen pussaillut suulle joitakin miehiä, joitakin naisia ja omaa pientä lastani. Edellisestä lauseesta huolimatta, olen umpihetero ja vaikka pusuja on joskus jaettu tyttöjen kesken suoraan suulle, ei siinä ikinä ole ollut mitään romanttista tai seksuaalista. Itse asiassa yksi läheisimmistä ystävistäni on sellainen, jonka kanssa olemme saattaneet antaa pusun toistemme huulille vuosien aikana lukemattomia kertoja. Sen sijaan, että olisimme halanneet. Se on vain tapa osoittaa hellyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Ei seksikästä tai “mitään iljettävää”.

Ja ennen kuin joku ymmärtää postauksen väärin, niin muiden lasten (kummilasten, kaverin lasten yms.) suulle pussailu ei musta oo OK, ellei siihen ole lupa vanhemmilta ja tää postaus koskee vain ja ainoastaan ajatuksiani siitä, miten tää asia koskee oman lapsen kanssa käyttäytymistä.

En muista, että meillä olisi kotona pussailtu huulille, mutta kuulemma lapsena me kaikki halusimme pussailla äitiämme huulille. Se on vaan jossakin vaiheessa elämää jotenkin jäänyt pois. Jos näkisin nyt 30-vuotiaan naisen antavan äidilleen pusun huulille, en reagoisi asiaan mitenkään eri tavalla kuin jos hän antaisi pusun poskelle. Mun mielestä on ihan tolkutonta, että näinkin viattomassa ja luonnollisessa asiassa nähdään jotain seksuaalista. Ensinnäkin, kyllä sellainen kaverimuiskautus on ihan eri asia kuin seksuaalisväritteinen suudelma. Toiseksi, lapset usein haluavat nimenomaan pussata suulle, ainakin silloin kun oppivat tämän jalon taidon.

On olemassa syitä, miksi lasta ei pitäisi pussata huulille, mutta ne on kaikki siellä terveellisyyspuolella. Siksi on jotenkin sekopäisen sairasta, että tää keskustelu on keskittynyt niin vahvasti seksuaalisuuteen ja jopa sen ympärille, saako äiti pussata poikaa suulle vai ainoastaan tyttöjä ja toisinpäin. Voi herran pieksut!

Meillä pussaillaan suulle! Se ei ollut mikään sellainen asia, jota olisin pohtinut raskausaikana yhtenä kasvatuksellisena teesinämme, vaan se on vaan tullut luonnollisesti. Tosin, en näe mitään seksuaalista missään kanssakäymisessäni lapseni kanssa. Olen vauva-aikana pussaillut häntä todennäköisesti 99 %:lle hänen ihostaan. Pyllyn pesun jälkeen olen voinut ihan hyvin muiskauttaa pusun pienelle pakaralle tai vähintäänkin pärisyttää sitä suullani aiheuttaen kikatuskohtauksen. Pusuttelen lastani edelleen välillä päästä varpaisiin, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Hän ei ole silloin minulle pieni poika, hän on minulle minun pieni lapseni, ja varmasti kohtelen ihan samalla tavalla jokaista lastani, jos heitä useampia saan. Heidän sukupuolesta huolimatta. Pusuttelu on minulle vain yksi tapa osoittaa, miten paljon rakastan lastani.

Kun asiaa oikein mietin, niin en todennäköisesti juurikaan pussaillut häntä suulle ennen kuin hän alkoi itse jakelemaan pusuja. En edes tiedä miksi. Kun hän oppi jakelemaan pusuja, hän haluaa aina ehdottomasti antaa mulle pusun suulle. Ja minähän otan sen iloisena vastaan. Oon pohtinut paljon tuon terveysriskejä ja todennut, että tässä plussat voittaa miinukset. Olennaisin ja ehkä vaarallisin vaikutus suulle pussaamisessa on huuliherpes. Mulla ei oo ikinä eläissäni ollut huuliherpes-rakkulaa. Toki tiedän, että lähes kaikki ihmiset kantavat herpestä, mutta käsittääkseni se tarttuu vaan silloin, kun on puhkeamaisillaan/puhjennut. Pienen vauvan kohdalla olin siitäkin (rakottomuus) huolimatta hyvin tarkka, etten pusuttelisi häntä suun lähelle, mutta taaperoikäisen kohdalla en ole ollut enää niin tarkka, sillä riskit eivät ole lähellekään sellaiset kuin vastasyntyneen kanssa. Joka tapauksessa, välttelisin alle 6-9 kk vauvan pussailua suulle. Mun mielestä kaikki lapsen suulle pussailu pitäisi olla lapsen aloitteesta, ja tuon ikäinen ei vielä oikein osaa tehdä mitään aloitetta asiaan, ja on helppoa kääntää poskea, jos ihan pieni yrittää pussata (=kuolata), ettei aiheuta vaaratilannetta.

Yleisin ja selkein terveydellinen vaikutus tuntuu tutkimusten mukaan olevan siinä, että aikuinen kantaa suussaan sellaisia pöpöjä, jotka voivat altistaa hampaiden sairauksille (esim. karisbakteeri). Toki lähes kaikki aikuiset kantavat näitä pöpöjä ja isolla osalla lapsistakin näitä on. Mä oon jotenkin kokenut sen niin, että lapseni kuitenkin tulee saamaan näitä pöpöjä jossakin vaiheessa, enkä ole hysteerisesti näitä pelännyt. Mun mielestä hysteeristä sylkikontaktin välttelyä olennaisempaa on saada lapsi innostumaan hampaiden harjauksesta, muistaa ksylitolipastillit, muistaa ihan pienestä pitäen lapsen suun terveydestä huolehtimisen (ruokavalio, hampaiden harjaus yms.) ja ennen kaikkea panostaa omaan suun terveyteen mahdollisimman paljon kun lapsi on pieni. Iso osa asiantuntijoistakin on nimittäin sitä mieltä, että riskit lapselle on hyvin minimaaliset, jos aikuinen huolehtii suun hygieniastaan eikä aikuisella ole mitään akuutteja ja aktiivisia suunterveydellisiä ongelmia päällä.

Samaan aikaan toiset asiantuntijat taas kehottavat pusuttelemaan lasta suulle, sillä vanhemman suusta lapsi saa myös hyvin tärkeitä pöpöjä. Niitä, joiden avulla hänen vastustuskykynsä vahvistuu ja jotka ovat hyödyllisiä allergioiden estämiseksi. Allergialiitto tietääkseni nimenomaan suosittelee sylkikontaktia. Asiantuntijat eri puolella pöytää ovat täysin eri mieltä siitä, onko suulle pusuttelu hyvästä vai ei, joten oon vähän mielessäni pohtinut riskejä ja todennut, että koska riskinä ei ole mitään kuolemavakavaa, niin menen sen mukaan, mikä on mun mielestä psyykkisesti parasta. Henkinen hyvinvointi on mun mielestä kaikista tärkeintä, ja siinä mielessä tää koko keskustelu on mun mielestä paikoitellen asurdia sen keskittymisessä seksuaalisuuteen.

On niitä “asiantuntijoita” ja tutkijoita, joiden väitteiden mukaan suu on niin erogeeninen alue, että lasta hämmentää suulle suukottelu. I say bullshit, ja niin tekee aika moni asiantuntija ja lastenpsykologi. Tolla ajatusmaailmalla voisi olla aikamoisen vaikeaa kasvattaa lapsi, jonka pyllyä ja sukupuolielimiä pitää pestä vaipanvaihdon yhteydessä ja vieläpä vaikka rasvailla mestoja hellästi jollakin öljyllä. On kiistatonta näyttöä, että pienille vauvoille tekee hyvää hieronta, onko sekin jotenkin seksuaalista? Entäs sitten imetys? Onko sekin jotenkin hirveän seksuaalista? Entä voiko äiti olla suihkussa taaperonsa kanssa? Ihokontaktissa saman suihkun alla pestä tämän pyllyä? Vai onko sekin jotenkin hämmentävän seksuaalista? On mun mielestä täysin imbesilliä ajatella, että taapero, joka kapuaa äitinsä paidan alle ja hokee “tissi tissi” metsästäessään maitoa, kasvaa jotenkin vinoon ja että asiassa olisi mitään seksuaalista. Äidin tissit ei varmaankaan ole lapselle mitään sen kummempaa kuin tutti, pehmolelu tai tuttipullo. Esine siinä missä ne muutkin. Asiantuntijalausunnoissakin on hyvä muistaa pientä lähdekritiikkiä, sillä monien hypoteeseja ja teorioita ohjaa heidän elämänkatsomus, joka voi olla rajusti uskonnollinen tai muuten hieman värittynyt. Esimerkiksi jos tutustuu joidenkin abortinvastustajien terveysväittämiin, huomaa pientä korrelaatiota siinä, onko ihminen uskonnollinen ja kuinka hän näkee abortin terveydelliset riskit.

Mun mielestä hellyydenosoitukset kuuluvat perheen elämään ja arkeen. Pusuttelen miestäni, halaan häntä, silitän häntä ja pörrötän mieheni hiuksia poikamme nähden. Sen kummemmat fyysiset huomionosoitukset jätän aikaan, jolloin poikamme ei ole vieressämme. Ihan samalla tavalla pusuttelen poikaani, halailen häntä, silitän häntä, hieron hänen selkäänsä ja pörrötän hänen kiharoitaan. Nämä on kaikki konkreettisia viestinnällisiä välittämisen osoituksia. Lapsemme näkee nämä hellyydenosoitukset arkemme osana ja hyvä niin. Hän jakelee haleja ja pusuja yhtä auliisti äidille ja isille. Hän pusuttelee Benjiäkin! Hän antaa pusuja pehmoleluilleen ja mummille. Mun mielestä lapsen kasvatuksessa on tärkeää tuoda esille myös välittämisen ja rakastamisen fyysistä esimerkkiä. Se kun ei mielestäni ole millään lailla seksuaalista sekään. En pussaa miestäni hänen tullessa kotiin sen takia, että siinä olisi jokin seksuaalinen taka-ajatus, vaan koska hän on minulle rakas ja minusta on ihanaa, että hän tuli kotiin. Ja se on esimerkki, jonka haluan näyttää lapselleni.

Minkä ikäiseksi asti aion pusutella lastani huulille? En osaa sanoa. Mun mielestä tähän ei ole mitään “sopivaa” ikää. Se menee varmasti luonnollisesti itsekseen. Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos jossakin perheessä muiskautetaan pusu huulille vielä aikuisena. Tällä hetkellä poikani saattaa ottaa molemmilla käsillään korvistani kiinni ja pussata minua suulle. Tai vaihtoehtoisesti purra nenästä. You never know what you’re getting. Hän opettelee vielä hellyydenosoituksia, enkä aio ikinä kääntää päätäni pois hänen hellyydenosoituksiltaan, ellen ole kipeänä ja on riski tartuttaa hänet. Jossakin vaiheessa hän todennäköisesti ei enää halua pusutella. Pian se taito ei ole enää uusi ja ihmeellinen, ja se ei ole yhtään niin kiinnostava. Sitten todennäköisesti halailen ja pusuttelen häntä poskille tai otsalle. Voi olla, että hän ei halua pusuja jo 3-vuotiaana, voi olla, että hän haluaa niitä vielä 10-vuotiaana. En aio jatkossakaan antaa asialle juurikaan painoarvoa ajatuksissani. Varmaan jossakin vaiheessa tuntuu vieraalta päristellä hänen vatsaansa ja pussata suulle, mutta niiden aika tulee sitten kun on tullakseen.

Toivon, että vaikka kaikki muu jäisi jossakin vaiheessa pois, että hän uskaltaisi ja haluaisi tulla lähelleni aina, koko elämänsä. Että koko elämänsä hänestä olisi luonnollista halata ja että vielä aikuisena voisimme istua vierekkäin ja jutella kaikesta mahdollisesta.

Mitä mieltä te olette? 

Seuraavaksi: Pilasiko imetys rintani?

Taaperoarjen ihmeellisyyksiä

Elämä lapsen kanssa on kyllä hyvin erilaista kuin ennen lasta. Mutta tiedättekö, ne hulluimmatkin ja ällöttävimmätkin jutut ovat niin arkipäivää, että ne usein vaan naurattaa. Esimerkiksi tässä taannoin oli erinomainen esimerkki siitä, millaista on pienen kanssa. Meillä oli rakkaat ystävät käymässä maanantai-tiistain täällä Lempäälässä, ja päätimme mennä tiistaina Muumimuseoon. Se ei varsinaisesti ole ihan taaperoille suunnattu, mutta koska aikuiset ystävämme ovat muumi-faneja ja heillä on pitkä romanttinen Muumi-tarina, oli pakko mennä siellä käymään. Suunnitelmana oli siis muumit ja sen jälkeen umpitamperelainen vohvelikahvila ja sitten he suuntaisivat Helsinkiin heittäen meidät samalla matkalla kotiin.

Niinpä lähdin reissuun pelkästään matkarattailla. Turvaistuin siirrettiin heidän autoon ja lähdimme matkaan takapenkillä kaksi pientä kaveria, 1-v ja 2-v. Siinä mä istuin sitten kahden välissä lantio vinossa, kun ei kahden ison turvaistuimen väliin oikein tahdo muuten mahtua ja otettiin nokka kohti Tamperetta. Mulla oli suunnitelmissa laittaa D:lle kevyet shortsit ja T-paita, mutta pikkumies bongasi pienet Timberlandinsä eteisessä ja vaati niitä jalkaan. En tiedä mikä niissä Timseissä on, mutta aina kun ne näkee, haluaa ne jalkaan. Hyvin selkeästi raahaa ne luokse, istuu lattialle ja osoittelee jalkojaan. No, siinä vaihdettiin sitten koko asu Timberlandeihin sopivaksi ja kun vihdoin saatiin kivannäköinen kokonaisuus, oltiin valmiina valloittamaan Tampere.

Siinä ajellessamme D vähän haukotteli ja oli väsyneen oloinen, ja halusi pupunsa. Meillä on sellainen pehmolelu-pupu, joka on todellinen lohtulelu, ja se on usein sylissä hänellä aina kun väsyttää tai kiukuttaa. Siinä siis istui hieman pilkkien pupuaan halaten kun viihdytin toista pikkumiestä toisella puolellani. Ykskaks siinä tuli sellainen erikoinen kolmio-tilanne, jossa australialainen kuskimme ei ihan ollut täysin kartalla ja me kaksi naista siinä autossa aika kovaan ääneen kiljahdimme, että “Anna tietä!”. Jarruttaminen ei ollut sulavimmasta päästä vaan aikamoinen äkkijarrutus, mutta siitä matka jatkui iloisesti eteenpäin. Noin 45 sekunnin ajan. Kunnes D alkoi hirveästi oksentamaan siinä vieressäni. Pupu ja vaatteet aivan oksennuksessa ja meikäläinen aivan jumissa siinä kahden turvaistuimen välissä. Nappasin vaan nopsasti ne hiton Timberlandit jalasta ennen kuin nekin ehtisi oksennukseen ja yritin jotenkin lohduttaa oksentavaa pientä. Oksennus aiheutti tietenkin itkun. Ja miten voi lohduttaa liikkuvassa autossa olevaa pientä kaveria, jonka koko syli ja lohtupupu on oksennuksessa?

Kun D alkoi itkemään, tietenkin myös toinen pikkukaveri alkoi itkemään. Siinä kahden itkevän lapsen välissä yritän samalla antaa ohjeita minne mennä ja huomaan, miten ystäväni roikkuu pelkääjän paikalla pää ikkunasta ulkona. Ainiin, raskauspahoinvointi :D Ystäväni odottaa toista lastaan, ja on joutunut kärsimään aikamoista raskauspahoinvointia. Autossa oksentava muksu ei siis ole ihan paras kaveri siinä vaiheessa. Yritän lohduttaa kahta huutavaa pientä, avata ikkunoita ja samaan aikaan huutaa ajo-ohjeita ratissa olevalle aussille. “Stop here! Stop here!” ja auto ihan mihin vaan ekaan parkkiin, että saadaan se raskaana oleva nainen ulos. Kaveri juoksee muutaman metrin päähän autosta ja toteaa, että sori, ei pysty yhtään auttamaan. Kiipesin siitä sitten pelkääjän paikan kautta ulos autosta (ei helpoin juttu tänkokoiselle ihmiselle) ja äkkiä avaamaan Danten ovi ja pelastamaan hänet siitä jumalattomasta oksukasasta. Ja siis, tietenkin juuri sinä päivänä D söi poikkeuksellisen ison aamupalan just joku tunti ennen lähtöä. No, ei siitä sitten sen enempää iloa. Kaiken sen keskellä mielessäni välkkyy edellisen norotautimme kauhukuvat ja yritän pitää huolta varovaisuudesta sen oksennuksen käsittelyssä, vaikka olenkin melko varma, että kyseessä on vain matkapahoinvointi.

Onneksi autossa oli yksi joku vanha pyyhe, jolle ei ollut mitään tarvetta, joten kääräisin muksun pyyhkeeseen ja kannoin keskelle Tampere-talon vieressä olevan puiston nurtsia. D huutaa kuin hyeena, koska ei saa lohtupupuaan, joka on ihan oksennuksen peitossa. Hänellä on tapana “halailla” pupuaan, joten ei ehkä kovin yllättävää, että otin sen ensitöikseni pois häneltä. Ystäväpariskunnan mies yrittää saada pupua puhtaaksi juomapullon sen päälle kumoamalla. Vaikutus on ehkä se, että n. 5 % oksennuksesta lähtee. Seuraavaksi hän yrittää pyykiä autonistuinta märkäliinoilla, joita rytäkässä menee melkein paketillinen :D Ystäväni seisoo syyllisen näköisenä metrien päässä ja toteaa, ettei uskalla tulla lähemmäksi.

Onneksi olin heittänyt ennen lähtöämme Dantelle mukaan vaihtovaatteet, joten saan kaverin melko lailla puhtaaksi märkäliinoilla ja istumaan matkarattaisiin. Hän edelleen on tyytymätön, koska pupua ei ole ja oksennuksesta tuli selkeästi säikähdys.

Riisutaan turvatuolista päällikangas ja heitetään muovipussiin. Todetaan, että se kangas otetaan mukaan eikä jätetä autoon haisemaan, mutta tuoli on ainakin vielä jätettävä autoon. Huoh. Siitä sitten Tampere-taloon ja ihan ekana vessaan. Pesin kaikki Danten vaatteet ja pupun. Pienellä epätoivolla käsisaippualla pesin nyrkkipyykkinä tuon lempparipupun ja puristin niin kuivaksi kuin sain ja annoin pieniin odottaviin käsiin. Onneksi kelpasi kosteanakin. Heitin romupyyhkeen pois ja märät pestyt vaatteet muovipussiin ja rattaiden koriin. Ja sitten Muumi-museoon!

Lapsi oli oksennus-free, mutta meikäläisen mekko ei. Se selvisi tosin oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun oltiin ystäväni kanssa pienessä hississä Muumi-museossa :D Mustalta mekolta sai helposti pyyhkäistyä oksennustahrat, jotka siihen tuli Dantea autosta nostaessa, mutta haju ei ihan tosta noin vaan lähdekään. Enkä ole jotenkin vieläkään oppinut pakkaamaan vaihtovaatteita myös itselleni. Imetysaikana oli aina ekstrapaita mukana vahinkojen varalta, mutta jotenkin nyt hyvä kun muistan pakata Dantelle varavaatteet mukaan. Ystäväni tsemppasi hissimatkan ja mua nauratti ja ällötti se ajatus, miten meikäläinen on vaihtanut Miss Diorin nopeasti Eau de Oksennukseen.

Tilanne oli vaan kaikessa ällöttävyydessään niin koominen… Kun hieman ennen lähtöämme eräs turisti toi minulle Danten tiputtaman pupun, ihmetteli hän hieman miksi se on märkä. “Excuse me, is this yours? It’s wet for some reason?” “Yeah, you don’t wanna know what happened to it before…” Kiitin ja annoin pupun takaisin Dantelle. Siihen mieheni mies vaan totesi kuiskaten mulle, että “Hope she won’t smell her fingers for a while”. Nauroin katketakseni ja totesin, että “life with kids”.

Vohvelikahvilaan mentiin rattaiden kanssa kävellen samalla kuin ystäväni mies ajeli hollille ikkunat auki. Hän kantoi turvaistuimen ulos autosta todeten, että sitä ei voi pitää siellä, koko auto haisee oksennukselle ja ystäväni ei pysty menemään sellaisessa autossa koko matkaa Helsinkiin :D Soitin miehelleni, että en saa raahattua turvaistuinta telakoineen kotiin matkarattaiden ja Danten kanssa, joten hän sitten uhrasi lounastaukonsa ja tuli hakemaan meidät. Tuoli haisi sairaan pahalle autossa, joten ihan hyvä, ettei ystäväni joutunut sen kanssa matkaamaan metriäkään ja pesimme sitä niin painepesurilla kuin sitruunamehulla. Nyt kun tapahtumista on reilu viikko, voin ilolla kertoa, että haju on poissa :D

Mitä tämä opetti? AINA pakkaa mukaan vaihtovaate myös itsellesi. Varaudu siihen, että lapsen kanssa kaikki suunnitelmat voivat muuttua sekunneissa. Ota se huumorilla ja rennosti vastaan, nimittäin todellisuus on sitä, että lapsi tuo mukanaan paljon onnea ja iloa, mutta vie kaiken kontrollin. Elämä on välillä oksennuksenhajuisia lempipupuja ja hankalia matkoja. Mutta en silti vaihtaisi sekuntiakaan.

Ja arvatkaa muuten mitä? Oksennuspelkoni, joka hallitsi elämää aika pitkään? Ei päde lapseeni. Oksennuksen tahrimassa mekossani nautin hyvillä mielin vohveleita vohvelikahvilassa noin kaksi tuntia näiden tapahtumien jälkeen enkä koko toimituksen aikana edes yökännyt kertaakaan. Edes mielessäni. Oikeastaan koko juttu oli kuin olisi siivonnut vaikka paidalle kaatunutta maitoa. On uskomattoman siistiä huomata, että äitinä pystyy asioihin, jotka olisi ennen ajatellut mahdottomiksi. Mulla on niin vahva yökkörefleksi ja pelko oksentamiseen, että ennen pelkkä ajatuskin olisi tehnyt pahoinvoivaksi. Nyt en ollut moksiskaan. Se on aika voimaannuttavaa.

Samalla kun lapsi vie kaiken kontrollin ja välillä asiat menee hankalimman kautta, tuo lapsi myös uskomattoman paljon iloa ja hyvää mieltä myös sen kautta, miten tiedostaa, että pärjää. Minä ihan oikeasti pärjään. Pärjään viikon kuumeisen ja flunssassa olevan lapsen kanssa miehen ollessa työmatkalla ja äidin ja anopin ollessa saavuttamattomissa juuri sen viikon ajan. Pärjään norotaudissa olevan lapsen kanssa ilman, että se edes ällöttää. Saan joka ikinen päivä tuon lapsen syömään hyvin, juomaan tarpeeksi, nukkumaan oikeaan aikaan ja olemaan hyvin kehittyvä, leikkivä, iloinen pikkupoika. Se on aika uskomaton ja iloinen tunne :)

Koska kyllä ainakin mulle yksi äitiyden pelkoja oli se, miten pärjään? Edelleen mietin, miten pärjään kasvattajana, miten pärjään aikanaan teini-ikäisen kanssa yms. Mutta samalla niiden pelkojen rinnalla on äärimmäisen tyydyttävä tunne siitä, että mä pärjään. Just nyt mä pärjään. Oksennuksen ja itkujen keskellä, mä pärjään :)