Kauhukohtauksista

Mainitsin viimeksi ohimennen kauhukohtauksista, ja siitä, että Dantella on niitä ollut jonkin verran. Yöllinen kauhukohtaus kuulostaa aika pahalta, mutta ei sitä ole.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan:

“Yöllinen kauhukohtaus on unenaikainen voimakas pelkotila, jonka aikana unessa oleva lapsi tai aikuinen voi huutaa tai itkeä kauhuissaan. Kauhukohtaukset eroavat painajaisunista siinä suhteessa, että lapsi ei herää kohtaukseen eikä hän aamulla herättyään muista kohtausta.”

Noin 15 % lapsista “kärsii” jossakin vaiheessa kauhukohtauksista, joten se on melko yleistä. Joillain kauhukohtauksia on yksittäisiä, toisilla useammin.

Turun Yliopiston tutkijatohtori Katja Valli on avannut asiaa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa kauhukohtaukset esiintyvät syvän unen aikana tyypillisesti 1–3 tunnin kuluessa nukahtamisesta. Painajaiset vuorostaan esiintyy yleensä aamuyöstä REM-univaiheen aikana ja niistä muistaa edes jotain. Kauhukohtauksia aiheuttama syy on tuntematon. Jotain perinnöllisyyttä asiassa on kai havaittu eli jos jommallakummalla vanhemmalla on ollut kauhukohtauksia lapsuudessa,  lapsella on hieman suurempi riski saada kohtauksia.

Vallin mukaan moni asia voi laukaista kohtaukset, esimerkiksi univaje, epäsäännöllinen rytmi, stressi, kuume ja kaikki uudet asiat sekä kasvukivut.

Ja sitten kun kohtaus tulee, niin lasta ei pitäisi herättää. Voi olla, että jopa koskettaminen ei ole hyvä idea. Jos lapsi “riehuu”, ja liikkumisellaan ja sätkimisellä satuttaa iteään, on pakko vähän pitää aloillaan. Lapsi ei itse muista kohtausta sen jälkeen, joten se ei pelota häntä jälkeenpäin. Yöllisillä kauhukohtauksilla ja unissakävelyllä on joidenkin asiantuntijoiden mukaan yhteys, mutta tämäntyyppiset unihäiriöt eivät tarkoita, että lapsella olisi minkäänlaisia psyykkisiä ongelmia.

Se virallisesta osuudesta, mennäänpä omiin kokemuksiimme. 

Danten ensimmäinen kauhukohtaus oli muistaakseni n. 8 kk kohdalla. Säikäytti ihan todella. Mietin, että mitä tapahtuu.

Kauhukohtaukset Danskulla on aina olleet ihan samanlaisia. Ykskaks kesken syvän unen alkaa jumalaton huuto ja itku, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hänellä on silmät auki, mutta näkee hyvin, että hän “ei ole täällä”. Jotenkin heti ekalla kerralla ajattelin, että ei pidä herättää, vaikka tajusin, että hän on ihan unessa, vaikka on silmät auki.

Kauhukohtaukset alkoi meillä korvatulehdusten aikana. En tiedä onko niillä ollut vaikutusta vai onko ollut juurikin tuo kuume, joka on laukaissut. Korvatulehdusten aikaan oli yleensä yksi kauhukohtaus per tulehdus, välillä ei tullut ollenkaan. Muutama muuna ajankohtana tullut kauhukohtaus on myös ollut. Itkua saattaa kestää 3 minuuttia tai sitä saattaa kestää melkein kymmenen minuuttia. Ja se on ihan jumalattoman riipivää.

Onneksi, meillä se yleensä rauhoittuu sillä, että mä otan hänet vatsat vastakkain pystyasennossa syliin ja heijaan hyssytellen ja kuiskutellen joitain rauhoittavaa. Yleensä siitä kun pääsee syliin saattaa vielä hetken itkeä ja sitten lopettaa ja valahtaa tosi syvään uneen heti takaisin. Toisaalta voi olla, että ei halua syliin tai että kosken. Huuto vaan tuplaantuu. Sitten heittelehtii pitkin meidän sänkyä tms. Yleensä kuitenkin hetken päästä saankin ottaa syliin ja sitten rauhoittuu. Välillä rauhoittuu sylissä niin, että makaan selälläni ja hän on vatsallaan mun päällä.

Välillä se itku on ollut tosi raastavan kuuloista ja tekisi mieli vaan herättää, että se loppuisi. Mutta uskon kyllä tuohon, ettei kannata herättää, vähän sama kuin unissakävelijän kanssa. Meillä ainakin tulee ihan hirveesti kyyneliä ja huuto on kyllä kovempaa kuin ikinä hereillä. On oikeesti vähän sellainen “manattu” meininki. Ihan erilaista kuin normaali itkien herääminen. Meillä on viime aikoina herätty jostain syystä 5 ja 6 välillä ja alettu vähän itkemään, jonka jälkeen unet on jatkuneet mun kainalossa yleensä. En tiedä mikä tää uus juttu on, mutta ei sinänsä häiritse, kun tyyppi jatkaa nukkumista heti kun pää on tyynyssä. Tosin, se poikittain meidän välissä nukkuminen saattaa välillä tarkoittaa, että minä ja mies nukutaan omilla 20 cm osuuksilla sängyn laidoilla :D Mut niin, se kauhukohtaus on ihan erilainen. Siinä tuntuu, että lapsella olisi oikeesti ihan hengenhätä ja ettei hän ole ihan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.

Meillä on nyt tässä vajaan vuoden aikana ollut ehkä kymmenkunta kohtausta ja melkeinpä aina ne on olleet niin, että sinä päivänä on tapahtunut jotain “tosi jännää” tai tunteikasta. Esim. kun tulimme takaisin Turkista, oli hänellä yöllä kauhukohtaus. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä ollaanko oltu koko päivä yhdessä vai erillämme, eikä mitään muutakaan yhdistävää tekijää paitsi se, että on ollut tosi vaikkapa innoissaan. Esimerkiksi kesällä kun pumppasimme ekan kerran uima-altaan hänelle ja hän polski siellä aivan tohkeissaan ja nauroi ja kikatti onnesta siellä, oli yöllä kauhukohtaus. Itse asiassa ainoa yhdistävä asia on se, että nää on AINA tulleet 1-2 h nukahtamisesta. Me ei olla vielä jätetty Dantea yläkylään muualle kuin mummolaan ja siellä ollaan tietoisia tästä. Itse asiassa äitini oli todistamassa yhtä kokousta Kroatiassa, joten tietää miten toimia ja mitä tuollainen johtuu. Näitä on ollut tässä nyt aika tasaisesti n. kerran kuussa, mutta jotenkin tuntuu, että ne “kevenee”. Tosin elokuun alussa kun olimme reissussa, oli aika raju kauhukohtaus. Mä olin itkenyt tosi paljon sinä iltana ja Dante näki jonkin aikaa kun itkin. Luulen, että se oli sen päivän iso tunteellinen kokemus. Pahin oli ehkä kerran kun ajoimme kotiin alkuillasta ja Dante nukahti. Nähtävästi aika todella syvästi ja “yöunille” vaikka kello oli vasta about 18, koska noin tunnin päästä alkoi niin jumalaton itku ja riuhtominen siellä tuolissa, että oli pakko pysähtyä.

Mä oon aika paljon lukenut aiheesta ja puhunut lastenlääkärin kanssa ja oon tullut siihen tulokseen, että kyseessä on vähän niinkuin lapsen aivojen tapa käsitellä isoja tapahtumia yöllä. Mä itse asiassa oon ite ollut unissakävelijä tosi tosi pitkään. Saatan edelleen unissa kävellä. Tosi tosi harvoin, mutta välillä. Ihan jokakuukautista meille on kuitenkin se, että säpsähdän yöllä johonkin uneeni ja sen unen juttujen perusteella saatan selittää miehelle jotain. Tilanne menee jotakuinkin niin, että singahdan istumaan, oon hirveen huolissani jostain, mies herää, säikähtää, tajuaa, että mitään ei oo tapahtunut eikä saa enää unta hetkeen ku mä jatkan nukkumista :D

Ja siis mähän nään ihan loputtomasti unia. Mä nään JOKA YÖ unia ja muistan joka aamu uneni. Viime yönä itkin unessani valtoimenaan yhtä ihan hassua asiaa ja siis itkin tyynyliinani märäksi yöllä ja olin ihan järkyttynyt kun heräsin joskus kolmelta siihen uneen. Mä oon nähnyt jatko-osan yhdelle tosi toiminnantäyteiselle unelleni ja siis tää unijuttu on ihan naurettava :D Mieheni ei muista juuri ikinä mitään uniaan, mä muistan ne helposti aamulla. Ja usein useamman unen yön ajalta. Ja siis mun uni alkaa heti kun laitan silmät kiinni. Välillä tuntuu, että ennenkin sitä. Kappadokyassa kun metsästimme kadonnutta passiani ja ajettiin aamuyöllä takaisin Goremeen, nuokahtelin pelkääjän paikalla nonstop. Nukahdin ehkä sekunniksi kerrallaan ja silti ehdin aina alkaa näkemään unta. Tiedän, että tää ei oo mitenkään uniikkia, vaan monilla on just tällaista. Mut jotenkin oon miettinyt aina, että Dantella on ehkä mun taipumus tähän, varsinkin ton mun unissakävelyn takia.

Viimeisin kauhukohtaus oli sangen kesy, Dante rauhottui ehkä minuutissa-parissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Yleensähän nää kohtaukset on yleisimpiä n. 4-12 -vuotiailla, mutta näitä ilmenee myös taapero- ja vauvaikäisilläkin. Että saa nähdä loppuuko nää jossain välissä, harveneeko vai lisääntyykö ja millaisiksi muuttuu. Voipi olla, että 12-vuotiasta ei ihan samalla tapaa pidellä sylissä masut vastakkain :D

Millaisia kokemuksia teillä on ollut kauhukohtauksista? 

Seuraavaksi: Kun äiti palaa töihin

Vaunuväen treffeillä

*Kaupallisessa yhteistyössä Ideapark

Kuten moni paikallinen varmasti tietää, Ideapark järjestää keväisin ja syksyisin Vaunuväen treffejä. Kevään treffit pidettiin Kulttuurikeskus Piipoon tiloissa ja sijaitsee siis Ideaparkin vanhassa kaupungissa. Se on itse asiassa tosi kiva ja helppo paikka mennä lapsen kanssa, sillä siellä on paljon kaikkia leluja, liukumäki ja kirjoja sun muuta puuhailtavaa.

Meidän oli tarkoitus mennä tuonne Vaunuväen treffeille jo keväällä vaikka kuinka monena kertana, mutta saatiin aikataulut natsaamaan vasta toukokuun treffeille, jonka jälkeen ne jäivätkin kesälomalle. Ideapark kuitenkin järjestää Vaunuväen treffejä myös nyt syksyllä ja Ideparkilaiset kaipaisivatkin mielellään palautetta siitä, miten niitä voisi kehittää.

Oma kokemukseni pohjautuu vain yhteen kertaan, joten en osaa sanoa, millaista siellä on muuten ollut, mutta muutamia ajatuksia herätti jo tuo yksi käynti. Ensinnäkin moni tuttu on kommentoinut, ettei paikalle pääse koska keväinen 11-12.30 välinen aika on tosi hankala päikkäreiden takia. Meillekin tuo aika olisi kieltämättä hankala, nimittäin meillä nukutaan yleensä päikkärit 12-14.30. Toisaalta, päikkäriaikoja tuntuu olevan niin laidasta laitaan, että mahdoton sanoa mikä olisi hyvä aika. Puhuimme keväällä Ideaparkin edustajien kanssa, että ratkaisuna voisi olla, että Vaunuväen treffejä olisi vaikka kahden viikon välein ja joka toiset olisi esim. 9.30/10 – 11/11.30 ja toiset olisi vaikka sitten 12-14 tai jotenkin niin. Siinä pääsisi sitten vähän aamuvirkummatkin välillä osallistumaan. Oon huomannut, että lasten kanssa asioiden ajoittaminen on tosi vaikeaa, koska lapsi ei ole koneisto, jonka voi säätää toimimaan tiettyyn aikaan. Meillä esim. päikkärit saattaa olla 12-14.30 tai sit ne on jo 10.30-13. Ei koskaan tiedä, millä tuulella herra sattuu olemaan. Nyt syksyllä Vaunuväen treffit ovat itse asiassa muuttuneet osaksi Perhepäiviä, jotka siis jatkossa sisältävät myös ne Vaunuväen treffit, jotka on syksyn tapahtumissa klo 10-11 eli ainakin meidän päikkärirytmiin sopii erittäin hyvin.

Sinänsä mulle ei olis ongelma mennä paikalle silläkin uhalla, että uni tulee. Mutta, meillä onkin helpsoti nukkuva lapsi, jonka voi työntää rattaisiin ja hän nukahtaa sinne nopeasti itsekseen. Esimerkiksi Piipoossa on hyvin tilaa ja siellä voi laittaa näköetäisyydelle lapsen nukkumaan, jos uni tuleekin, ja samalla itse seurustella muiden vanhempien kanssa, joten mulle sekään ei ole mitenkään mahdottomuus.Mun mielestä konseptina tää on ihan mahtava, mutta hieman hiomista kieltämättä tarvitaan, jos jatkossa näistä halutaan paremma :) Ehkä suurin kehitysidea olisi ohjelman ja tiedottamisen suhteen. Nuo Vaunuväen treffit ei välttämättä ole ihan kaikille hyvin tiedossa ja ne eivät myöskään välttämättä ajatuksena aukea. Ensisijaisesti ne kuitenkin on paikka, jossa vanhemmat voivat kohdata toisia vanhempia ja lapset toisia lapsia, ja kyseessä on hyvin rento ja vapaamuotoinen toiminta. Sinänsä siis esim. noissa edellisissä treffeissä ollut toiminta ei ehkä ollut sinne kaikista sopivin.

Viimeksi paikalla oli Suomalaisen kirjakaupan edustaja kertomassa lastenkirjoista ja Name Itin esittelijät esittelemässä uusimpia lasten vaatteita ja äitiysvaatteita. Kun Suomalaisen edustaja luki lasten runoja huoneen keskellä, oli siinä vähän hämmentynyt olo vanhempana. Saanko minä nyt keskustella muiden vanhempien kanssa? Mun taapero ei ole kovin kiinnostunut runoista jotka luetaan ilman eleitä ja ääntelyitä, eikä näytä nuo muutkaan taaperot olevan kiinnostuneita, joten saanko minä nyt vaan spontaanisti tutustua ihmisiin? Jotenkin kun siinä oli kuitenkin “ohjelmaa”, ei rohjennut alkaa itse höpöttämään ja tutustumaan ja häiritsemään tuota lukemishetkeä. Lapset kuitenkin ottivat jalat alle ja alkoivat siinä leikkimään ja me vanhemmat sitten seurasimme. Name Itin esittely oli tietenkin tällaiselle vaateintoilijalle kiinnostava, mutta tuossa tilassa myöskin ehkä liikaa havainnointia vaativa. Siinä vaiheessa vanhemmat nimittäin aika lailla juoksivat lasten perässä liukumäkirakennelman ympärillä ja lelujen keskellä.

Mun mielestä paras mahdollinen ohjelma olisi sellainen, missä “ei olisi ohjelmaa”. Olisi ehkä joku Piipoon tai Ideaparkin edustaja toivottamassa tervetulleeksi ja kertomassa pikaisesti mitä mahdollisuuksia juuri silloin on Ideaparkissa. Usein näissä tapahtumissa on jotakin mielenkiintoisia ja hyviä alennuksia eri liikkeisiin, ja ne ovat varmasti monille mieluisia. Ja esimerkiksi lasten piirustushetki, runohetki tai askarteluhetki on tosi kivoja ideoita, mutta niissä pitää olla hieman lasten mukaista mahdollisuutta muutoksille. Jos 90 % paikallaolijoista on 1-vuotiaita, tarvitaan lukupiiri, johon taaperot kerätään ja jossa heille luetaan runoa eläytyen ja mielellään jonkun visuaalisen avun kanssa. Jos taas paikalla on hieman vanhempaa lasta enemmänkin, on tapahtumaa hyvä muovata sopimaan heille. Kun kyseessä on kuitenkin vaunuväen treffit, sananmukaisesti, niin todennäköisesti osallistujat ovat aika pieniä. Silloin tarvitaan ohjelmaksi todella visuaalista, mukaansatempaavaa ja lasten huomion pitävää. Me vanhemmat voimme hyvinkin olla todella kiinnostuneita vaikkapa lastenkirja-tarjonnasta ja aleista, mutta siinä tapauksessa parempi on ehkä tuoda muutama visuaalinen kirja ja kertoa alennuksesta nopeasti ja selkeästi, toivottaa tervetulleeksi liikkeeseen ja antaa ihmisten viihtyä itsekseen. Tämä siis mun mielipide asiaan.
Vaate-esittelyt hoidettiin viimeksi mallien päällä vaatteita esitellen, ja se olikin hyvin mielenkiintoista vaatteiden erilaisten funktionaalisuuksien tähden, mutta ohjelma oli ehkä hieman liikaa aikaa vievä myöskin. Kun oma muksu juoksee liukumäkeen, telttaan, varastamaan toiselta lapselta lelun ja taas liukumäkeen, ei keskittyminen vain riitä siihen esittelyyn. Varsinkin kun näin pienen taaperon äidille ei esimerkiksi imetysvaatteiden funktionaalisuus ole millään lailla ajankohtainen nyt. Siinäkin ehkä asiakaslähtöisempi lähestymistapa on jättää rekillinen uutuuksia, esitellä pari erityisintä vaatetta ja antaa kaikkien tutustua niihin omalla ajallaan siinä lasten leikin tiimellyksessä.

Yksi kehitysajatus koskee tarjottavia, nimittäin paikalla oli smoothieita, mehua, keksejä ja Fanipaloja. Ennemmin näkisin pikkuisille taaperoille suunnatussa tapahtumassa maissinaksuja, sokerittomia keksejä ja ehkä hedelmiä. Suklaa ja sokeroidut keksit eivät kuulu vaunuissa kulkevien lasten menulle, tai niiden ei ainakaan pidä siihen kuulua, joten ne ovat turhana houkutuksena siinä. Ihan mahtavaa, että tarjoiluja on järjestetty paikalle, mutta niissä pitäisi ehkä enemmän ajatella lapsia, ei vanhempia. Vaikka mutustelinkin pari Fanipalaa tyytyväisenä :D

Nyt kun syksyn mukana Vaunuväen treffit ovat osa perhepäiviä ja hieman muuttuneet, niin uskon, että tätä konseptia saadaan hiottua hieman paremmaksi. Seuraavat treffit ovat itse asiassa PiiPoossa (10.10.), mutta sitä seuraavat ovatkin Ti-Ti Nallen kodissa (14.11.) ja sitä seuraavat Zones by Särkänniemessä (5.12.) Sinänsä paikkana PiiPoo oli musta tosi hyvä tälle tapahtumalle, mutta uskon, että erityisesti Ti-Ti Nalle tulee olemaan todella kiva paikka järjestää tämä tapahtuma ja Zones by Särkänniemessäkin on vaikka ja mitä mahdollisuuksia, niin taaperolle kuin vähän isommallekin lapselle, jos perheessä on useampia lapsia, joiden kanssa haluaa tulla paikalle.

Leluja Piipoossa on vaikka millä mitalla, mutta sinne voisi ehkä Ideaparkin lastenleluliikkeiden puolelta hankkia muutaman värikkään ja uudemman virikelelun. Ymmärrän toki, että valitettavasti tuonkaltaisista paikoista lähtee lelu jos toinen maksamatta mukaan (inhottavaa), mutta olisi todella kiva, jos paikalla olisi muutama lelu, jotka vievät taaperon huomiota sen verran, että vanhemmat ehtivät hieman tutustua. Koska onhan noiden treffien tarkoituksena nimenomaan se vertaistuki ja tutustuminen muihin vanhempiin. Meidän poika rakastaa pehmoleluja, mutta kovin moni lapsi ei jaksa keskittyä niihin pitkästi.
Toivon todella, että Ideapark jatkaa näitä treffejä jatkossakin, nimittäin me ollaan edelleen niin tuoreita paikkakunnalla, että lasten ja vanhempien tapaamiset kiinnostaa ehdottomasti. Ja meille ainakin sijaintina Ideapark on ihan mahtava, plus treffien jälkeen oli helppo piipahtaa Papayaan herkkulounaalle pikkuisen kanssa, joka nukahti heti ruoan jälkeen ja äiti sai hieman omaa aikaa shoppailla ja pyöriä Ideaparkissa. Me ollaan nyt pyritty muutenkin aktivoitumaan tässä paikkakunnalle juurtumisessa ja ollaan käyty nyt ahkerasti perhetuvalla ja muskarikin alkoi taas tänään. Kun lapsi on kotona eikä päivähoidossa, tarvii hän sosiaalisuutta ja seuraa, ja niin sitä tarvii muuten äitikin. Muuten saattaa alkaa mennä jo vähän mökkihöperöitymiseksi. Ja mä oon ainakin just tällaisten treffien kautta tavannut uusia kivoja ihmisiä täältä päin :)

Olisi myös kiva kuulla paikalla olleiden tai sinne joskus halunneiden ajatuksia siitä, miten noita voisi kehittää? :)
Yleisesti ottaen Ideaparkissahan on valtavasti kaikkea lapsille ja perheille. On Zones by Särkänniemi, paljon lelukauppoja ja esim. Coyote grillistä löytyy ihan mahtava leikkinurkkaus lapsille siksi aikaa kun vanhemmat ovat syömässä. Meidän pieni rakastaa myös tuota Keskusaukiota, jolla voi juoksennella pitkin karttaa tai tekonurmea, tai mitä ikinä siellä silloin sattuukaan olemaan. Kesän siellä viihtynyt LEGO Park, joka käytiin testaa heti tokana päivänä oli ihan huippu! Legoja kaiken ikäisille (myös Duploja) ja niitä saa siinä rajattoman pitkään rakennella ja samalla tutustua hieman muihin lapsiin. Mahtava keksintö kauppakeskukseen ja toivottavasti tulee uudelleen ensi vuonna! Ihan paras lapsi- ja miesparkki :D Mä rakastan Ideaparkia lapsen kanssa, koska on aina rajatonta maksutonta parkkipaikkaa, eikä tarvii miettiä lapsen riisumista ja pukemista välissä, vaan kerran kun sinne menee, niin sitten tyypin voi päästää irti ja viihtyä yhdessä. Hoitohuoneitakin on tosi hyvin tarjolla joskin olisi mieletöntä jos myös Ideaparkiin saisi sellaisen kunnon perhehuoneen. Sellaisen, missä olisi viihtyisää imettää ja missä lapsi voisi leikkiä, syödä ja olla. Nyt hoitohuoneet ovat aika WC-painotteisia, ja vaikka on hyvä, että on paljon paikkoja, missä vaihtaa vaippa, käydä potalla ja lämmittää ruoka, olisi kiva jos nää kaksi (mikro ja pönttö) ei olisi ihan vierekkäin. En tiedä onko tilojen puolesta mahdollista, mutta olisi tosi hyvä, jos Ideaparkiin saataisiin vielä ihan perhehuone joskus :)
Tosin, toimeliaan taaperon suurinta viihdettä on tällä hetkellä ympäri Ideaparkia ripotellut karusellit, joiden ympäristöstä meidät yleensä löytää. Mutta jos nyt joskus sattuisi toinen lapsi perheeseemme tulemaan, niin osaisin varmasti arvostaa perhehuonetta ihan eri tavalla. Kaiken shoppailun, ruokailun ja viihtymisen keskellä kun on hyvä päästää irti myös konttaava lapsi tai antaa taaperon vaikka piirrellä samaan aikaan kun imettää vauvaa tms. Siinä myös hieman pohdiskeltavaa Ideaparkin suuntaan.
Lasten liikkeistä taas ei ole kuin positiivista sanottavaa! Ballotissa on mieletön valikoima, ja sen lisäksi löytyy merkkien omia liikkeitä vaikka kuinka paljon. Vauvajuttuja on lisäksi niin KappAhlissa kuin Lindexissä, H&M:ssä, Cubuksessa, Minimanissa ja vaikka missä. Ainiin, ja kaksi lemmikkikauppaa takaa sen, että hauvojen juttuja käydään ihmettelemässä todella paljon :D Oon myös onnellinen, että suurimmaksi osaksi kaikki lelukaupat on kasattu yhteen paikkaan, sillä niiden kaukaa kiertäminen on helpompaa tällä hetkellä. Valikoimat on toki kattavat niissä, että mielellään siellä kiertelee, mutta kun toi 1-v. näkee lelutarjonnan jossakin näistä, on hänet huomattavasti vaikeampaa saada liikkumaan toivottuun suuntaan :D

Mutta, mitä kehitysideoita teillä olisi Ideaparkille noin niinkuin pienlapsiperheiden näkökulmasta ja myös noiden Vaunuväen treffien osalta?

Toivottavasti törmäillään Ideaparkin Perhepäivissä pirkanmaalaisten seuraajieni kanssa tässä syksyn mittaan! :)

Seuraavaksi: Ensimmäinen reissu ilman lasta

Saako lasta pussata suulle?

Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, saako lasta pussata suulle. David Beckhamin julkaistua kuvan, jossa hän pussaa tytärtään suulle ja Jessica Alban julkaistessa kuvan, jossa pussaa 3-vuotiasta poikaansa suulle, on aiheuttaneet isoja some-kohuja siitä, että lapsen pusuttelu suulle on väärin. Oon ollut hämmentyneen epäuskoinen siitä, mikä tässä on ollut keskustelun keskiössä. Oman lapsen suulle pussaamista rinnastetaan jotenkin seksuaaliseen tekoon ja sitä paheksutaan suuresti juuri sen takia. En voi sille mitään, mutta koko keskustelu järkyttää mua. On jotenkin sairasta, että nykypäivänä yhteiskuntamme on niin seksuaalisvärittynyt, että kevyt muiskaus oman lapsen suulle, on jotenkin seksuaalinen ja iljettävä asia. Herrajumala oikeesti. Tässä menneiden vuosien aikana olen pussaillut suulle joitakin miehiä, joitakin naisia ja omaa pientä lastani. Edellisestä lauseesta huolimatta, olen umpihetero ja vaikka pusuja on joskus jaettu tyttöjen kesken suoraan suulle, ei siinä ikinä ole ollut mitään romanttista tai seksuaalista. Itse asiassa yksi läheisimmistä ystävistäni on sellainen, jonka kanssa olemme saattaneet antaa pusun toistemme huulille vuosien aikana lukemattomia kertoja. Sen sijaan, että olisimme halanneet. Se on vain tapa osoittaa hellyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Ei seksikästä tai “mitään iljettävää”.

Ja ennen kuin joku ymmärtää postauksen väärin, niin muiden lasten (kummilasten, kaverin lasten yms.) suulle pussailu ei musta oo OK, ellei siihen ole lupa vanhemmilta ja tää postaus koskee vain ja ainoastaan ajatuksiani siitä, miten tää asia koskee oman lapsen kanssa käyttäytymistä.

En muista, että meillä olisi kotona pussailtu huulille, mutta kuulemma lapsena me kaikki halusimme pussailla äitiämme huulille. Se on vaan jossakin vaiheessa elämää jotenkin jäänyt pois. Jos näkisin nyt 30-vuotiaan naisen antavan äidilleen pusun huulille, en reagoisi asiaan mitenkään eri tavalla kuin jos hän antaisi pusun poskelle. Mun mielestä on ihan tolkutonta, että näinkin viattomassa ja luonnollisessa asiassa nähdään jotain seksuaalista. Ensinnäkin, kyllä sellainen kaverimuiskautus on ihan eri asia kuin seksuaalisväritteinen suudelma. Toiseksi, lapset usein haluavat nimenomaan pussata suulle, ainakin silloin kun oppivat tämän jalon taidon.

On olemassa syitä, miksi lasta ei pitäisi pussata huulille, mutta ne on kaikki siellä terveellisyyspuolella. Siksi on jotenkin sekopäisen sairasta, että tää keskustelu on keskittynyt niin vahvasti seksuaalisuuteen ja jopa sen ympärille, saako äiti pussata poikaa suulle vai ainoastaan tyttöjä ja toisinpäin. Voi herran pieksut!

Meillä pussaillaan suulle! Se ei ollut mikään sellainen asia, jota olisin pohtinut raskausaikana yhtenä kasvatuksellisena teesinämme, vaan se on vaan tullut luonnollisesti. Tosin, en näe mitään seksuaalista missään kanssakäymisessäni lapseni kanssa. Olen vauva-aikana pussaillut häntä todennäköisesti 99 %:lle hänen ihostaan. Pyllyn pesun jälkeen olen voinut ihan hyvin muiskauttaa pusun pienelle pakaralle tai vähintäänkin pärisyttää sitä suullani aiheuttaen kikatuskohtauksen. Pusuttelen lastani edelleen välillä päästä varpaisiin, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Hän ei ole silloin minulle pieni poika, hän on minulle minun pieni lapseni, ja varmasti kohtelen ihan samalla tavalla jokaista lastani, jos heitä useampia saan. Heidän sukupuolesta huolimatta. Pusuttelu on minulle vain yksi tapa osoittaa, miten paljon rakastan lastani.

Kun asiaa oikein mietin, niin en todennäköisesti juurikaan pussaillut häntä suulle ennen kuin hän alkoi itse jakelemaan pusuja. En edes tiedä miksi. Kun hän oppi jakelemaan pusuja, hän haluaa aina ehdottomasti antaa mulle pusun suulle. Ja minähän otan sen iloisena vastaan. Oon pohtinut paljon tuon terveysriskejä ja todennut, että tässä plussat voittaa miinukset. Olennaisin ja ehkä vaarallisin vaikutus suulle pussaamisessa on huuliherpes. Mulla ei oo ikinä eläissäni ollut huuliherpes-rakkulaa. Toki tiedän, että lähes kaikki ihmiset kantavat herpestä, mutta käsittääkseni se tarttuu vaan silloin, kun on puhkeamaisillaan/puhjennut. Pienen vauvan kohdalla olin siitäkin (rakottomuus) huolimatta hyvin tarkka, etten pusuttelisi häntä suun lähelle, mutta taaperoikäisen kohdalla en ole ollut enää niin tarkka, sillä riskit eivät ole lähellekään sellaiset kuin vastasyntyneen kanssa. Joka tapauksessa, välttelisin alle 6-9 kk vauvan pussailua suulle. Mun mielestä kaikki lapsen suulle pussailu pitäisi olla lapsen aloitteesta, ja tuon ikäinen ei vielä oikein osaa tehdä mitään aloitetta asiaan, ja on helppoa kääntää poskea, jos ihan pieni yrittää pussata (=kuolata), ettei aiheuta vaaratilannetta.

Yleisin ja selkein terveydellinen vaikutus tuntuu tutkimusten mukaan olevan siinä, että aikuinen kantaa suussaan sellaisia pöpöjä, jotka voivat altistaa hampaiden sairauksille (esim. karisbakteeri). Toki lähes kaikki aikuiset kantavat näitä pöpöjä ja isolla osalla lapsistakin näitä on. Mä oon jotenkin kokenut sen niin, että lapseni kuitenkin tulee saamaan näitä pöpöjä jossakin vaiheessa, enkä ole hysteerisesti näitä pelännyt. Mun mielestä hysteeristä sylkikontaktin välttelyä olennaisempaa on saada lapsi innostumaan hampaiden harjauksesta, muistaa ksylitolipastillit, muistaa ihan pienestä pitäen lapsen suun terveydestä huolehtimisen (ruokavalio, hampaiden harjaus yms.) ja ennen kaikkea panostaa omaan suun terveyteen mahdollisimman paljon kun lapsi on pieni. Iso osa asiantuntijoistakin on nimittäin sitä mieltä, että riskit lapselle on hyvin minimaaliset, jos aikuinen huolehtii suun hygieniastaan eikä aikuisella ole mitään akuutteja ja aktiivisia suunterveydellisiä ongelmia päällä.

Samaan aikaan toiset asiantuntijat taas kehottavat pusuttelemaan lasta suulle, sillä vanhemman suusta lapsi saa myös hyvin tärkeitä pöpöjä. Niitä, joiden avulla hänen vastustuskykynsä vahvistuu ja jotka ovat hyödyllisiä allergioiden estämiseksi. Allergialiitto tietääkseni nimenomaan suosittelee sylkikontaktia. Asiantuntijat eri puolella pöytää ovat täysin eri mieltä siitä, onko suulle pusuttelu hyvästä vai ei, joten oon vähän mielessäni pohtinut riskejä ja todennut, että koska riskinä ei ole mitään kuolemavakavaa, niin menen sen mukaan, mikä on mun mielestä psyykkisesti parasta. Henkinen hyvinvointi on mun mielestä kaikista tärkeintä, ja siinä mielessä tää koko keskustelu on mun mielestä paikoitellen asurdia sen keskittymisessä seksuaalisuuteen.

On niitä “asiantuntijoita” ja tutkijoita, joiden väitteiden mukaan suu on niin erogeeninen alue, että lasta hämmentää suulle suukottelu. I say bullshit, ja niin tekee aika moni asiantuntija ja lastenpsykologi. Tolla ajatusmaailmalla voisi olla aikamoisen vaikeaa kasvattaa lapsi, jonka pyllyä ja sukupuolielimiä pitää pestä vaipanvaihdon yhteydessä ja vieläpä vaikka rasvailla mestoja hellästi jollakin öljyllä. On kiistatonta näyttöä, että pienille vauvoille tekee hyvää hieronta, onko sekin jotenkin seksuaalista? Entäs sitten imetys? Onko sekin jotenkin hirveän seksuaalista? Entä voiko äiti olla suihkussa taaperonsa kanssa? Ihokontaktissa saman suihkun alla pestä tämän pyllyä? Vai onko sekin jotenkin hämmentävän seksuaalista? On mun mielestä täysin imbesilliä ajatella, että taapero, joka kapuaa äitinsä paidan alle ja hokee “tissi tissi” metsästäessään maitoa, kasvaa jotenkin vinoon ja että asiassa olisi mitään seksuaalista. Äidin tissit ei varmaankaan ole lapselle mitään sen kummempaa kuin tutti, pehmolelu tai tuttipullo. Esine siinä missä ne muutkin. Asiantuntijalausunnoissakin on hyvä muistaa pientä lähdekritiikkiä, sillä monien hypoteeseja ja teorioita ohjaa heidän elämänkatsomus, joka voi olla rajusti uskonnollinen tai muuten hieman värittynyt. Esimerkiksi jos tutustuu joidenkin abortinvastustajien terveysväittämiin, huomaa pientä korrelaatiota siinä, onko ihminen uskonnollinen ja kuinka hän näkee abortin terveydelliset riskit.

Mun mielestä hellyydenosoitukset kuuluvat perheen elämään ja arkeen. Pusuttelen miestäni, halaan häntä, silitän häntä ja pörrötän mieheni hiuksia poikamme nähden. Sen kummemmat fyysiset huomionosoitukset jätän aikaan, jolloin poikamme ei ole vieressämme. Ihan samalla tavalla pusuttelen poikaani, halailen häntä, silitän häntä, hieron hänen selkäänsä ja pörrötän hänen kiharoitaan. Nämä on kaikki konkreettisia viestinnällisiä välittämisen osoituksia. Lapsemme näkee nämä hellyydenosoitukset arkemme osana ja hyvä niin. Hän jakelee haleja ja pusuja yhtä auliisti äidille ja isille. Hän pusuttelee Benjiäkin! Hän antaa pusuja pehmoleluilleen ja mummille. Mun mielestä lapsen kasvatuksessa on tärkeää tuoda esille myös välittämisen ja rakastamisen fyysistä esimerkkiä. Se kun ei mielestäni ole millään lailla seksuaalista sekään. En pussaa miestäni hänen tullessa kotiin sen takia, että siinä olisi jokin seksuaalinen taka-ajatus, vaan koska hän on minulle rakas ja minusta on ihanaa, että hän tuli kotiin. Ja se on esimerkki, jonka haluan näyttää lapselleni.

Minkä ikäiseksi asti aion pusutella lastani huulille? En osaa sanoa. Mun mielestä tähän ei ole mitään “sopivaa” ikää. Se menee varmasti luonnollisesti itsekseen. Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos jossakin perheessä muiskautetaan pusu huulille vielä aikuisena. Tällä hetkellä poikani saattaa ottaa molemmilla käsillään korvistani kiinni ja pussata minua suulle. Tai vaihtoehtoisesti purra nenästä. You never know what you’re getting. Hän opettelee vielä hellyydenosoituksia, enkä aio ikinä kääntää päätäni pois hänen hellyydenosoituksiltaan, ellen ole kipeänä ja on riski tartuttaa hänet. Jossakin vaiheessa hän todennäköisesti ei enää halua pusutella. Pian se taito ei ole enää uusi ja ihmeellinen, ja se ei ole yhtään niin kiinnostava. Sitten todennäköisesti halailen ja pusuttelen häntä poskille tai otsalle. Voi olla, että hän ei halua pusuja jo 3-vuotiaana, voi olla, että hän haluaa niitä vielä 10-vuotiaana. En aio jatkossakaan antaa asialle juurikaan painoarvoa ajatuksissani. Varmaan jossakin vaiheessa tuntuu vieraalta päristellä hänen vatsaansa ja pussata suulle, mutta niiden aika tulee sitten kun on tullakseen.

Toivon, että vaikka kaikki muu jäisi jossakin vaiheessa pois, että hän uskaltaisi ja haluaisi tulla lähelleni aina, koko elämänsä. Että koko elämänsä hänestä olisi luonnollista halata ja että vielä aikuisena voisimme istua vierekkäin ja jutella kaikesta mahdollisesta.

Mitä mieltä te olette? 

Seuraavaksi: Pilasiko imetys rintani?

13 x rakastan

1. Rakastan hiipiä lapseni huoneeseen yöllä kun hän nukkuu. Ennen kuin menen nukkumaan, on poika yleensä nukkunut jo pari tuntia. Hiivin hiljalleen hänen sänkynsä viereen, ihmettelen hetken tuota näkyä ja hengitän nenän kautta hänen tuoksuaan. Saatan rojahtaa sänkyyn aivan superväsyneenä enkä jaksa nousta “minkään takia”, mutta kun mieheni sanoo maagiset sanat “käyn avaamassa Deen oven”, singahdan ylös vauhdilla ja kipitän pojan huoneen ovelle. Mun jokaisen vuorokauden lempihetket on avata ovi päikkäreiden jälkeen hänen unentuoksuiseen huoneeseen ja toistaa sama illalla hänen jo nukuttua pari tuntia.

2. Välillä hän on hankala. On huono hetki ja kiukuttaa. Silloin hän haluaa syliin eikä kävellä itse. Haluaa roikkua kaulassa kiinni, vaikka äidillä olisi puhti pois. Hän ei halua kenenkään muun luokse, vaikka isi tai mummi kuinka maanittelisi. Hän on käpertynyt kaulani ympäri koko voimillaan. Ja minä rakastan sitä. Rakastan, vaikka olisin fyysisesti poikki ja rakastan, vaikka kaipaisin henkisesti omaa tilaa. Rakastan sitä, että olen hänelle maailman tärkein, sillä onhan hän sitä minulle.

3. Rakastan katsoa, kuinka hän rakastaa isäänsä. Kuinka silmät syttyy ja alkaa iloinen pomppiminen heti kun tuttu auto kurvaa työpäivän päätteeksi pihaan. Kuinka hän tarkkailee jokaista isin tekemää asiaa, kuinka hän matkii perässä. Kuinka he imuroivat yhdessä, harjaavat hampaita yhdessä, kastelevat kukkia yhdessä, leikkivät autoilla yhdessä. Sirkustaiteilevat ja hassuttelevat yhdessä. Joka kerta kun näen poikani reagoivan rakastaen ja iloiten isäänsä, rakastun hieman enemmän mieheeni.

4. Rakastan nähdä, kun hänellä välähtää. Kun hän ymmärtää ja keksii jotakin. Kuinka hänen silmänsä laajenevat hieman, kuinka hänen suusta pääsee pieni kiljahdus tai “ohh” ja kuinka hän lähtee tarmokkaasti hakemaan jotakin tai tekemään jotakin. Rakastan, että hänen kanssaan voi jo kommunikoida ja hän ymmärtää hirvittävän paljon. Hän tuo ja antaa ja vie ja hakee. Hän jakaa omastaan ja pyytää haluamaansa.

5. Rakastan kuinka hellän kiintynyt hän on pieneen pupuunsa. Kuinka ruokaillessaan hän vie ruokaa pupun kasvoille ja tekee maiskutteluääniä. Kuinka hän jakaa pupulle suurimmatkin herkkunsa. Kuinka hän ilahtuu ja alkaa nauraa aina kun näkee pupunsa jossakin oltuaan siitä hetken erossa. Kuinka hän jokeltelee pupulleen joka ilta ennen nukahtamistaan. Rakastan katsoa kun hän kävelee pitkin ja poikin maailmaa kantaen pupuaan korvasta (pupun laahatessa usein maata) ja kuinka kaikista leluistaan hänellä on yksi suosikki, yksi luottolelu, joka on selkeästi hänelle korvaamattoman tärkeä. Pohdin usein, kuinka kauan hän pitää pupua tärkeänä. Unohtuuko se vuosien varrella vai halaako hän pupua salaa iltaisin vielä isompana. Oli tulevaisuus millainen tahansa, nyt pupu on hänelle hurjan tärkeä. Hän ja pupu ovat erottamattomia ja rakastan katsoa hänen kiiintymystä, Hän on niin pieni, mutta niin selkeästi osaa jo maailman tärkeimmän taidon, rakastaa.

6. Rakastan katsoa kuinka hän kommunikoi perheeni kanssa. Kuinka kiintynyt hän on äitiini, kuinka paljon hän tykkää olla isäni ja siskojeni kanssa. Kuinka hän tuntee koko perheeni ja kuinka innoissaan hän ryntää vanhempieni kotiin. Kuinka luonnollinen osa heidän kaikkien elämää hän onkaan ja kuinka he kaikki rakastavat häntä. Rakastan sitä, että hänellä on iso perhe; hänellä on isovanhempia ja tätejä, jotka rakastavat häntä ja jotka haluavat viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa.7. Rakastan hänen nauruaan. Kuulen sen seinien läpi kotona, kun hän leikkii isänsä kanssa toisessa huoneessa ja käkättää leikille tai isin tempuille. Rakastan sitä, miten hän ymmärtää naurun olevan kiva juttu. Kuinka ravintolassa toisen pöytäseurueen nauraessa hän kuikuilee heihin päin ja nauraa kovaäänisesti. Ja kuinka heidän nauraessa hänen nauramiselle, hän nauraa yhä enemmän. Kuinka jokainen naurunremakka kotonamme ottaa aina uusia kierroksia hänen aina alkaessa nauramaan uudelleen jonkun toisen ensin naurahdettua.

8. Rakastan sitä, kuinka touhukas hän on. Kuinka hän puuhailee koko ajan jotain, kuinka hän haluaa koko ajan osallistua, nähdä, tehdä ja olla mukana kaikessa. Kuinka hän käy ihmettelemässä pysähtynyttä robottiruohonleikkuria, kuinka hän raahaa perässään painavaa kastelukannua ja kuinka hän pyyhkii paperilla pöytää. Rakastan tätä monkey see monkey do -vaihetta, kun hän seuraa kaikkea tekemistämme ja matkii sitä osaamisensa mukaisesti. Rakastan nähdä, kuinka joka päivä hän kehittyy, on osaavampi ja taitavampi ja kuinka hän haluaa koko ajan oppia lisää.9. Rakastan kuinka hän juoksee iloisena joka aamu marjapensaillemme ja valitsee sieltä itselleen vadelmat ja mustaherukat. Hän rakastaa marjoja, ja minä rakastan kotiamme ja pihaamme, joka mahdollistaa niin ihanan arjen lapselleni. Hän voi joka päivä huoleti juoksennella pihalla, käydä keräilemässä marjoja (ja omenoita ja luumuja) ja potkia palloa. Vaikka välillä tämä kaikki muuttaminen on ollut masentavan raskasta, nyt en voisi olla kiitollisempi siitä, että tämä on meidän kotimme, tämä on meidän pihamme. Joka aamussa on hieman taikaa, kun marjapensaassa on taas uusia marjoja, jotka aiheuttaa riemua ja iloa.

10. Rakastan sitä millainen persoona hän on. Hän on hyvin hellä, hyvin läheisyyttä kaipaava ja leikkisä lapsi. Hän nätisti paijaa koiria ja antaa pehmoleluilleen välipalapatukastaan. Hän syöttää mummia ja tätejä ja jakaa kaikille aina pusuja lähtiessämme pois. Hän iloitsee jokaisesta kivasta asiasta ja lähes jokainen asia on kiva, jos häneltä kysytään. Hän iloitsee sensuroimatta, nauraen ja hymyillen. Iloiten täysillä. Hän iloitsee joka päivä samoja asioita. Joka aamu Benjiä, joka aamu uusia vadelmia marjapensaassa. Joka kerta kun hän kuvittelee hypähtäneensä. Aina kun joku muu hyppää, hän nostaa kädet ilmaan ja nostaa itsensä varpailleen, yrittäen hypätä. Joka kerta hän on innosta ja ilosta soikeana kun hän onnistuu jossakin uudessa.(Kuva ei sovi yhtään edellisiin, mutta tässä on niin ihana esimerkki noista unikiharoista, etten voinut olla julkaisematta sitä.)

11. Rakastan hänen kiharoita. Kun lämpiminä päivinä hän on nukkunut päiväunet ja herää unenpöpperöisenä tukka aivan hikisenä ja kiharoilla. Kun hän leikkii lippis päässä ja joka puolelta lippiksen alta sojottaa pieniä pumpulinpehmeitä kiharoita.

12. Rakastan miten hän hymyilee. Miten hän herää päikkäreiltä ja näkee minut, ja sulaa maailman valloittavimpaan hymyyn. Joka kerta maailma pysähtyy sekunniksi, ei ole mitään muita ajatuksia, ei mitään murheita, ei mitään muuta. On vain se hymy.

13. Rakastan kun hän sanoo äiti. Luulen, että yksi ihmiselämä ei riitä siihen, että kuulen sitä tarpeeksi.

 

Seuraavaksi: Saako lasta pussata suulle? 

Taaperoarjen ihmeellisyyksiä

Elämä lapsen kanssa on kyllä hyvin erilaista kuin ennen lasta. Mutta tiedättekö, ne hulluimmatkin ja ällöttävimmätkin jutut ovat niin arkipäivää, että ne usein vaan naurattaa. Esimerkiksi tässä taannoin oli erinomainen esimerkki siitä, millaista on pienen kanssa. Meillä oli rakkaat ystävät käymässä maanantai-tiistain täällä Lempäälässä, ja päätimme mennä tiistaina Muumimuseoon. Se ei varsinaisesti ole ihan taaperoille suunnattu, mutta koska aikuiset ystävämme ovat muumi-faneja ja heillä on pitkä romanttinen Muumi-tarina, oli pakko mennä siellä käymään. Suunnitelmana oli siis muumit ja sen jälkeen umpitamperelainen vohvelikahvila ja sitten he suuntaisivat Helsinkiin heittäen meidät samalla matkalla kotiin.

Niinpä lähdin reissuun pelkästään matkarattailla. Turvaistuin siirrettiin heidän autoon ja lähdimme matkaan takapenkillä kaksi pientä kaveria, 1-v ja 2-v. Siinä mä istuin sitten kahden välissä lantio vinossa, kun ei kahden ison turvaistuimen väliin oikein tahdo muuten mahtua ja otettiin nokka kohti Tamperetta. Mulla oli suunnitelmissa laittaa D:lle kevyet shortsit ja T-paita, mutta pikkumies bongasi pienet Timberlandinsä eteisessä ja vaati niitä jalkaan. En tiedä mikä niissä Timseissä on, mutta aina kun ne näkee, haluaa ne jalkaan. Hyvin selkeästi raahaa ne luokse, istuu lattialle ja osoittelee jalkojaan. No, siinä vaihdettiin sitten koko asu Timberlandeihin sopivaksi ja kun vihdoin saatiin kivannäköinen kokonaisuus, oltiin valmiina valloittamaan Tampere.

Siinä ajellessamme D vähän haukotteli ja oli väsyneen oloinen, ja halusi pupunsa. Meillä on sellainen pehmolelu-pupu, joka on todellinen lohtulelu, ja se on usein sylissä hänellä aina kun väsyttää tai kiukuttaa. Siinä siis istui hieman pilkkien pupuaan halaten kun viihdytin toista pikkumiestä toisella puolellani. Ykskaks siinä tuli sellainen erikoinen kolmio-tilanne, jossa australialainen kuskimme ei ihan ollut täysin kartalla ja me kaksi naista siinä autossa aika kovaan ääneen kiljahdimme, että “Anna tietä!”. Jarruttaminen ei ollut sulavimmasta päästä vaan aikamoinen äkkijarrutus, mutta siitä matka jatkui iloisesti eteenpäin. Noin 45 sekunnin ajan. Kunnes D alkoi hirveästi oksentamaan siinä vieressäni. Pupu ja vaatteet aivan oksennuksessa ja meikäläinen aivan jumissa siinä kahden turvaistuimen välissä. Nappasin vaan nopsasti ne hiton Timberlandit jalasta ennen kuin nekin ehtisi oksennukseen ja yritin jotenkin lohduttaa oksentavaa pientä. Oksennus aiheutti tietenkin itkun. Ja miten voi lohduttaa liikkuvassa autossa olevaa pientä kaveria, jonka koko syli ja lohtupupu on oksennuksessa?

Kun D alkoi itkemään, tietenkin myös toinen pikkukaveri alkoi itkemään. Siinä kahden itkevän lapsen välissä yritän samalla antaa ohjeita minne mennä ja huomaan, miten ystäväni roikkuu pelkääjän paikalla pää ikkunasta ulkona. Ainiin, raskauspahoinvointi :D Ystäväni odottaa toista lastaan, ja on joutunut kärsimään aikamoista raskauspahoinvointia. Autossa oksentava muksu ei siis ole ihan paras kaveri siinä vaiheessa. Yritän lohduttaa kahta huutavaa pientä, avata ikkunoita ja samaan aikaan huutaa ajo-ohjeita ratissa olevalle aussille. “Stop here! Stop here!” ja auto ihan mihin vaan ekaan parkkiin, että saadaan se raskaana oleva nainen ulos. Kaveri juoksee muutaman metrin päähän autosta ja toteaa, että sori, ei pysty yhtään auttamaan. Kiipesin siitä sitten pelkääjän paikan kautta ulos autosta (ei helpoin juttu tänkokoiselle ihmiselle) ja äkkiä avaamaan Danten ovi ja pelastamaan hänet siitä jumalattomasta oksukasasta. Ja siis, tietenkin juuri sinä päivänä D söi poikkeuksellisen ison aamupalan just joku tunti ennen lähtöä. No, ei siitä sitten sen enempää iloa. Kaiken sen keskellä mielessäni välkkyy edellisen norotautimme kauhukuvat ja yritän pitää huolta varovaisuudesta sen oksennuksen käsittelyssä, vaikka olenkin melko varma, että kyseessä on vain matkapahoinvointi.

Onneksi autossa oli yksi joku vanha pyyhe, jolle ei ollut mitään tarvetta, joten kääräisin muksun pyyhkeeseen ja kannoin keskelle Tampere-talon vieressä olevan puiston nurtsia. D huutaa kuin hyeena, koska ei saa lohtupupuaan, joka on ihan oksennuksen peitossa. Hänellä on tapana “halailla” pupuaan, joten ei ehkä kovin yllättävää, että otin sen ensitöikseni pois häneltä. Ystäväpariskunnan mies yrittää saada pupua puhtaaksi juomapullon sen päälle kumoamalla. Vaikutus on ehkä se, että n. 5 % oksennuksesta lähtee. Seuraavaksi hän yrittää pyykiä autonistuinta märkäliinoilla, joita rytäkässä menee melkein paketillinen :D Ystäväni seisoo syyllisen näköisenä metrien päässä ja toteaa, ettei uskalla tulla lähemmäksi.

Onneksi olin heittänyt ennen lähtöämme Dantelle mukaan vaihtovaatteet, joten saan kaverin melko lailla puhtaaksi märkäliinoilla ja istumaan matkarattaisiin. Hän edelleen on tyytymätön, koska pupua ei ole ja oksennuksesta tuli selkeästi säikähdys.

Riisutaan turvatuolista päällikangas ja heitetään muovipussiin. Todetaan, että se kangas otetaan mukaan eikä jätetä autoon haisemaan, mutta tuoli on ainakin vielä jätettävä autoon. Huoh. Siitä sitten Tampere-taloon ja ihan ekana vessaan. Pesin kaikki Danten vaatteet ja pupun. Pienellä epätoivolla käsisaippualla pesin nyrkkipyykkinä tuon lempparipupun ja puristin niin kuivaksi kuin sain ja annoin pieniin odottaviin käsiin. Onneksi kelpasi kosteanakin. Heitin romupyyhkeen pois ja märät pestyt vaatteet muovipussiin ja rattaiden koriin. Ja sitten Muumi-museoon!

Lapsi oli oksennus-free, mutta meikäläisen mekko ei. Se selvisi tosin oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun oltiin ystäväni kanssa pienessä hississä Muumi-museossa :D Mustalta mekolta sai helposti pyyhkäistyä oksennustahrat, jotka siihen tuli Dantea autosta nostaessa, mutta haju ei ihan tosta noin vaan lähdekään. Enkä ole jotenkin vieläkään oppinut pakkaamaan vaihtovaatteita myös itselleni. Imetysaikana oli aina ekstrapaita mukana vahinkojen varalta, mutta jotenkin nyt hyvä kun muistan pakata Dantelle varavaatteet mukaan. Ystäväni tsemppasi hissimatkan ja mua nauratti ja ällötti se ajatus, miten meikäläinen on vaihtanut Miss Diorin nopeasti Eau de Oksennukseen.

Tilanne oli vaan kaikessa ällöttävyydessään niin koominen… Kun hieman ennen lähtöämme eräs turisti toi minulle Danten tiputtaman pupun, ihmetteli hän hieman miksi se on märkä. “Excuse me, is this yours? It’s wet for some reason?” “Yeah, you don’t wanna know what happened to it before…” Kiitin ja annoin pupun takaisin Dantelle. Siihen mieheni mies vaan totesi kuiskaten mulle, että “Hope she won’t smell her fingers for a while”. Nauroin katketakseni ja totesin, että “life with kids”.

Vohvelikahvilaan mentiin rattaiden kanssa kävellen samalla kuin ystäväni mies ajeli hollille ikkunat auki. Hän kantoi turvaistuimen ulos autosta todeten, että sitä ei voi pitää siellä, koko auto haisee oksennukselle ja ystäväni ei pysty menemään sellaisessa autossa koko matkaa Helsinkiin :D Soitin miehelleni, että en saa raahattua turvaistuinta telakoineen kotiin matkarattaiden ja Danten kanssa, joten hän sitten uhrasi lounastaukonsa ja tuli hakemaan meidät. Tuoli haisi sairaan pahalle autossa, joten ihan hyvä, ettei ystäväni joutunut sen kanssa matkaamaan metriäkään ja pesimme sitä niin painepesurilla kuin sitruunamehulla. Nyt kun tapahtumista on reilu viikko, voin ilolla kertoa, että haju on poissa :D

Mitä tämä opetti? AINA pakkaa mukaan vaihtovaate myös itsellesi. Varaudu siihen, että lapsen kanssa kaikki suunnitelmat voivat muuttua sekunneissa. Ota se huumorilla ja rennosti vastaan, nimittäin todellisuus on sitä, että lapsi tuo mukanaan paljon onnea ja iloa, mutta vie kaiken kontrollin. Elämä on välillä oksennuksenhajuisia lempipupuja ja hankalia matkoja. Mutta en silti vaihtaisi sekuntiakaan.

Ja arvatkaa muuten mitä? Oksennuspelkoni, joka hallitsi elämää aika pitkään? Ei päde lapseeni. Oksennuksen tahrimassa mekossani nautin hyvillä mielin vohveleita vohvelikahvilassa noin kaksi tuntia näiden tapahtumien jälkeen enkä koko toimituksen aikana edes yökännyt kertaakaan. Edes mielessäni. Oikeastaan koko juttu oli kuin olisi siivonnut vaikka paidalle kaatunutta maitoa. On uskomattoman siistiä huomata, että äitinä pystyy asioihin, jotka olisi ennen ajatellut mahdottomiksi. Mulla on niin vahva yökkörefleksi ja pelko oksentamiseen, että ennen pelkkä ajatuskin olisi tehnyt pahoinvoivaksi. Nyt en ollut moksiskaan. Se on aika voimaannuttavaa.

Samalla kun lapsi vie kaiken kontrollin ja välillä asiat menee hankalimman kautta, tuo lapsi myös uskomattoman paljon iloa ja hyvää mieltä myös sen kautta, miten tiedostaa, että pärjää. Minä ihan oikeasti pärjään. Pärjään viikon kuumeisen ja flunssassa olevan lapsen kanssa miehen ollessa työmatkalla ja äidin ja anopin ollessa saavuttamattomissa juuri sen viikon ajan. Pärjään norotaudissa olevan lapsen kanssa ilman, että se edes ällöttää. Saan joka ikinen päivä tuon lapsen syömään hyvin, juomaan tarpeeksi, nukkumaan oikeaan aikaan ja olemaan hyvin kehittyvä, leikkivä, iloinen pikkupoika. Se on aika uskomaton ja iloinen tunne :)

Koska kyllä ainakin mulle yksi äitiyden pelkoja oli se, miten pärjään? Edelleen mietin, miten pärjään kasvattajana, miten pärjään aikanaan teini-ikäisen kanssa yms. Mutta samalla niiden pelkojen rinnalla on äärimmäisen tyydyttävä tunne siitä, että mä pärjään. Just nyt mä pärjään. Oksennuksen ja itkujen keskellä, mä pärjään :)

Hyvä nukkuja, mukiinmenevä syöjä pt.2

*Syöttötuoli saatu blogin kautta Jollyroomilta

Ahh, se kuuluisa syöminen. Siinä onkin saanut käyttää vippaskonsteja ja kaikkea mahdollista. Me alettiin maistattamaan soseita silloin 4 kk iästä lähtien ja nykyään syö kaikkea jo. Annan aika paljon omaa ruokaa, ja ollaan syöty hapanmaitotuotteita ja kaikkea jo 10 kk lähtien, vaikka osassa kai suositus on vasta 12 kk, mutta hyvin on mennyt. Meillä ei oo koskaan ollut mitään mahaongelmia ruoan suhteen. Antibiooteista on voinut maha mennä vähän löysälle, mutta muuten ei mitään ongelmia, ja kaikki tuntuu menevän ilman mitään allergiaoireita.

Meidän ongelma onkin aina välillä ollut lähinnä se into syödä. Ja nyt haluan lohduttaa kaikkia niitä, jotka ovat nähneet viivasuun aivan liian monta kertaa. Siitä on mahdollisuus auvoisaan ruokatulevaisuuteen! Dante lopetti rintaruokailun silloin 7 kuukauden tienoilla, ja sen jälkeen on menty kiinteällä ruoalla ja korvikkeella. Meillä sormiruokaillaan ja soseillaan samanaikaisesti ja jeesus tää on välillä ollut turhauttavaa. Continue reading “Hyvä nukkuja, mukiinmenevä syöjä pt.2”

Hyvä nukkuja, mukiinmenevä syöjä pt.1

Oho, edellisestä Mungobabyn postauksesta on vierähtänyt tovi, mutta se johtuu oikeastaan sitä, että olen tekemässä Mungobabyn puolelle isoja muutoksia, ihan tämän blogin ydinsiaan asti, ja siksi täällä on ollut vähän himmailua.

No, muutokset pikkuhiljaa valmistuvat, mutta ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella tännekin hieman kuulumisia. Nimittäin sain tuossa aika hauskan kysymyksen taannoin Mungolifen puolelle. Olenko huomannut, että tuon usein esille sen, että Dante nukkuu hyvin. Jäin miettimään sitä ja alkoi naurattamaan :D Tuoreiden vanhempien elämässä aika keskeisessä roolissa on lapsen unen määrä ja se, kuinka hän syö. Ja kun joku menee yli odotusten, on se varmaan aika hallitseva osa omia ajatuksia. Aloitetaan siis tämä kaksiosainen postaus unijutuilla.

En halua kaataa suolaa kenenkään haavoihin, ja tunnen sympatiaa todella kaikkien heidän puolesta, joille vauvavuosi on ollut yhtä univelkaa univelan perään. Haluan kuitenkin samalla tuoda toivoa kaikille odottajille ja pikkuvauvojen vanhemmille, että voi olla, että vauvavuosi meneekin todella hyvillä unimäärillä. Continue reading “Hyvä nukkuja, mukiinmenevä syöjä pt.1”