Mielipidemaanantai: Pilasiko imetys rintani?

Iines kirjoitti blogiinsa mielenkiintoisen postauksen siitä, miten imetys vaikutti hänen rintoihinsa. Ajattelin jatkaa omalla mielipiteelläni asiaan, sillä tää on (kuten Iineskin sanoi) varmasti sellainen asia, josta moni kantaa paljonkin huolta ja joka on joillekin todella rankka paikka.

Mulle imettäminen oli “itsestäänselvää”. Ei siis se, että se onnistuisi, vaan se, että haluan imettää, jos vaan mahdollista. Äitini on todella pro-imettäjä ja mut on ehkä aivopesty tähän jo nuoresta. Äitini on myös luovuttanut litratolkulla äidinmaitoa ja taitaa yhä edelleen saada kiitoskortin Kättäriltä vuosittain, vaikka nuorinkin lapsi on jo 20 :D Pelkäsin toki imetystä jonkin verran. Onko kipeetä, onko vaikeeta, miten lapsi pärjää, miten itse pärjään jos lapsi on riippuvainen rinnoistani ja minusta jatkuvasti yms. Ja toki siinä jossakin käväisi mielessäni myös se, että miten ne rinnat sitten palautuvat.

On sanottava, että kun nyt katson kuviani ajalta, jolloin olin parikymppisyyteni alkutaipaleella, ymmärrän välillä, miksi sain paljon silikoniuteluita. Olin varmaan 15 kg laihempi, mutta mystisesti rasva löysi tiensä aina tissiosastolle. Ja pakko se on sanoa, että hieman pinnallisestikin pidin siitä, että mulla oli “hyvät tissit”. En kuitenkaan voi sanoa pelänneeni, että imetys pilaisi rintani, vaan koin sen aina mahdollisuudeksi, jonka kanssa on elettävä, sillä imetyksen hyödyt ovat minulle hyvin paljon tärkeämmät kuin ne “hyvät tissit”. Ja olen aina tiennyt, että sen voi korjata plastiikkakirurgialla, jos oikein alkaa ahdistaa. Tosin, mä pelkään ajatusta plastiikkakirurgiasta vielä enemmän :D

No, pilasiko se imetys tissit? Tavallaan. Mutta, mun imetyksen lopettamisesta on vasta 9 kuukautta ja vielä uskon siihen, että rintaosastolla tulee tapahtumaan muutosta. Itse asiassa, olen huomannut n. 6 kk imetyksen lopettamisen jälkeen, miten on alkanut tapahtumaan hidasta ja pientä muutosta.

Imetystaipaleeni alkoi hyyyyyvin tavallisesti. Maitoa ei ensin tullut ja lapsi pääsi itse asiassa hieman kuivahtamaan, koska meille ei tarjottu lisämaitoa, enkä sitä osannut vaatia. Maito nousi vasta kolmantena päivänä kun eräs ihana lastenhoitaja KYSillä raahasi mulle jonkun vanhan lypsylehmä-masiinan, ohjeisti sen käytössä ja totesi, että aivan varmasti huomenna on maitoa. Ja niin olikin. Kiitos siis hänelle, sillä me jouduttiin olemaan sairaalassa viisi päivää ja onneksi saatiin kolmantena päivänä imetys toimimaan. Tosin, en tiedä annanko kaiken kunnian masiinalle vai sille, että siskoni nauratti minua niin, että oikeesti nauruitkin ja siitä hetken päästä oli paita aivan märkä. Rentoutuminen kai on avainasemassa tossa hommassa, joten olen edelleen 50-50 sen suhteen, mikä sen maidon sai nousemaan.

Lapsi söi aina hyvällä ruokahalulla, joskin välillä imetyksen alussa oli pientä ongelmaa. Maitoa tuli valtavalla paineella, vaikka kuinka puristelin rintoja harsoon ennen syöttämistä. Loppujen lopuksi pumppasin n. 20 ml rinnasta ennen syöttöä ja laitoin liiveihin toiseen kuppiin maidonkerääjän. Näin maidontuotanto ei sinänsä päässyt vääristymään, mutta lapsi sai syödä rauhassa. Poika kasvoi äidinmaidolla tosi hyvin ja oli tässäkin asiassa sikäli helppo tapaus, että ei oikein välittänyt siitä saako rintaa vai pullosta. Häntä on alusta asti syötetty myös pullosta, pumppaamallani äidinmaidolla. Halusin tietää, että minusta ei olla ihan niin riippuvaisia ja lisäksi halusin, että isäkin pääsee jakamaan sen ihanan tunteen, kun syöttää vastasyntynyttä. Se oli myös luontevaa sillä hän sai muutaman kerran lisämaitoa sairaalassa ennen kuin maito nousi, ja sekin annettiin pullosta.

Imetystä meillä kesti melko lailla 7 kk. Ihan lyhyt vaihe oli, kun tyyppi sai pieniä rintaraivareita, kun ärsytti se maidon kovalla vauhdilla tuleminen, ja jossain vaiheessa oli helpompi syöttää uninen lapsi, mutta tätäkään ei ihan hirveän kauaa kestänyt. Kaikin puolin meidän imetystaival oli siis todella helppo ja kiva. Lapsi söi sekä pullosta että rinnasta, ei valikoinut ja raivosi rinnalle vain hyvin lyhyen ajan, eikä silloinkaan joka syötöllä vaan ajoittain. Tuskaa ja hikeä ei tarvinnut vuodattaa.

Selvisin myös ilman rintatulehduksia, vaikka pari kertaa oli rinnoissa todella kipeä kyhmy, joka onneksi lähti kuumassa suihkussa hieromalla tai lämpötyynyllä ja kaalinlehdillä kikkailemalla.

Koko ensimmäisen kuusi kuukautta rinnat olivat järkyttävän pinkeät koko ajan. Se vasta sellainen silikoni-meininki olikin! Oman elämäni Dolly Parton, ja koko ajan joutui vähän miettimään, minkä paidan kehtaa laittaa päälleen. Ja kyllä, jos ei tarpeeksi usein imettänyt tai pumpannut, kävi falskausfiasko. Opin pitämään varapaitaa mukanani. Siinä kuuden kuukauden kohdalla mulla alkoi taas kuukautiset, ja se vaikutti heti maidontuotantoon. Maidon määrä väheni, rinnat ei enää olleet niin pinkeät ja nukkuakin jo pystyi mahalleen. Maitoa kuitenkin tuli vielä ihan hyvin, mutta jostain syystä meillä tuli totaalistoppi siihen imetykseen 7 kk kohdalla. Oma tavoite tuossa vaiheessa oli 9kk-12kk, mutta rehellisesti sanottuna, en yrittänyt käydä hirveetä taistelua pojan kanssa, kun hän vaan umpimielisesti päätti kieltäytyä rinnasta 7 kk:n iässä. Ei huutanut, ei mesonnut, ei taistellut. Käänsi vaan pään pois ikään kuin kohteliaasti todetakseen, että “ei kiitos, en ole kiinnostunut”. Pullo kuitenkin kelpasi, eikä ollut väliä oliko korviketta vai äidinmaitoa. Oma fiilikseni oli se, että yksinkertaisesti se tissi rupes ärsyttää, ei niinkään äidinmaito. Lapsi halusi koko ajan nähdä, istua ja puuhailla. Ei jaksanut olla kasvot kiinni rinnassa, joten työnsi sen jääräpäisen tomerasti pois ja jatkoi puuhailuaan.

WHO:n suositus imetykselle toki on 2 vuotta, mutta se on vähän sillai hutera suositus, koska se on kansainvälinen. Se on tietenkin suosituksena, koska monissa maailmankolkissa äidinmaito on paljon puhtaampi ja turvallisempi vaihtoehto kun potentiaalisesti likaiseen veteen sekoitettu korvikejauhe tai ei-niin-puhtaat muut ruoat. Sinänsä äidinmaidon ravintoarvosta voidaan kiistellä maailman tappiin asti. Mun mielestä jokainen saa imettää niin kauan kuin haluaa, mutta mun mielestä kukaan ei saa syyllistää toista siitä, jos ei imetä kahta vuotta tai ei edes kahta kuukautta. Jokainen tekee tän asian suhteen sen mukaan, mihin omat voimat ja koko perheen hyvä olo riittää. Nykykorvikkeet on paikoitellen tosi laadukkaita ja jonkin lukemani tutkimuksen mukaan on tutkimusnäyttöä, että korvikkeesta saa jopa enemmän ravintoarvoa kuin äidinmaidosta puolen vuoden jälkeen. Oli miten oli, kyllästymiseen asti voisin hokea, että jokaisen oma valinta. Minäkin hetken harkitsin, että käytäisiin pientä taistelua siitä imetyksen jatkumisesta, mutta jotenkin kun se tuntui jäävän pois niin luonnollisesti, en ole edes oikeastan halunnut “taistella” sen puolesta.

Me ollaan käytetty koko ajan korvikemaitona Arlan luomumaitoa, niitä valmiita tetroja. En halua antaa lapselle maitojauhetta veteen sekoitettuna ja nuo tetrat on meillä toiminu erinomaisesti. Nykyään Dee kaivaa pingviinitetransa hoitokassista, ilmoittaa “mammm” ja katsoo odottavasti. Maitoa hän saa pullosta nykyään kerran tai kaksi päivässä, yleensä kerran, mutta noilla kesähelteillä ollaan vielä vaihdettu välillä yksi ateria maitoon. Ei ruoka maistu kun hampaat tulee ja on kuuma, joten ollaan annettu edelleen tuota vieroitusvalmistetta. Se ilon määrä! Hän tunnistaa jo pingviinitetransa ja hihkuen ottaa maidon vastaan. Suunnitelmissa on luopua pullomaidosta n. 1,5-2 vuoden iässä, ja käyttää sen jälkeen vain tavallista lehmänmaitoa, kauramaitoa, mantelimaitoa yms. Niitäkin hän siis jo nyt juo lasista, mutta tuo pingviini on edelleen niin rakas, etten raaski vielä siitä täysin vieroittaa.

Meillä siis mun rintavarustus jäi turhaksi siinä 7 kk:n kohdalla. Mun ei tarvinnut käydä läpi mitään kivuliasta vieroitusta tai yrittää vähentää maidon määrää. Lapsi vaan lopetti imetyksen ja rinnat vaan lopetti sen jälkeen maidontuotannon. De va de.

Kun mietin tätä fyysistä muutosta rinnoissani, en osaa tuntea mitään negatiivisia tunteita.

Loppujen lopuksi, ketä varten rintani ovat? Minua ja lapseni ensikuukausien ruokailua varten. Ne palvelivat erinomaisesti jälkimmäisen tarkoituksen, ja vaikka ne lepäisivät joka päivä rätteinä polvissa tämän takia (eivät lepää), en siltikään osaisi olla harmissani asiasta. Se läheisyys ja tunne, jonka sai lasta imettäessä, on ihan omanlaisensa ainutlaatuinen kokemus, josta en luopuisi mistään hinnasta.

Nainen on niin paljon enemmän kuin rintavarustuksensa. Jos joku haluaa hakea niihin täytettä kirurgian puolelta, go ahead, mut se ei oo mun juttu.

Niin ja miten ne tissit siis tavallaan “meni pilalle”? Ne on nykyään yksi-kaksi kuppikokoa pienemmät ja paljon “pehmeämmät”. Toki tämä muutos olisi ehkä ollut edessä ilman imetystäkin iän mukana. En pode siitä oikeastaan minkäänlaista negatiivista ajatusta. Hyvät liivit tarjoavat tukea ja ovat esteettisesti miellyttäviä, enkä pidä rintojani mitenkään epämiellyttävinä alastomanakaan. Ne on erilaiset kuin ennen, mutta silti todella kauniit ja 100 % minua. Rehellisesti sanottuna, pelkäsin, että mulla olisi imetyksen jälkeen isot ja roikkuvat rinnat, mutta yllättävää kyllä imetys pienensi rintoja, eikä ne kyllä roiku yhtään. Ne ovat vaan erituntuiset.

Mitä tulee kuppikokoon, niin käytin ennen kokoa 75D tai 75DD valmistajasta riippuen, nyttemmin koko on 80C tai 80D valmistajasta ja mallista riippuen, eli sinänsä tuo koko ei ole ehkä muuttunut niin paljon kuin mielessäni kuvittelen, mitään mittoja en todellakaan ole ottanut. Itse asiassa huomattavasti selkeämpi muutos tapahtui jo raskausaikana, kun kylkiluiden ympärysmitta tuntui levenevän huimasti. Siinä rintojen alapuolella oleva kohta on sellainen, missä ei juuri ole mitään “läskiä”kään, ja jotenkin muutos tuntuu tapahtuneen nimenomaan siinä kylkiluiden leveydessä ja sen huomaa rintsikoiden ympärysmitassa nykyään :) Todennäköisesti siis kylkiluut joutuivat tekemään tilaa raskaudelle.

Tiivistettynä; imetys muutti rintojani, mutta ei sitä, miten koen kroppani ja rintani :)

Seuraavaksi: Vaunuväen treffeillä

P.S. Mungolifen puolella postaus lempirintsikoistani tähän asiaan liittyen, jos kiinnostaa!

Saako lasta pussata suulle?

Julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, saako lasta pussata suulle. David Beckhamin julkaistua kuvan, jossa hän pussaa tytärtään suulle ja Jessica Alban julkaistessa kuvan, jossa pussaa 3-vuotiasta poikaansa suulle, on aiheuttaneet isoja some-kohuja siitä, että lapsen pusuttelu suulle on väärin. Oon ollut hämmentyneen epäuskoinen siitä, mikä tässä on ollut keskustelun keskiössä. Oman lapsen suulle pussaamista rinnastetaan jotenkin seksuaaliseen tekoon ja sitä paheksutaan suuresti juuri sen takia. En voi sille mitään, mutta koko keskustelu järkyttää mua. On jotenkin sairasta, että nykypäivänä yhteiskuntamme on niin seksuaalisvärittynyt, että kevyt muiskaus oman lapsen suulle, on jotenkin seksuaalinen ja iljettävä asia. Herrajumala oikeesti. Tässä menneiden vuosien aikana olen pussaillut suulle joitakin miehiä, joitakin naisia ja omaa pientä lastani. Edellisestä lauseesta huolimatta, olen umpihetero ja vaikka pusuja on joskus jaettu tyttöjen kesken suoraan suulle, ei siinä ikinä ole ollut mitään romanttista tai seksuaalista. Itse asiassa yksi läheisimmistä ystävistäni on sellainen, jonka kanssa olemme saattaneet antaa pusun toistemme huulille vuosien aikana lukemattomia kertoja. Sen sijaan, että olisimme halanneet. Se on vain tapa osoittaa hellyyttä, ystävyyttä, rakkautta. Ei seksikästä tai “mitään iljettävää”.

Ja ennen kuin joku ymmärtää postauksen väärin, niin muiden lasten (kummilasten, kaverin lasten yms.) suulle pussailu ei musta oo OK, ellei siihen ole lupa vanhemmilta ja tää postaus koskee vain ja ainoastaan ajatuksiani siitä, miten tää asia koskee oman lapsen kanssa käyttäytymistä.

En muista, että meillä olisi kotona pussailtu huulille, mutta kuulemma lapsena me kaikki halusimme pussailla äitiämme huulille. Se on vaan jossakin vaiheessa elämää jotenkin jäänyt pois. Jos näkisin nyt 30-vuotiaan naisen antavan äidilleen pusun huulille, en reagoisi asiaan mitenkään eri tavalla kuin jos hän antaisi pusun poskelle. Mun mielestä on ihan tolkutonta, että näinkin viattomassa ja luonnollisessa asiassa nähdään jotain seksuaalista. Ensinnäkin, kyllä sellainen kaverimuiskautus on ihan eri asia kuin seksuaalisväritteinen suudelma. Toiseksi, lapset usein haluavat nimenomaan pussata suulle, ainakin silloin kun oppivat tämän jalon taidon.

On olemassa syitä, miksi lasta ei pitäisi pussata huulille, mutta ne on kaikki siellä terveellisyyspuolella. Siksi on jotenkin sekopäisen sairasta, että tää keskustelu on keskittynyt niin vahvasti seksuaalisuuteen ja jopa sen ympärille, saako äiti pussata poikaa suulle vai ainoastaan tyttöjä ja toisinpäin. Voi herran pieksut!

Meillä pussaillaan suulle! Se ei ollut mikään sellainen asia, jota olisin pohtinut raskausaikana yhtenä kasvatuksellisena teesinämme, vaan se on vaan tullut luonnollisesti. Tosin, en näe mitään seksuaalista missään kanssakäymisessäni lapseni kanssa. Olen vauva-aikana pussaillut häntä todennäköisesti 99 %:lle hänen ihostaan. Pyllyn pesun jälkeen olen voinut ihan hyvin muiskauttaa pusun pienelle pakaralle tai vähintäänkin pärisyttää sitä suullani aiheuttaen kikatuskohtauksen. Pusuttelen lastani edelleen välillä päästä varpaisiin, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Hän ei ole silloin minulle pieni poika, hän on minulle minun pieni lapseni, ja varmasti kohtelen ihan samalla tavalla jokaista lastani, jos heitä useampia saan. Heidän sukupuolesta huolimatta. Pusuttelu on minulle vain yksi tapa osoittaa, miten paljon rakastan lastani.

Kun asiaa oikein mietin, niin en todennäköisesti juurikaan pussaillut häntä suulle ennen kuin hän alkoi itse jakelemaan pusuja. En edes tiedä miksi. Kun hän oppi jakelemaan pusuja, hän haluaa aina ehdottomasti antaa mulle pusun suulle. Ja minähän otan sen iloisena vastaan. Oon pohtinut paljon tuon terveysriskejä ja todennut, että tässä plussat voittaa miinukset. Olennaisin ja ehkä vaarallisin vaikutus suulle pussaamisessa on huuliherpes. Mulla ei oo ikinä eläissäni ollut huuliherpes-rakkulaa. Toki tiedän, että lähes kaikki ihmiset kantavat herpestä, mutta käsittääkseni se tarttuu vaan silloin, kun on puhkeamaisillaan/puhjennut. Pienen vauvan kohdalla olin siitäkin (rakottomuus) huolimatta hyvin tarkka, etten pusuttelisi häntä suun lähelle, mutta taaperoikäisen kohdalla en ole ollut enää niin tarkka, sillä riskit eivät ole lähellekään sellaiset kuin vastasyntyneen kanssa. Joka tapauksessa, välttelisin alle 6-9 kk vauvan pussailua suulle. Mun mielestä kaikki lapsen suulle pussailu pitäisi olla lapsen aloitteesta, ja tuon ikäinen ei vielä oikein osaa tehdä mitään aloitetta asiaan, ja on helppoa kääntää poskea, jos ihan pieni yrittää pussata (=kuolata), ettei aiheuta vaaratilannetta.

Yleisin ja selkein terveydellinen vaikutus tuntuu tutkimusten mukaan olevan siinä, että aikuinen kantaa suussaan sellaisia pöpöjä, jotka voivat altistaa hampaiden sairauksille (esim. karisbakteeri). Toki lähes kaikki aikuiset kantavat näitä pöpöjä ja isolla osalla lapsistakin näitä on. Mä oon jotenkin kokenut sen niin, että lapseni kuitenkin tulee saamaan näitä pöpöjä jossakin vaiheessa, enkä ole hysteerisesti näitä pelännyt. Mun mielestä hysteeristä sylkikontaktin välttelyä olennaisempaa on saada lapsi innostumaan hampaiden harjauksesta, muistaa ksylitolipastillit, muistaa ihan pienestä pitäen lapsen suun terveydestä huolehtimisen (ruokavalio, hampaiden harjaus yms.) ja ennen kaikkea panostaa omaan suun terveyteen mahdollisimman paljon kun lapsi on pieni. Iso osa asiantuntijoistakin on nimittäin sitä mieltä, että riskit lapselle on hyvin minimaaliset, jos aikuinen huolehtii suun hygieniastaan eikä aikuisella ole mitään akuutteja ja aktiivisia suunterveydellisiä ongelmia päällä.

Samaan aikaan toiset asiantuntijat taas kehottavat pusuttelemaan lasta suulle, sillä vanhemman suusta lapsi saa myös hyvin tärkeitä pöpöjä. Niitä, joiden avulla hänen vastustuskykynsä vahvistuu ja jotka ovat hyödyllisiä allergioiden estämiseksi. Allergialiitto tietääkseni nimenomaan suosittelee sylkikontaktia. Asiantuntijat eri puolella pöytää ovat täysin eri mieltä siitä, onko suulle pusuttelu hyvästä vai ei, joten oon vähän mielessäni pohtinut riskejä ja todennut, että koska riskinä ei ole mitään kuolemavakavaa, niin menen sen mukaan, mikä on mun mielestä psyykkisesti parasta. Henkinen hyvinvointi on mun mielestä kaikista tärkeintä, ja siinä mielessä tää koko keskustelu on mun mielestä paikoitellen asurdia sen keskittymisessä seksuaalisuuteen.

On niitä “asiantuntijoita” ja tutkijoita, joiden väitteiden mukaan suu on niin erogeeninen alue, että lasta hämmentää suulle suukottelu. I say bullshit, ja niin tekee aika moni asiantuntija ja lastenpsykologi. Tolla ajatusmaailmalla voisi olla aikamoisen vaikeaa kasvattaa lapsi, jonka pyllyä ja sukupuolielimiä pitää pestä vaipanvaihdon yhteydessä ja vieläpä vaikka rasvailla mestoja hellästi jollakin öljyllä. On kiistatonta näyttöä, että pienille vauvoille tekee hyvää hieronta, onko sekin jotenkin seksuaalista? Entäs sitten imetys? Onko sekin jotenkin hirveän seksuaalista? Entä voiko äiti olla suihkussa taaperonsa kanssa? Ihokontaktissa saman suihkun alla pestä tämän pyllyä? Vai onko sekin jotenkin hämmentävän seksuaalista? On mun mielestä täysin imbesilliä ajatella, että taapero, joka kapuaa äitinsä paidan alle ja hokee “tissi tissi” metsästäessään maitoa, kasvaa jotenkin vinoon ja että asiassa olisi mitään seksuaalista. Äidin tissit ei varmaankaan ole lapselle mitään sen kummempaa kuin tutti, pehmolelu tai tuttipullo. Esine siinä missä ne muutkin. Asiantuntijalausunnoissakin on hyvä muistaa pientä lähdekritiikkiä, sillä monien hypoteeseja ja teorioita ohjaa heidän elämänkatsomus, joka voi olla rajusti uskonnollinen tai muuten hieman värittynyt. Esimerkiksi jos tutustuu joidenkin abortinvastustajien terveysväittämiin, huomaa pientä korrelaatiota siinä, onko ihminen uskonnollinen ja kuinka hän näkee abortin terveydelliset riskit.

Mun mielestä hellyydenosoitukset kuuluvat perheen elämään ja arkeen. Pusuttelen miestäni, halaan häntä, silitän häntä ja pörrötän mieheni hiuksia poikamme nähden. Sen kummemmat fyysiset huomionosoitukset jätän aikaan, jolloin poikamme ei ole vieressämme. Ihan samalla tavalla pusuttelen poikaani, halailen häntä, silitän häntä, hieron hänen selkäänsä ja pörrötän hänen kiharoitaan. Nämä on kaikki konkreettisia viestinnällisiä välittämisen osoituksia. Lapsemme näkee nämä hellyydenosoitukset arkemme osana ja hyvä niin. Hän jakelee haleja ja pusuja yhtä auliisti äidille ja isille. Hän pusuttelee Benjiäkin! Hän antaa pusuja pehmoleluilleen ja mummille. Mun mielestä lapsen kasvatuksessa on tärkeää tuoda esille myös välittämisen ja rakastamisen fyysistä esimerkkiä. Se kun ei mielestäni ole millään lailla seksuaalista sekään. En pussaa miestäni hänen tullessa kotiin sen takia, että siinä olisi jokin seksuaalinen taka-ajatus, vaan koska hän on minulle rakas ja minusta on ihanaa, että hän tuli kotiin. Ja se on esimerkki, jonka haluan näyttää lapselleni.

Minkä ikäiseksi asti aion pusutella lastani huulille? En osaa sanoa. Mun mielestä tähän ei ole mitään “sopivaa” ikää. Se menee varmasti luonnollisesti itsekseen. Mun mielestä siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos jossakin perheessä muiskautetaan pusu huulille vielä aikuisena. Tällä hetkellä poikani saattaa ottaa molemmilla käsillään korvistani kiinni ja pussata minua suulle. Tai vaihtoehtoisesti purra nenästä. You never know what you’re getting. Hän opettelee vielä hellyydenosoituksia, enkä aio ikinä kääntää päätäni pois hänen hellyydenosoituksiltaan, ellen ole kipeänä ja on riski tartuttaa hänet. Jossakin vaiheessa hän todennäköisesti ei enää halua pusutella. Pian se taito ei ole enää uusi ja ihmeellinen, ja se ei ole yhtään niin kiinnostava. Sitten todennäköisesti halailen ja pusuttelen häntä poskille tai otsalle. Voi olla, että hän ei halua pusuja jo 3-vuotiaana, voi olla, että hän haluaa niitä vielä 10-vuotiaana. En aio jatkossakaan antaa asialle juurikaan painoarvoa ajatuksissani. Varmaan jossakin vaiheessa tuntuu vieraalta päristellä hänen vatsaansa ja pussata suulle, mutta niiden aika tulee sitten kun on tullakseen.

Toivon, että vaikka kaikki muu jäisi jossakin vaiheessa pois, että hän uskaltaisi ja haluaisi tulla lähelleni aina, koko elämänsä. Että koko elämänsä hänestä olisi luonnollista halata ja että vielä aikuisena voisimme istua vierekkäin ja jutella kaikesta mahdollisesta.

Mitä mieltä te olette? 

Seuraavaksi: Pilasiko imetys rintani?

13 x rakastan

1. Rakastan hiipiä lapseni huoneeseen yöllä kun hän nukkuu. Ennen kuin menen nukkumaan, on poika yleensä nukkunut jo pari tuntia. Hiivin hiljalleen hänen sänkynsä viereen, ihmettelen hetken tuota näkyä ja hengitän nenän kautta hänen tuoksuaan. Saatan rojahtaa sänkyyn aivan superväsyneenä enkä jaksa nousta “minkään takia”, mutta kun mieheni sanoo maagiset sanat “käyn avaamassa Deen oven”, singahdan ylös vauhdilla ja kipitän pojan huoneen ovelle. Mun jokaisen vuorokauden lempihetket on avata ovi päikkäreiden jälkeen hänen unentuoksuiseen huoneeseen ja toistaa sama illalla hänen jo nukuttua pari tuntia.

2. Välillä hän on hankala. On huono hetki ja kiukuttaa. Silloin hän haluaa syliin eikä kävellä itse. Haluaa roikkua kaulassa kiinni, vaikka äidillä olisi puhti pois. Hän ei halua kenenkään muun luokse, vaikka isi tai mummi kuinka maanittelisi. Hän on käpertynyt kaulani ympäri koko voimillaan. Ja minä rakastan sitä. Rakastan, vaikka olisin fyysisesti poikki ja rakastan, vaikka kaipaisin henkisesti omaa tilaa. Rakastan sitä, että olen hänelle maailman tärkein, sillä onhan hän sitä minulle.

3. Rakastan katsoa, kuinka hän rakastaa isäänsä. Kuinka silmät syttyy ja alkaa iloinen pomppiminen heti kun tuttu auto kurvaa työpäivän päätteeksi pihaan. Kuinka hän tarkkailee jokaista isin tekemää asiaa, kuinka hän matkii perässä. Kuinka he imuroivat yhdessä, harjaavat hampaita yhdessä, kastelevat kukkia yhdessä, leikkivät autoilla yhdessä. Sirkustaiteilevat ja hassuttelevat yhdessä. Joka kerta kun näen poikani reagoivan rakastaen ja iloiten isäänsä, rakastun hieman enemmän mieheeni.

4. Rakastan nähdä, kun hänellä välähtää. Kun hän ymmärtää ja keksii jotakin. Kuinka hänen silmänsä laajenevat hieman, kuinka hänen suusta pääsee pieni kiljahdus tai “ohh” ja kuinka hän lähtee tarmokkaasti hakemaan jotakin tai tekemään jotakin. Rakastan, että hänen kanssaan voi jo kommunikoida ja hän ymmärtää hirvittävän paljon. Hän tuo ja antaa ja vie ja hakee. Hän jakaa omastaan ja pyytää haluamaansa.

5. Rakastan kuinka hellän kiintynyt hän on pieneen pupuunsa. Kuinka ruokaillessaan hän vie ruokaa pupun kasvoille ja tekee maiskutteluääniä. Kuinka hän jakaa pupulle suurimmatkin herkkunsa. Kuinka hän ilahtuu ja alkaa nauraa aina kun näkee pupunsa jossakin oltuaan siitä hetken erossa. Kuinka hän jokeltelee pupulleen joka ilta ennen nukahtamistaan. Rakastan katsoa kun hän kävelee pitkin ja poikin maailmaa kantaen pupuaan korvasta (pupun laahatessa usein maata) ja kuinka kaikista leluistaan hänellä on yksi suosikki, yksi luottolelu, joka on selkeästi hänelle korvaamattoman tärkeä. Pohdin usein, kuinka kauan hän pitää pupua tärkeänä. Unohtuuko se vuosien varrella vai halaako hän pupua salaa iltaisin vielä isompana. Oli tulevaisuus millainen tahansa, nyt pupu on hänelle hurjan tärkeä. Hän ja pupu ovat erottamattomia ja rakastan katsoa hänen kiiintymystä, Hän on niin pieni, mutta niin selkeästi osaa jo maailman tärkeimmän taidon, rakastaa.

6. Rakastan katsoa kuinka hän kommunikoi perheeni kanssa. Kuinka kiintynyt hän on äitiini, kuinka paljon hän tykkää olla isäni ja siskojeni kanssa. Kuinka hän tuntee koko perheeni ja kuinka innoissaan hän ryntää vanhempieni kotiin. Kuinka luonnollinen osa heidän kaikkien elämää hän onkaan ja kuinka he kaikki rakastavat häntä. Rakastan sitä, että hänellä on iso perhe; hänellä on isovanhempia ja tätejä, jotka rakastavat häntä ja jotka haluavat viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa.7. Rakastan hänen nauruaan. Kuulen sen seinien läpi kotona, kun hän leikkii isänsä kanssa toisessa huoneessa ja käkättää leikille tai isin tempuille. Rakastan sitä, miten hän ymmärtää naurun olevan kiva juttu. Kuinka ravintolassa toisen pöytäseurueen nauraessa hän kuikuilee heihin päin ja nauraa kovaäänisesti. Ja kuinka heidän nauraessa hänen nauramiselle, hän nauraa yhä enemmän. Kuinka jokainen naurunremakka kotonamme ottaa aina uusia kierroksia hänen aina alkaessa nauramaan uudelleen jonkun toisen ensin naurahdettua.

8. Rakastan sitä, kuinka touhukas hän on. Kuinka hän puuhailee koko ajan jotain, kuinka hän haluaa koko ajan osallistua, nähdä, tehdä ja olla mukana kaikessa. Kuinka hän käy ihmettelemässä pysähtynyttä robottiruohonleikkuria, kuinka hän raahaa perässään painavaa kastelukannua ja kuinka hän pyyhkii paperilla pöytää. Rakastan tätä monkey see monkey do -vaihetta, kun hän seuraa kaikkea tekemistämme ja matkii sitä osaamisensa mukaisesti. Rakastan nähdä, kuinka joka päivä hän kehittyy, on osaavampi ja taitavampi ja kuinka hän haluaa koko ajan oppia lisää.9. Rakastan kuinka hän juoksee iloisena joka aamu marjapensaillemme ja valitsee sieltä itselleen vadelmat ja mustaherukat. Hän rakastaa marjoja, ja minä rakastan kotiamme ja pihaamme, joka mahdollistaa niin ihanan arjen lapselleni. Hän voi joka päivä huoleti juoksennella pihalla, käydä keräilemässä marjoja (ja omenoita ja luumuja) ja potkia palloa. Vaikka välillä tämä kaikki muuttaminen on ollut masentavan raskasta, nyt en voisi olla kiitollisempi siitä, että tämä on meidän kotimme, tämä on meidän pihamme. Joka aamussa on hieman taikaa, kun marjapensaassa on taas uusia marjoja, jotka aiheuttaa riemua ja iloa.

10. Rakastan sitä millainen persoona hän on. Hän on hyvin hellä, hyvin läheisyyttä kaipaava ja leikkisä lapsi. Hän nätisti paijaa koiria ja antaa pehmoleluilleen välipalapatukastaan. Hän syöttää mummia ja tätejä ja jakaa kaikille aina pusuja lähtiessämme pois. Hän iloitsee jokaisesta kivasta asiasta ja lähes jokainen asia on kiva, jos häneltä kysytään. Hän iloitsee sensuroimatta, nauraen ja hymyillen. Iloiten täysillä. Hän iloitsee joka päivä samoja asioita. Joka aamu Benjiä, joka aamu uusia vadelmia marjapensaassa. Joka kerta kun hän kuvittelee hypähtäneensä. Aina kun joku muu hyppää, hän nostaa kädet ilmaan ja nostaa itsensä varpailleen, yrittäen hypätä. Joka kerta hän on innosta ja ilosta soikeana kun hän onnistuu jossakin uudessa.(Kuva ei sovi yhtään edellisiin, mutta tässä on niin ihana esimerkki noista unikiharoista, etten voinut olla julkaisematta sitä.)

11. Rakastan hänen kiharoita. Kun lämpiminä päivinä hän on nukkunut päiväunet ja herää unenpöpperöisenä tukka aivan hikisenä ja kiharoilla. Kun hän leikkii lippis päässä ja joka puolelta lippiksen alta sojottaa pieniä pumpulinpehmeitä kiharoita.

12. Rakastan miten hän hymyilee. Miten hän herää päikkäreiltä ja näkee minut, ja sulaa maailman valloittavimpaan hymyyn. Joka kerta maailma pysähtyy sekunniksi, ei ole mitään muita ajatuksia, ei mitään murheita, ei mitään muuta. On vain se hymy.

13. Rakastan kun hän sanoo äiti. Luulen, että yksi ihmiselämä ei riitä siihen, että kuulen sitä tarpeeksi.

 

Seuraavaksi: Saako lasta pussata suulle?