Kauhukohtauksista

Mainitsin viimeksi ohimennen kauhukohtauksista, ja siitä, että Dantella on niitä ollut jonkin verran. Yöllinen kauhukohtaus kuulostaa aika pahalta, mutta ei sitä ole.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan:

“Yöllinen kauhukohtaus on unenaikainen voimakas pelkotila, jonka aikana unessa oleva lapsi tai aikuinen voi huutaa tai itkeä kauhuissaan. Kauhukohtaukset eroavat painajaisunista siinä suhteessa, että lapsi ei herää kohtaukseen eikä hän aamulla herättyään muista kohtausta.”

Noin 15 % lapsista “kärsii” jossakin vaiheessa kauhukohtauksista, joten se on melko yleistä. Joillain kauhukohtauksia on yksittäisiä, toisilla useammin.

Turun Yliopiston tutkijatohtori Katja Valli on avannut asiaa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa kauhukohtaukset esiintyvät syvän unen aikana tyypillisesti 1–3 tunnin kuluessa nukahtamisesta. Painajaiset vuorostaan esiintyy yleensä aamuyöstä REM-univaiheen aikana ja niistä muistaa edes jotain. Kauhukohtauksia aiheuttama syy on tuntematon. Jotain perinnöllisyyttä asiassa on kai havaittu eli jos jommallakummalla vanhemmalla on ollut kauhukohtauksia lapsuudessa,  lapsella on hieman suurempi riski saada kohtauksia.

Vallin mukaan moni asia voi laukaista kohtaukset, esimerkiksi univaje, epäsäännöllinen rytmi, stressi, kuume ja kaikki uudet asiat sekä kasvukivut.

Ja sitten kun kohtaus tulee, niin lasta ei pitäisi herättää. Voi olla, että jopa koskettaminen ei ole hyvä idea. Jos lapsi “riehuu”, ja liikkumisellaan ja sätkimisellä satuttaa iteään, on pakko vähän pitää aloillaan. Lapsi ei itse muista kohtausta sen jälkeen, joten se ei pelota häntä jälkeenpäin. Yöllisillä kauhukohtauksilla ja unissakävelyllä on joidenkin asiantuntijoiden mukaan yhteys, mutta tämäntyyppiset unihäiriöt eivät tarkoita, että lapsella olisi minkäänlaisia psyykkisiä ongelmia.

Se virallisesta osuudesta, mennäänpä omiin kokemuksiimme. 

Danten ensimmäinen kauhukohtaus oli muistaakseni n. 8 kk kohdalla. Säikäytti ihan todella. Mietin, että mitä tapahtuu.

Kauhukohtaukset Danskulla on aina olleet ihan samanlaisia. Ykskaks kesken syvän unen alkaa jumalaton huuto ja itku, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hänellä on silmät auki, mutta näkee hyvin, että hän “ei ole täällä”. Jotenkin heti ekalla kerralla ajattelin, että ei pidä herättää, vaikka tajusin, että hän on ihan unessa, vaikka on silmät auki.

Kauhukohtaukset alkoi meillä korvatulehdusten aikana. En tiedä onko niillä ollut vaikutusta vai onko ollut juurikin tuo kuume, joka on laukaissut. Korvatulehdusten aikaan oli yleensä yksi kauhukohtaus per tulehdus, välillä ei tullut ollenkaan. Muutama muuna ajankohtana tullut kauhukohtaus on myös ollut. Itkua saattaa kestää 3 minuuttia tai sitä saattaa kestää melkein kymmenen minuuttia. Ja se on ihan jumalattoman riipivää.

Onneksi, meillä se yleensä rauhoittuu sillä, että mä otan hänet vatsat vastakkain pystyasennossa syliin ja heijaan hyssytellen ja kuiskutellen joitain rauhoittavaa. Yleensä siitä kun pääsee syliin saattaa vielä hetken itkeä ja sitten lopettaa ja valahtaa tosi syvään uneen heti takaisin. Toisaalta voi olla, että ei halua syliin tai että kosken. Huuto vaan tuplaantuu. Sitten heittelehtii pitkin meidän sänkyä tms. Yleensä kuitenkin hetken päästä saankin ottaa syliin ja sitten rauhoittuu. Välillä rauhoittuu sylissä niin, että makaan selälläni ja hän on vatsallaan mun päällä.

Välillä se itku on ollut tosi raastavan kuuloista ja tekisi mieli vaan herättää, että se loppuisi. Mutta uskon kyllä tuohon, ettei kannata herättää, vähän sama kuin unissakävelijän kanssa. Meillä ainakin tulee ihan hirveesti kyyneliä ja huuto on kyllä kovempaa kuin ikinä hereillä. On oikeesti vähän sellainen “manattu” meininki. Ihan erilaista kuin normaali itkien herääminen. Meillä on viime aikoina herätty jostain syystä 5 ja 6 välillä ja alettu vähän itkemään, jonka jälkeen unet on jatkuneet mun kainalossa yleensä. En tiedä mikä tää uus juttu on, mutta ei sinänsä häiritse, kun tyyppi jatkaa nukkumista heti kun pää on tyynyssä. Tosin, se poikittain meidän välissä nukkuminen saattaa välillä tarkoittaa, että minä ja mies nukutaan omilla 20 cm osuuksilla sängyn laidoilla :D Mut niin, se kauhukohtaus on ihan erilainen. Siinä tuntuu, että lapsella olisi oikeesti ihan hengenhätä ja ettei hän ole ihan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.

Meillä on nyt tässä vajaan vuoden aikana ollut ehkä kymmenkunta kohtausta ja melkeinpä aina ne on olleet niin, että sinä päivänä on tapahtunut jotain “tosi jännää” tai tunteikasta. Esim. kun tulimme takaisin Turkista, oli hänellä yöllä kauhukohtaus. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä ollaanko oltu koko päivä yhdessä vai erillämme, eikä mitään muutakaan yhdistävää tekijää paitsi se, että on ollut tosi vaikkapa innoissaan. Esimerkiksi kesällä kun pumppasimme ekan kerran uima-altaan hänelle ja hän polski siellä aivan tohkeissaan ja nauroi ja kikatti onnesta siellä, oli yöllä kauhukohtaus. Itse asiassa ainoa yhdistävä asia on se, että nää on AINA tulleet 1-2 h nukahtamisesta. Me ei olla vielä jätetty Dantea yläkylään muualle kuin mummolaan ja siellä ollaan tietoisia tästä. Itse asiassa äitini oli todistamassa yhtä kokousta Kroatiassa, joten tietää miten toimia ja mitä tuollainen johtuu. Näitä on ollut tässä nyt aika tasaisesti n. kerran kuussa, mutta jotenkin tuntuu, että ne “kevenee”. Tosin elokuun alussa kun olimme reissussa, oli aika raju kauhukohtaus. Mä olin itkenyt tosi paljon sinä iltana ja Dante näki jonkin aikaa kun itkin. Luulen, että se oli sen päivän iso tunteellinen kokemus. Pahin oli ehkä kerran kun ajoimme kotiin alkuillasta ja Dante nukahti. Nähtävästi aika todella syvästi ja “yöunille” vaikka kello oli vasta about 18, koska noin tunnin päästä alkoi niin jumalaton itku ja riuhtominen siellä tuolissa, että oli pakko pysähtyä.

Mä oon aika paljon lukenut aiheesta ja puhunut lastenlääkärin kanssa ja oon tullut siihen tulokseen, että kyseessä on vähän niinkuin lapsen aivojen tapa käsitellä isoja tapahtumia yöllä. Mä itse asiassa oon ite ollut unissakävelijä tosi tosi pitkään. Saatan edelleen unissa kävellä. Tosi tosi harvoin, mutta välillä. Ihan jokakuukautista meille on kuitenkin se, että säpsähdän yöllä johonkin uneeni ja sen unen juttujen perusteella saatan selittää miehelle jotain. Tilanne menee jotakuinkin niin, että singahdan istumaan, oon hirveen huolissani jostain, mies herää, säikähtää, tajuaa, että mitään ei oo tapahtunut eikä saa enää unta hetkeen ku mä jatkan nukkumista :D

Ja siis mähän nään ihan loputtomasti unia. Mä nään JOKA YÖ unia ja muistan joka aamu uneni. Viime yönä itkin unessani valtoimenaan yhtä ihan hassua asiaa ja siis itkin tyynyliinani märäksi yöllä ja olin ihan järkyttynyt kun heräsin joskus kolmelta siihen uneen. Mä oon nähnyt jatko-osan yhdelle tosi toiminnantäyteiselle unelleni ja siis tää unijuttu on ihan naurettava :D Mieheni ei muista juuri ikinä mitään uniaan, mä muistan ne helposti aamulla. Ja usein useamman unen yön ajalta. Ja siis mun uni alkaa heti kun laitan silmät kiinni. Välillä tuntuu, että ennenkin sitä. Kappadokyassa kun metsästimme kadonnutta passiani ja ajettiin aamuyöllä takaisin Goremeen, nuokahtelin pelkääjän paikalla nonstop. Nukahdin ehkä sekunniksi kerrallaan ja silti ehdin aina alkaa näkemään unta. Tiedän, että tää ei oo mitenkään uniikkia, vaan monilla on just tällaista. Mut jotenkin oon miettinyt aina, että Dantella on ehkä mun taipumus tähän, varsinkin ton mun unissakävelyn takia.

Viimeisin kauhukohtaus oli sangen kesy, Dante rauhottui ehkä minuutissa-parissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Yleensähän nää kohtaukset on yleisimpiä n. 4-12 -vuotiailla, mutta näitä ilmenee myös taapero- ja vauvaikäisilläkin. Että saa nähdä loppuuko nää jossain välissä, harveneeko vai lisääntyykö ja millaisiksi muuttuu. Voipi olla, että 12-vuotiasta ei ihan samalla tapaa pidellä sylissä masut vastakkain :D

Millaisia kokemuksia teillä on ollut kauhukohtauksista? 

Seuraavaksi: Kun äiti palaa töihin

Ensimmäinen reissu ilman lasta

Arvoin tosi pitkään, lähtisinkö ilman lasta reissuun tänä vuonna, ainakaan minnekään, missä joutuisimme olemaan useamman päivän erossa. Kiintymysteorian mukaan lapsen saisi jättää niin moneksi yöksi kuin hän on vanha päivissä, mutta se tuntuu musta hieman kummalliselta ajatukselta ja aivan liian lokeroivalta, sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Pohdin ja pohdin varmaan viimeiset puoli vuotta, mutta noin neljä viikkoa ennen matkaa varasin vihdoin lennot. Neljä vuorokautta matkan päällä, kolme ja puoli vuorokautta perillä kohteessa.

Kohde kun sattui olemaan Kappadokya Turkissa, jonne halusin mennä lentämään kuumailmapallolla 30-vuotispävänäni.

Mä uskalsin lopulta lähteä matkalle, koska oltiin harjoiteltu erossaoloa ja koska pojallamme on niin vahva suhde äitiini, että tiesin hänen voivan hyvin meidän ollessa poissa. Maaliskuussa kokeilimme olla yhden yön poissa. Olimme hotellissa, kun lapsi oli äidilläni ja menimme aamulla takaisin. Ikävä oli ollut älytön. Kesäkuussa jätimme lapsen äidilleni kokonaiseksi vuorokaudeksi ja lähdimme edeltä kotiin Helsingistä. Lapsi viihtyi niin hyvin, että jäi samantien vielä toiseksi yöksi. Ei ollut poissaolosta moksiskaan.

Jos tilanne olisi erilainen, en välttämättä uskaltaisi jättää lasta ja lähteä reissuun. Niin paljon erilaisia seurauksia siitä voi seurata lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Meillä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi näkee mummiaan viikottain. Ei leikkien pari tuntia, vaan kellon ympäri, usein parikin päivää, niin, että mummi hoivaa, syöttää, laittaa nukkumaan, ulkoilee ja tekee kaiken. Oikeastaan Dantella on äitiini melkein samanlainen suhde kuin meihin vanhempiin. Hän on aivan innoissaan kun pääsee äitini ja perheemme koirien luokse Vantaalle ja iloisesti vilkuttaa kun minä lähden. Kesäloman aikana hän vietti myös paljon aikaa isäni kanssa ja lähentyi hurjasti myös ukkiin.

Moni muu asia oli myös “valmis” niin, että pystyimme lähtemään. En enää imetä, Dante ei heräile öisin syömään ja on nukkunut jo vuoden eri huoneessa kuin me, emmekä nuku yhdessä samassa sängyssä.

Niinpä me lähdimme reissuun niin, että siskoni ja isäni olivat kesälomalla ja lapsi sai olla neljä päivää kaikkien kolmen kanssa. Äitini sai apua ja koko ajan oli viihdykettä Dantelle tarjolla.

Lähteminen oli hirveintä. Kun kävelimme lentokentälle, oli olo ihan tyhjä ja jotenkin väärä. On jo niin totuttu siihen kaikkeen kaaokseen, missä jätetään rattaat, on hirveät kässärit kannettavana ja lapsi koko ajan poukkoilemassa. Nyt vaan käveltiin tiskille ja loungeen ja rauhassa koneeseen. Se tuntui jo jotenkin hirveän vieraalta.

Sitten alkoi hellittämään. Kappadokyassa oli niiiiin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä tuli koko ajan mentyä eikä ehtinyt ikävöimään. Toki koko ajan mietin, että voi kun Dante tykkäisi siitä ja tästä ja ehti kun Dante on esim. 7, mennään kaikki yhdessä lentämään kuumailmapallolla. Ehdottomasti. Lapsi kulki mielessä koko ajan, ja onneksi myös puhelimessa, koska saatiin paljon kuvia ja videoita. Hän tanssi ja nauroi isovanhempien kanssa ja viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Ei tullut videopuheluissa itku vaan iloisesti pussaili ruutua ja hymyili meille paljon. Soitimme joka päivä yhden videopuhelun ja lähettelimme videoita ja kuvia molemmin puolin.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt kuinka vähän ikävöin. Nautin TÄYSIN siemauksin siitä, että oltiin vain aikuisia. Ei mietitty lapsen päikkäriaikoja ja rutiineja, ei menty sen ehdoilla. Kappadokya kohteena on vaikea pienen lapsen kanssa. Pieniä mutkikkaita teitä ei-niin-turvallisella autolla, aamulla 4-5 välillä herätyksiä katsomaan kuumailmapalloja (meidän lapsi nukkuu 8 asti yleensä) ja paljon pieniä kujia ja hankalakulkuisempia maastoja esim. rattaiden kanssa liikkumiseen. Ja tietenkin hän olisi aivan liian pieni kuumailmapalloon, eikä todellakaan jätettäisi häntä kellekään tuntemattomalle hoitajalle.

Oli IHANAA syödä rauhassa ravintoloissa, istuskella katselemassa auringonlaskuja ja kuumailmapallojen koristamia auringonnousuja. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan hälytystilassa (“missä se kulkee? mihin kiipee? mitä tekee? onkohan sitä ja tätä?”) ja sai vaan olla. Syödä kiireettä, nukkua päikkärit halutessaan, käydä yhdessä hieronnassa, uimassa altaassa samanaikaisesti ja kaikkea mahdollista. Oli ihanaa vaan voida keskittyä parisuhteeseen ja omaan kumppaniin. Lähennyimme reissun aikana miehen kanssa enemmän kuin moneen kuukauteen. Oli oikeasti aikaa ihan vaan toisillemme. Ja itsellemme!

Keskustelu parisuhteessa pienen lapsen kanssa menee usein niin, että toinen tai molemmat pelastaa lentävää lasia, kaatuvaa lasta, ottaa jotain pois, antaa jotakin, vastaa johonkin samaan aikaan lapselle tai lapsi kiipeilee päällä. Silloin on oikeasti vaikeaa keskittyä siihen, että saa oikeasti annettua itsestään kaikkensa myös sille parisuhteen toiselle osapuolelle.

Ja koska uskon äärimmäisen vahvasti siihen, että vanhempien suhde on lapsen koti, koen, että tuollainen neljän päivän matka oli kuin lapsen kodin remontti. Me voimme niin hyvin kun tulimme takaisin. Olimme levänneitä, innostuneita, läheisempiä, iloisempia, niin paljon jälleen yhdessä kokeneita. Meidän oli hyvä olla.

Paluumatka oli toinen paha. Sen osasin ennustaakin. Toisaalta nautin miehen kanssa loungessa olosta ja tietyllä tapaa jopa nautin vielä siitä rauhasta. Otin viimeisiä hetkiä kaiken ilon irti siitä. Mutta se lento takaisin Helsinkiin Istanbulista. Siinä alko olla sellasta meininkiä, että aikaa olisi voinut siirtää eteenpäin. Siivosin puhelintani, eli suomeksi sanottuna lähinnä fiilistelin Danten kuvia ja videoita, ja mieheni pää kasvoi kuin siamilaiseksi kaksoseksi minuun kiinni. Huokailimme lähinnä kolme tuntia vauvakuvien äärellä ja odotimme laskeutumista. Ilmoitin matkalaukkuhihnalle kävellessä, että jos laukku ei heti tule, niin mä meen, tuut sitten perässä :D Laukku oli onneksi heti perillä, ja innosta tihkuen kävelimme ulos, ja aulassa odotti pikkuinen aarteemme siskoni kanssa.

Hän näki meidät, hymyili ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan hymyillen :D Siskoni videoi tän kaiken, koska halusi saada videolle tän reaktion, ja se on itse asiassa hauska video. Tyyppi painelee virnistellen toiseen suuntaan, että me jouduimme ottamaan hänet kiinni.

Olin varautunut siihen, että kiukuttelee. Olin varautunut siihen, että saattaa mököttää tai olla kuin ei olisikaan, jättäisi täysin huomiotta. Olin varautunut itkuun ja vaikka mihin. En ollut oikeastaan varautunut siihen, että kaikki menisi näin helposti ja olisi samanlaista kuin aina.

Hän oli hyväntuulinen, hän hymyili ja oli ihana oma itsensä. Halasi takaisin ja lähti heti pinkomaan vanhempieni kotona koirien kanssa.

Ensimmäisenä yönä otin hänet nukkumaan väliimme, koska itse kaipasin niin paljon läheisyyttä. Tulimme vasta 19 illalla, joten mä halusin nukkua vierekkäin. Oikeastaan vaikutuksen Danteen huomasi ehkä siinä, että hän sai yöllä kauhukohtauksen. Meillä on tässä puolentoista vuoden aikana ollut ehkä parikymmentä kauhukohtausta, ei niinkään paljoa kyllä. Ehkä kerran kuussa tai max. kahdesti kuussa on tullut sellainen 2-10 minuuttia kestävä kauhukohtaus, ja ne on AINA sellaisina öinä, kun päivällä on ollut jotakin tosi erikoista tai päivään on sisältynyt tavallista suurempia tunteita tai selkeää rutiinien rikkomista. Kirjoittelen kauhukohtauksista enemmän ensi postauksessa, mutta kyseessä on siis vähän unissakävelyyn liittyvä juttu, missä lapsi saattaa itkeä ja heittelehtiä silmät auki, vaikka on oikeasti unessa.

Loppuyö menikin tosi rauhallisesti ja seuraavana päivänä tyyppi ei ollut moksiskaan.

Nyt kun reissusta on jo reilu kolme viikkoa, voin sanoa, että meillä ei tuo vaikuttanut mitenkään. Ei tullut mitään erikoisia reaktioita ja elämä jatkui aivan samanlaisena kuin ennen matkaa. Mummin luokse menee edelleen erittäin mielellään. Vilkuttaa, halaa ja antaa pusun mulle kun lähden vaikka töihin ja hän jää mummin kanssa. Edelleen kaikissa tilanteissa haluaisi äitin (nukkumaan ja syöttämään yms.) muttei ole yhtään riippuvaisempi tai etäisempi minusta kuin ennen. En oikeasti koe, että mikään olisi muuttunut. Paitsi se, että Dante ja ukki lähentyi hurjasti tuona neljänä päivänä. Isäni sai enemmän vastuuta Danten kanssa ja oli hänen kanssaan monta päivää aamusta iltaan ja sen suhteen muutoksen huomaa heti. “Deda” (venäjäksi ukki) on ihan suosikkityyppi nykyään.

Meillä tää koko kokemus meni äärimmäisen positiivisesti ja hyvin. Tämä ei siltikään tarkoita, että aiomme jatkossa matkustaa ilman lasta. Varmasti jossakin vaiheessa tullaan lähtemään viikonloppureissuun tai jättämään viikonlopuksi mummille hoitoon. Ja jos keksimme kohteen, jonne lapsen mukaan ottaminen on vaikeaa, niin sitten varmasti uskallamme taas lähteä ilman. On ihanaa päästä olemaan vain aikuisten kesken, mutten kaipaa siihen paria-neljää päivää enempää aikaa kerralla. On myös nimittäin omalla tavallaan aivan ihanaa olla kolmistaan ja haluan nauttia tästä elämästä pienen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Myös reissuissa.

Paljon rohkeutta hoitojärjestelyjen suhteen tämä toi ja uskalsin ihan eri tavalla aloittaa nyt työt, kun tiedän hänen pärjäävän niin hyvin.

Mun mielestä nykyään puhutaan paljon hyvää asiaa siitä, kuinka lapsen pitää saada kiintyä ja kuinka läsnäolo ja lähelläolo on tärkeää. Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että on myös tärkeää ottaa omaa aikaa ja joskus lyhyt erossa olo voi olla paras asia kaikille elämänsä tärkeimmille ihmissuhteille.

Seuraavaksi: Kauhukohtauksista

Vaunuväen treffeillä

*Kaupallisessa yhteistyössä Ideapark

Kuten moni paikallinen varmasti tietää, Ideapark järjestää keväisin ja syksyisin Vaunuväen treffejä. Kevään treffit pidettiin Kulttuurikeskus Piipoon tiloissa ja sijaitsee siis Ideaparkin vanhassa kaupungissa. Se on itse asiassa tosi kiva ja helppo paikka mennä lapsen kanssa, sillä siellä on paljon kaikkia leluja, liukumäki ja kirjoja sun muuta puuhailtavaa.

Meidän oli tarkoitus mennä tuonne Vaunuväen treffeille jo keväällä vaikka kuinka monena kertana, mutta saatiin aikataulut natsaamaan vasta toukokuun treffeille, jonka jälkeen ne jäivätkin kesälomalle. Ideapark kuitenkin järjestää Vaunuväen treffejä myös nyt syksyllä ja Ideparkilaiset kaipaisivatkin mielellään palautetta siitä, miten niitä voisi kehittää.

Oma kokemukseni pohjautuu vain yhteen kertaan, joten en osaa sanoa, millaista siellä on muuten ollut, mutta muutamia ajatuksia herätti jo tuo yksi käynti. Ensinnäkin moni tuttu on kommentoinut, ettei paikalle pääse koska keväinen 11-12.30 välinen aika on tosi hankala päikkäreiden takia. Meillekin tuo aika olisi kieltämättä hankala, nimittäin meillä nukutaan yleensä päikkärit 12-14.30. Toisaalta, päikkäriaikoja tuntuu olevan niin laidasta laitaan, että mahdoton sanoa mikä olisi hyvä aika. Puhuimme keväällä Ideaparkin edustajien kanssa, että ratkaisuna voisi olla, että Vaunuväen treffejä olisi vaikka kahden viikon välein ja joka toiset olisi esim. 9.30/10 – 11/11.30 ja toiset olisi vaikka sitten 12-14 tai jotenkin niin. Siinä pääsisi sitten vähän aamuvirkummatkin välillä osallistumaan. Oon huomannut, että lasten kanssa asioiden ajoittaminen on tosi vaikeaa, koska lapsi ei ole koneisto, jonka voi säätää toimimaan tiettyyn aikaan. Meillä esim. päikkärit saattaa olla 12-14.30 tai sit ne on jo 10.30-13. Ei koskaan tiedä, millä tuulella herra sattuu olemaan. Nyt syksyllä Vaunuväen treffit ovat itse asiassa muuttuneet osaksi Perhepäiviä, jotka siis jatkossa sisältävät myös ne Vaunuväen treffit, jotka on syksyn tapahtumissa klo 10-11 eli ainakin meidän päikkärirytmiin sopii erittäin hyvin.

Sinänsä mulle ei olis ongelma mennä paikalle silläkin uhalla, että uni tulee. Mutta, meillä onkin helpsoti nukkuva lapsi, jonka voi työntää rattaisiin ja hän nukahtaa sinne nopeasti itsekseen. Esimerkiksi Piipoossa on hyvin tilaa ja siellä voi laittaa näköetäisyydelle lapsen nukkumaan, jos uni tuleekin, ja samalla itse seurustella muiden vanhempien kanssa, joten mulle sekään ei ole mitenkään mahdottomuus.Mun mielestä konseptina tää on ihan mahtava, mutta hieman hiomista kieltämättä tarvitaan, jos jatkossa näistä halutaan paremma :) Ehkä suurin kehitysidea olisi ohjelman ja tiedottamisen suhteen. Nuo Vaunuväen treffit ei välttämättä ole ihan kaikille hyvin tiedossa ja ne eivät myöskään välttämättä ajatuksena aukea. Ensisijaisesti ne kuitenkin on paikka, jossa vanhemmat voivat kohdata toisia vanhempia ja lapset toisia lapsia, ja kyseessä on hyvin rento ja vapaamuotoinen toiminta. Sinänsä siis esim. noissa edellisissä treffeissä ollut toiminta ei ehkä ollut sinne kaikista sopivin.

Viimeksi paikalla oli Suomalaisen kirjakaupan edustaja kertomassa lastenkirjoista ja Name Itin esittelijät esittelemässä uusimpia lasten vaatteita ja äitiysvaatteita. Kun Suomalaisen edustaja luki lasten runoja huoneen keskellä, oli siinä vähän hämmentynyt olo vanhempana. Saanko minä nyt keskustella muiden vanhempien kanssa? Mun taapero ei ole kovin kiinnostunut runoista jotka luetaan ilman eleitä ja ääntelyitä, eikä näytä nuo muutkaan taaperot olevan kiinnostuneita, joten saanko minä nyt vaan spontaanisti tutustua ihmisiin? Jotenkin kun siinä oli kuitenkin “ohjelmaa”, ei rohjennut alkaa itse höpöttämään ja tutustumaan ja häiritsemään tuota lukemishetkeä. Lapset kuitenkin ottivat jalat alle ja alkoivat siinä leikkimään ja me vanhemmat sitten seurasimme. Name Itin esittely oli tietenkin tällaiselle vaateintoilijalle kiinnostava, mutta tuossa tilassa myöskin ehkä liikaa havainnointia vaativa. Siinä vaiheessa vanhemmat nimittäin aika lailla juoksivat lasten perässä liukumäkirakennelman ympärillä ja lelujen keskellä.

Mun mielestä paras mahdollinen ohjelma olisi sellainen, missä “ei olisi ohjelmaa”. Olisi ehkä joku Piipoon tai Ideaparkin edustaja toivottamassa tervetulleeksi ja kertomassa pikaisesti mitä mahdollisuuksia juuri silloin on Ideaparkissa. Usein näissä tapahtumissa on jotakin mielenkiintoisia ja hyviä alennuksia eri liikkeisiin, ja ne ovat varmasti monille mieluisia. Ja esimerkiksi lasten piirustushetki, runohetki tai askarteluhetki on tosi kivoja ideoita, mutta niissä pitää olla hieman lasten mukaista mahdollisuutta muutoksille. Jos 90 % paikallaolijoista on 1-vuotiaita, tarvitaan lukupiiri, johon taaperot kerätään ja jossa heille luetaan runoa eläytyen ja mielellään jonkun visuaalisen avun kanssa. Jos taas paikalla on hieman vanhempaa lasta enemmänkin, on tapahtumaa hyvä muovata sopimaan heille. Kun kyseessä on kuitenkin vaunuväen treffit, sananmukaisesti, niin todennäköisesti osallistujat ovat aika pieniä. Silloin tarvitaan ohjelmaksi todella visuaalista, mukaansatempaavaa ja lasten huomion pitävää. Me vanhemmat voimme hyvinkin olla todella kiinnostuneita vaikkapa lastenkirja-tarjonnasta ja aleista, mutta siinä tapauksessa parempi on ehkä tuoda muutama visuaalinen kirja ja kertoa alennuksesta nopeasti ja selkeästi, toivottaa tervetulleeksi liikkeeseen ja antaa ihmisten viihtyä itsekseen. Tämä siis mun mielipide asiaan.
Vaate-esittelyt hoidettiin viimeksi mallien päällä vaatteita esitellen, ja se olikin hyvin mielenkiintoista vaatteiden erilaisten funktionaalisuuksien tähden, mutta ohjelma oli ehkä hieman liikaa aikaa vievä myöskin. Kun oma muksu juoksee liukumäkeen, telttaan, varastamaan toiselta lapselta lelun ja taas liukumäkeen, ei keskittyminen vain riitä siihen esittelyyn. Varsinkin kun näin pienen taaperon äidille ei esimerkiksi imetysvaatteiden funktionaalisuus ole millään lailla ajankohtainen nyt. Siinäkin ehkä asiakaslähtöisempi lähestymistapa on jättää rekillinen uutuuksia, esitellä pari erityisintä vaatetta ja antaa kaikkien tutustua niihin omalla ajallaan siinä lasten leikin tiimellyksessä.

Yksi kehitysajatus koskee tarjottavia, nimittäin paikalla oli smoothieita, mehua, keksejä ja Fanipaloja. Ennemmin näkisin pikkuisille taaperoille suunnatussa tapahtumassa maissinaksuja, sokerittomia keksejä ja ehkä hedelmiä. Suklaa ja sokeroidut keksit eivät kuulu vaunuissa kulkevien lasten menulle, tai niiden ei ainakaan pidä siihen kuulua, joten ne ovat turhana houkutuksena siinä. Ihan mahtavaa, että tarjoiluja on järjestetty paikalle, mutta niissä pitäisi ehkä enemmän ajatella lapsia, ei vanhempia. Vaikka mutustelinkin pari Fanipalaa tyytyväisenä :D

Nyt kun syksyn mukana Vaunuväen treffit ovat osa perhepäiviä ja hieman muuttuneet, niin uskon, että tätä konseptia saadaan hiottua hieman paremmaksi. Seuraavat treffit ovat itse asiassa PiiPoossa (10.10.), mutta sitä seuraavat ovatkin Ti-Ti Nallen kodissa (14.11.) ja sitä seuraavat Zones by Särkänniemessä (5.12.) Sinänsä paikkana PiiPoo oli musta tosi hyvä tälle tapahtumalle, mutta uskon, että erityisesti Ti-Ti Nalle tulee olemaan todella kiva paikka järjestää tämä tapahtuma ja Zones by Särkänniemessäkin on vaikka ja mitä mahdollisuuksia, niin taaperolle kuin vähän isommallekin lapselle, jos perheessä on useampia lapsia, joiden kanssa haluaa tulla paikalle.

Leluja Piipoossa on vaikka millä mitalla, mutta sinne voisi ehkä Ideaparkin lastenleluliikkeiden puolelta hankkia muutaman värikkään ja uudemman virikelelun. Ymmärrän toki, että valitettavasti tuonkaltaisista paikoista lähtee lelu jos toinen maksamatta mukaan (inhottavaa), mutta olisi todella kiva, jos paikalla olisi muutama lelu, jotka vievät taaperon huomiota sen verran, että vanhemmat ehtivät hieman tutustua. Koska onhan noiden treffien tarkoituksena nimenomaan se vertaistuki ja tutustuminen muihin vanhempiin. Meidän poika rakastaa pehmoleluja, mutta kovin moni lapsi ei jaksa keskittyä niihin pitkästi.
Toivon todella, että Ideapark jatkaa näitä treffejä jatkossakin, nimittäin me ollaan edelleen niin tuoreita paikkakunnalla, että lasten ja vanhempien tapaamiset kiinnostaa ehdottomasti. Ja meille ainakin sijaintina Ideapark on ihan mahtava, plus treffien jälkeen oli helppo piipahtaa Papayaan herkkulounaalle pikkuisen kanssa, joka nukahti heti ruoan jälkeen ja äiti sai hieman omaa aikaa shoppailla ja pyöriä Ideaparkissa. Me ollaan nyt pyritty muutenkin aktivoitumaan tässä paikkakunnalle juurtumisessa ja ollaan käyty nyt ahkerasti perhetuvalla ja muskarikin alkoi taas tänään. Kun lapsi on kotona eikä päivähoidossa, tarvii hän sosiaalisuutta ja seuraa, ja niin sitä tarvii muuten äitikin. Muuten saattaa alkaa mennä jo vähän mökkihöperöitymiseksi. Ja mä oon ainakin just tällaisten treffien kautta tavannut uusia kivoja ihmisiä täältä päin :)

Olisi myös kiva kuulla paikalla olleiden tai sinne joskus halunneiden ajatuksia siitä, miten noita voisi kehittää? :)
Yleisesti ottaen Ideaparkissahan on valtavasti kaikkea lapsille ja perheille. On Zones by Särkänniemi, paljon lelukauppoja ja esim. Coyote grillistä löytyy ihan mahtava leikkinurkkaus lapsille siksi aikaa kun vanhemmat ovat syömässä. Meidän pieni rakastaa myös tuota Keskusaukiota, jolla voi juoksennella pitkin karttaa tai tekonurmea, tai mitä ikinä siellä silloin sattuukaan olemaan. Kesän siellä viihtynyt LEGO Park, joka käytiin testaa heti tokana päivänä oli ihan huippu! Legoja kaiken ikäisille (myös Duploja) ja niitä saa siinä rajattoman pitkään rakennella ja samalla tutustua hieman muihin lapsiin. Mahtava keksintö kauppakeskukseen ja toivottavasti tulee uudelleen ensi vuonna! Ihan paras lapsi- ja miesparkki :D Mä rakastan Ideaparkia lapsen kanssa, koska on aina rajatonta maksutonta parkkipaikkaa, eikä tarvii miettiä lapsen riisumista ja pukemista välissä, vaan kerran kun sinne menee, niin sitten tyypin voi päästää irti ja viihtyä yhdessä. Hoitohuoneitakin on tosi hyvin tarjolla joskin olisi mieletöntä jos myös Ideaparkiin saisi sellaisen kunnon perhehuoneen. Sellaisen, missä olisi viihtyisää imettää ja missä lapsi voisi leikkiä, syödä ja olla. Nyt hoitohuoneet ovat aika WC-painotteisia, ja vaikka on hyvä, että on paljon paikkoja, missä vaihtaa vaippa, käydä potalla ja lämmittää ruoka, olisi kiva jos nää kaksi (mikro ja pönttö) ei olisi ihan vierekkäin. En tiedä onko tilojen puolesta mahdollista, mutta olisi tosi hyvä, jos Ideaparkiin saataisiin vielä ihan perhehuone joskus :)
Tosin, toimeliaan taaperon suurinta viihdettä on tällä hetkellä ympäri Ideaparkia ripotellut karusellit, joiden ympäristöstä meidät yleensä löytää. Mutta jos nyt joskus sattuisi toinen lapsi perheeseemme tulemaan, niin osaisin varmasti arvostaa perhehuonetta ihan eri tavalla. Kaiken shoppailun, ruokailun ja viihtymisen keskellä kun on hyvä päästää irti myös konttaava lapsi tai antaa taaperon vaikka piirrellä samaan aikaan kun imettää vauvaa tms. Siinä myös hieman pohdiskeltavaa Ideaparkin suuntaan.
Lasten liikkeistä taas ei ole kuin positiivista sanottavaa! Ballotissa on mieletön valikoima, ja sen lisäksi löytyy merkkien omia liikkeitä vaikka kuinka paljon. Vauvajuttuja on lisäksi niin KappAhlissa kuin Lindexissä, H&M:ssä, Cubuksessa, Minimanissa ja vaikka missä. Ainiin, ja kaksi lemmikkikauppaa takaa sen, että hauvojen juttuja käydään ihmettelemässä todella paljon :D Oon myös onnellinen, että suurimmaksi osaksi kaikki lelukaupat on kasattu yhteen paikkaan, sillä niiden kaukaa kiertäminen on helpompaa tällä hetkellä. Valikoimat on toki kattavat niissä, että mielellään siellä kiertelee, mutta kun toi 1-v. näkee lelutarjonnan jossakin näistä, on hänet huomattavasti vaikeampaa saada liikkumaan toivottuun suuntaan :D

Mutta, mitä kehitysideoita teillä olisi Ideaparkille noin niinkuin pienlapsiperheiden näkökulmasta ja myös noiden Vaunuväen treffien osalta?

Toivottavasti törmäillään Ideaparkin Perhepäivissä pirkanmaalaisten seuraajieni kanssa tässä syksyn mittaan! :)

Seuraavaksi: Ensimmäinen reissu ilman lasta