Äidin työmatka

Taaperon äidin 40 h työmatka näyttää ainakin mun toteuttamana tältä:

Ensimmäinen tunti: Voi eiiii, tulee hirveä ikävä, en kestä, on jo ikävä.

1h mennyt: Mitenhän se pärjää ilman mua? Täytyykin laittaa viesti hoitajalle ja kysymys miten menee.

1,5 h mennyt: Menipä toi passintarkastus nopeasti ja helposti. Hetkinen mitä se tämä on, tämä loungessa istuminen ja kahvin nauttiminen eikä kahvin hörppiminen nopeasti liian kuumana ja lapsen perään juokseminen?

2 h: Hello menneisyys, miten ihanaa onkaan palata aikaan, missä voi kuunnella musiikkia kuulokkeista välittämättä siitä, että pitäisi olla tarkkana ja kuulla kaikki. Ja kokonainen lento sitä, että voi tehdä läppärillä juttuja eikä keskittyä toisen ihmisen viihdyttämiseen. Ahh, mikä ihana vapaus ja itsenäisyys!

4 h: Apua, mitä jos kotona tapahtuu jotain, mitenhän nopeasti mä pääsen sinne? Pitää laittaa viestiä hoitajalle, että oon perillä ja mut saa helposti kiinni, pidän puhelimen koko ajan päällä.

8 h: Illallinen? Aikuisessa porukassa? Kukaan ei heittele ruokaa ja sylje riisiä pois? Viiniä ja keskustelu jostakin muusta kuin possun röhkinästä ja siitä onko lystiä? Onpas lystiä!

10 h: Apua, pitää mennä jo nukkumaan! Hetkinen. Ei itse asiassa tarvii. Mä voin istua tässä ja nauttia illallisesta ja seurasta. Hetkinen, enkö mä oo kuuteen tuntiin muistanut mun lasta ja muistanut laitaa viestiä? Mä oon maailmanhistorian huonoin äiti. “Mitä kuuluu, nukkuuko lapsi, onko hänellä kaikki hyvin, onko ikävä?”

12 h: Hotellin sänky vain minulle? Olen taivaassa. Voinko katsoa telkkarista mitä haluan ja tehdä töitä? Ihanaaaaaa, this is life!

22 h: Ahhhhh, hotelliaamupala. Yksin. Omassa rauhassa. Ei sotaa aamupuurosta, ei vinkunaa siitä, että pitää pysyä paikallaan. I love my life! Kahvia ja kaurapuuroa, ei meteliä ei ylipuhumista syömiseen.

24 h: Miksei mulla oo vielä ikävä? Onpas töissä kivaa!

30 h: Työpäivä pulkassa ja aikaa käydä kahvilla, pyörähtämässä Tukholman keskustassa. Ahhh, täällä on kaikki lemppareimmat kaupat ja merkit ja ihania kahviloita, pyörinpä ja nautinpa elämästä.

30h15min: Mulla on hirveä ikävä, mä kuolen tähän.

30h30min: Mä en oo koskenut mun lapseen yli vuorokauteen, mä ehkä kuolen ilman halia ja hänen tuoksuaan.

31h: Mitä väliä, että aikaisempi lento olisi ollut 200 € kalliimpi, kenen perkele erinomainen idea oli ottaa myöhäinen lähtö ja ajatella, että onpahan aikaa pyörähtää kaupungilla? Ai niin, mun. Oon maailman kuppasin äiti.

33h: Jessss, voin lähteä lentokentälle! Ei mun vielä tarttis, mut mä voin. Toisaalta oon viimeisen tunnin hörppinyt kahvia ja katsellut lapsen kuvia, joten mitäpä väliä missä sen tekee.

36h: Jesssss, oon ihan kohta kotona. Mulla on hirveä ikävä. Paljonkohan aviomies kiukuttelee, jos haen lapsen sänkyymme keskellä yötä nukkumaan, koska mä tarviiiiiiiin haleja.

37h: Pitäskö skipata huominen reppupäivä kerhossa? Pitäskö mun olla näyttäytymättä aamulla ennen kerhoa, että malttaa olla kerhossa? En mä pysty, mä haluan nähdä, halia ja olla lähellä. Ihan totta, voisko tää lento jo lähteä?

38h: Kiitos elämä, oon enää ajomatkan päässä! Ihan kohta, ihan kohta meen nuuhkimaan keuhkot täyteen hänen tuoksuaan. Täytyy muistaa pitää vauhti rajoitusten puitteissa, vaikka mieli tekisi lentää kotiin hirveetä ylinopeutta.

40 h: Home sweet home. I will never leave again. Kunnes huomenna haaveilen seuraavasta kerrasta.

Conclusion: Niin kauan kun on kivaa porukkaa ja inspiroiva ympäristö ja töitä porukassa, ei ehdi mieli karkaamaan. Kun vapaa-aika alkaa, alkaa ikävä. Ja reilun vuorokauden päästä lähdöstä alkaa fyysiset vieroitusoireet. Mutta voi että se ensimmäinen halaus poissaolon jälkeen. I’m alive again!

On ihanaa päästä työmatkalle, tuntea itsensä aikuiseksi ja tärkeäksi eri tavalla kuin äitinä, mutta kyllä sitä omaa pientä tulee ihan hirveä ikävä. Ihan tunneissa ja parissa päivässä varsinkin.

Mitä muut työmatkoja tekevät äidit on keksiny keinoiksi selviytyä?

Pehmeä iho perheen pienimmille!

*Kaupallisessa yhteistyössä ACO 

Kuten ehkä jo aiemmin on selvinnyt, olen Danten ihonhoito- ja pesutuotteista hyvin tarkka. Hänen pesutuotteet ja ihonhoitotuotteet ovat pääsääntöisesti olleet luonnonkosmetiikkaa tai apteekkituotetta, ja olen välttänyt ylimääräistä läträystä kaikilla tuotteilla ja vähentänyt omaakin kemikaalikuormaa varsinkin hänen vauva-aikanaan.  

Ollaan satsattu tähän myös siinä, että hänen lakanat yms. pestään hellävaraisin pesuainein, reissuun pakataan omat lakanat Dantelle ja vaippana pidettiin koko alkutaival Muumeja. Valitettavasti jouduttiin niistä vaihtamaan pois, kun tuli housuvaipat käyttöön jo yli puoli vuotta sitten, kun poika on aivan liian kapea ja pieni niihin housuvaippoihin. Ja vieläkin siis ollaan aivan liian pikkuinen Muumien pienimpään housuvaippaan. Ollaan aina oltu tosi tarkkoja.

Me ollaan selvitty onneksi 1,5 vuotta aika hyvin, eikä mitään isompia ongelmia ole ilmennyt. Meillä on kuitenkin ollut aika monta korvatulehdusta, jotka ovat vaatineet antibioottikuureja, ja masu on ollut niiden aikana koetuksella. Niin myös vaippa-alueen iho silloin. Erilaisia rasvoja on tullut kokeiltua näissä yhteyksissä ja koska reissataan paljon, niin myös ollaan tarkkoja ennaltaehkäisystä ja siitä, että vaipassa muhivaa ihoa myös hoidetaan ja tuuletetaan. 

Sain taannoin yhteistyönä ACO:lta kokeiluun Minicare-sarjan tuotteet, jotka on siis lasten ihonhoitotuotteita tutulta apteekkisarjalta, ACO:lta. Nämä soveltuvat kuiva- ja herkkäihoisille lapsille ja vauvoille ja tässä on yksi tuote, joka on ehdottomasti lähes oman postauksen arvoinen! Mitä mä oon saanut yhteydenottoja tässä tänä aikana, niin moni vauva on kärsinyt vaippaihottumasta ja varmaan jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, kuinka ikävää on levittää jo muutenkin hieman kärsivälle iholle jotain hiton voiteita. Mä muistan kuinka pahaa teki rasvata pienelle pyllylle voidetta, kun iho oli arka muutenkin. ACO onkin taannoin lanseerannut vaippaihottumaan sprayn, joka on ihan fantastinen tuote! Tämä nimittäin tosiaan vaan suihkitaan iholle, ja se muodostaa iholle puoliläpäisevän kalvon, joka suojaa, vähentää hankausta ja estää punoitusta. Ja siis mikä parasta, vähän vaippaihottumainen muksu jopa tykkäsi tästä! Veikkaan, että aineella on vähän viilentävä vaikutus, ja se sisältää rauhoittavia pantenolia ja allantoiinia, joten tuntuu siltä, että apu tulee heti kun tuotetta laittaa. Tuote lupaa, että vaikutus kestää koko päivän, mutta mä olen lisännyt kyllä joka vaipanvaihdon yhteydessä tätä, jos on ollut vähääkään sellaista punoitusta. 

Ja rehellisesti sanottuna olen käyttänyt tätä ennaltaehkäisevästi ja tulen käyttämään. Kun mennään talvella kuumiin keleihin talvilomalle, niin tämä tulee varmasti olemaan yksi sellainen tuote, joka pakataan hoitolaukkuun mukaan. Tuotteen rasvapitoisuus on 52% ja se on hypoallergeeninen ja hajusteeton. 

En oikein edes tajunnut ennen tätä, kuinka kätevä olisi vaippaihottumaspray. Tuotteen kanssa ei tarvitse pelätä, että kynnen alla olisi jotain likaa tms. vaan tätä voi huoleti käyttää jossain hiekkarannalla tai vastaavassa paikassa, missä hygienia on tasoa ”kosteusliinoilla putsaaminen”. Ja kun on ollut jotain muuta pientä ihonaarmua, tämä on ollut ihana myös siihen. Ja hei, tämä maksaa alle 10 €!  

Toinen HITTItuote meidän perheeseen on tuo vartalonpuhdistusvoide, jonka kanssa ei tarvitse käyttää vettä. Sitä voi käyttää suihkussa tms. Veden kanssa, mutta sitä voi tosiaan käyttää myös niin, että sitä ei pese pois. Esim. kun vaihtaa junan tai lentokoneen vessassa vaippaa, tämä on aika loistoratkaisu. Ei tarvitse olla pelkästään kosteusliinojen varassa, vaan voi käyttää tätä ja jättää tämän iholle. Tuote jättää iholle aivan ihanan pehmeän voidemaisen tunnun ja tuote on todella mieto, joten sitä uskaltaa käyttää pitkin päivää tarvittaessa, eikä iho pääse kuivumaan. Sisältää kosteutta sitovaa glyserolia ja pehmentäviä rasvoja, jotka estää ihoa kuivumasta, joten täydellinen talvella, kun lapsen käsiä saa putsailla pitkin päivää ja kasvojakin joutuu putsailemaan ruoan jäljiltä. Jatkuva peseminen ei tee kuitenkaan hyvää. Vähän isolle vanulapulle tätä ja avot. Hajusteeton, säilöntäaineeton, parabeeniton ja mineraaliöljytön.

Sarjaan kuuluu myös perusvoide. Rehellisesti sanottuna Dantella on niin hyvä iho, että en sitä juurikaan rasvaile muuta kun vaippaihottuman tai haavereiden aikaan, sekä putsatessa, niin olen tätä käyttänyt lähinnä omien kantapäiden ja kyynärpäiden rasvaamiseen. Sopii siihen erittäin kuivan ihon voiteena erinomaisesti ja sisältää kosteuttavaa glyserolia. Ei kirvele, ei ärsytä. Tuotteen rasvapitoisuus on 60% ja ihon kannalta optimaalinen pH5. Sopiva myös atooppiselle iholle sekä ihottumaan. Hajusteeton ja parabeeniton. Ei sisällä säilöntä- tai väriaineita eikä mineraaliöljyä, joten kaikin puolin todella sopiva tuote lapsille. Luulen, että ainakin tuolla talven lomareissussa pieni iho joutuu sen verran koetukselle pitkillä keinoilmastoiduilla lennoilla ja kuumassa Australiassa, että tämä on hyvä tuote mukaan. Ja hei, taaperoarkeen kuuluu jatkuvasti naarmut ja pienet haaverit, tämä on siihen hyvä apu. 

Sain tähän Minicare-tuotteille mukavan alennuksen, nimittäin mun lukijat saavat kaikista Minicare-tuotteista Yliopiston apteekin verkkokaupassa -20 % alennuksen kuun loppuun asti koodilla Mungoanna20. Jos perheen ihonhoitotuotteet kaipaa freesaamista, nyt kannattaa tilata :) 

Ja oikeesti, toi vaippaihottumaspray, sen pitäisi kuulua jokaiseen pikkulapsiperheeseen!  

Onko tuotteet teille jo tuttuja?

MIELIPIDEMAANANTAI – Kun äiti palaa töihin

Mieheni palasi töihin melko lailla tämän vuoden alusta, kun vanhempainvapaa oli käytetty, eikä hän halunnut jäädä hoitovapaalle. Itse asiassa, mieheni palasi töihin silloin kun Dante oli 3-viikkoinen ja oli töissä siihen asti, että kesäloma alkoi Danten ollessa 2,5 -kk ja siitä mieheni olikin sitten kotona noin puolet ajasta, sillä hän piti vanhempainvapaansa muuttomme vuoksi jotakuinkin puolittaisena.

Ottaen huomioon millaisia kommentteja ja kysymyksiä olen saanut niin tutuilta kuin tuntemattomilta, on jälkeenpäin aika jännää, että kukaan ei kysynyt mieheltäni miksi hän meni takaisin töihin, eikä kukaan todellakaan kyseenalaistanut mieheni työhön paluuta. Itse asiassa, ainoat hämmennykset kohtasimme siinä, että mieheni ihan toden totta jäi vanhempainvapaalle. Ja silloinkin ne oli lähinnä katkeransuloisia huokailuja siitä, miten ihanaa on olla lomalla.

Ei. Mieheni ei ollut lomalla vaan hoiti ympäri vuorokauden lastamme. Ihan samalla tapaa kuin lapsen äiti, vaikka äitinä olinkin kotona. Mieheni ei rakentanut taloa vanhempainvapaalla (tuntuu olevan trendi välillä tämä), eikä hän aloittanut uutta harrastusta tai juossut poikien kanssa lomabissellä. Hän siivosi taloa, hoiti pyykkivuoret ja hoiti lapsen syötöt, vaipanvaihdot, nukutukset ja röyhtäytykset. Hänen mennessä takaisin töihin minua lukuun ottamatta kukaan ei kysynyt miltä se työnteko nyt sitten tuntuu kun olet ollut 9 kk enemmän tai vähemmän kotona?

Maassa, jossa sukupuolineutraaliutta korostetaan ihan loputtomasti, tuntuukin ihan hämmentävältä se, kuinka tämä on ollut tapetilla viimeisen kuukauden, kun olen palannut töihin ja ollut kolmisen viikkoa uudessa työssäni.

Suhtautumisia on erilaisia. Päällimmäisenä on ihmetys siitä, miksi halusin mennä takaisin töihin. Kun kerta meillä ei ollut taloudellista painetta mun työnteolle, miksi mä halusin “hylätä lapseni” ja palata työelämään. Ehh. Ensinnäkään lapseni ei todellakaan ole hylätty. Toiseksi, miksi tätä samaa asiaa ei kysytty mieheltän? On kahta eri koulukuntaa. Heitä, joiden mielestä äidin pitäisi olla lapsen kanssa vähintään 2-3 -vuotiaaksi ja heitä, joiden mielestä lapsen voi laittaa hoitoon jo puolivuotiaana. Mä asetun tässä johonkin näiden välimaastolle harmaalle välialueelle, jota kutsun nimellä “perheelle kokonaisvaltaisesti sopivin ratkaisu”. 

Miksikö minä sitten menin töihin? Voisin perustella tätä sillä, että minulle tarjottiin niin uskomattoman mahtavaa työtä, että en voinut kieltäytyä. Se olisi kuitenkin valhe, sillä jokin sai minut katsomaan työpaikkailmoituksia, kirjoittamaan hakemuksen ja menemään haastatteluun. Se jokin oli uteliaisuus ja mielenkiinto uusia asioita kohtaan.

Mä ajattelin Danten synnyttyä, että en missään nimessä laita häntä hoitoon ennen kuin hän on ainakin 63-vuotias. Noin suunnilleen. Symbioosi oli alkuun niin vahva, että pystyin hädin tuskin jättämään häntä tunniksi isänsä kanssa. Pikkuhiljaa, luonnollisesti, opimme olemaan hieman erillämme toisistamme. Henkisen symbioosin hieman hellittäessä aloin tunnustelemaan hieman omia tuntojani siitä, kuka olen ilman lastani. Kuka olen, kuka haluan olla. Millainen ihminen minä olen äitiyden lisäksi? Huomasin enemmän ja enemmän miettiväni sitä, miten haluan vielä kehittyä. Mielessäni pyöri yliopistoon haku, työnteko oman yrityksen ulkopuolella, tiimi, jonka kanssa tehdä töitä ja paljon muita mielenkiintoisia haasteita.

Niinpä hain töitä ja onnekseni mulle tarjottiin paikkaa aivan mielettömän mielenkiintoisesta ympäristöstä. Tosin, myönnän rehellisesti, että kun työtarjous oli olemassa, tuli hetkellinen paniikki. Haluanko tätä oikeesti? Olenko valmis jättämään tämän Danten ympärillä aamusta iltaan pyörivän elämäni? Ja niin syylliseltä kuin se tuntuikin, vastaus oli kyllä, haluan. 

Se, mihin en ollut varautunut oli se, kuinka paljon tämä voi kiinnostaa niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Oon perustellut työhönmenoani liian monta kertaa, vastannut kysymyksiin ikävästä ja kertonut meidän arjen järjestelyistä ja vakuuttanut, että näen Dantea tarpeeksi. Eikä siinä mitään, mutta mieheni ei joutunut tekemään tätä kertaakaan. Mun mielestä on outoa, että äidin rooli koetaan edelleen niin älyttömän paljon tärkeämmäksi ja vahvemmaksi lapselle, sillä mä väittäisin, että me ollaan mieheni kanssa täysin tasa-arvoisia vanhempia. Välillä Dantelle kelpaa vaan “mama” ja hän haluaa olla sylissä vaikka tuntitolkulla, mutta yhtä lailla hän välillä heiluttaa mulle kättä sen merkiksi, että hän ei kaipaa mua vaan leikkii isin kanssa. Voisin alkaa kaivelemaan arkeamme ja miettimään onko jompikumpi vanhempi hänelle läheisempi, mutta se olisi turhaa. Olemme jakaneet vanhemmuutemme niin tasan, että se todella on hyvin tasaisen tasa-arvoista. Siksi onkin niin outoa selittää sitä, miksi menin töihin kun olisin voinut jäädä lapseni kanssa kotiin. Suurin osa on ollut positiivisia kysymyksiä, joilla halutaan osoittaa välittämistä ja ymmärrystä, mutta tää tilanne on kieltämättä aiheuttanut vähän erikoisiakin, syyllistäviä ja syyttäviäkin lähestymistapoja.

Lyhyt vastaus siihen, miksi menin töihin on; koska kaipasin työminääni, kaipasin pientä vapautta olla aikuinen, tehdä tärkeitä ja mielenkiintoisia töitä ja olla mukana projekteissa, joihin ei liity lelut ja lastenleikit. Kaipasin rakennuspalikoita, joista voisin rakentaa itselleni mielekkään tulevaisuuden, jossa en ole sidottu yhteen lapseen. Lapseen, josta kasvaa teini-ikäinen ja aikuinen. Ihminen, joka kaipaa omaa aikaa ja elämää, eikä äitiä, joka elää hänen kauttaan.

Voi herrajumala tekee pahaa lähteä aamulla töihin tietäen, etten näe häntä 9-11 tuntiin. Ihan oikeesti, se on edelleen rankkaa. Ja rehellisesti sanottuna en pystyisi siihen vielä viitenä päivänä viikossa. Tämä järjestely ei onnistuisi, jos mulla ei olisi mahtava työpaikka, jonka kanssa saimme sovittua tosi kivan ratkaisun ja jos mulla ei olisi maailman ihanin mies ja äiti, joiden kanssa voidaan pyörittää arkea. Kun olen töissä toimistolla Helsingissä, Dante on äitini kanssa. Kun olen töissä Tampereen toimistolla, mieheni on etäpäivää kotona ja meillä on lapsenvahti kotona. Ne päivät, jotka olen etätöissä kotona, meillä on lapsenvahti kotona. Näin ollen olen Dantesta erossa vain kolmena päivänä viikossa ja silloin hän on aina jonkun itselleen hyvin rakkaan ihmisen kanssa; joko mummin tai mieheni. Vaikka mieheni tekeekin tai minä teen töitä kotona ja lapsenvahti huolehtii Dantesta päikkäreihin asti, ollaan me aina lähellä ja nähdään häntä hetkellisesti tai voidaan ottaa pieni kahvitauko ja leikkiä hetki yhdessä. Jos käy jotakin, olemme lähellä. Olemme antamassa pusuja ja haleja ennen päikkäreitä ja näkemässä jokainen päivä hänen elämässään. On ihanaa, kun voin olla joka ikinen päivä läsnä.

Samalla on kuitenkin älyttömän ihanaa olla töissä. Olla palavereissa ja työskennellä tiimissä, tehdä mielenkiintoisia uusia asioita kodin seinien ulkopuolella, tutustua ihmisiin ja kokea olevansa osa jotakin muutakin kuin perhettä. Työpäivät ovat ladanneet mun akkuja niin valtavasti, että tunnen oikeasti että mulla on ihan eri tavalla intoa tehdä lapsen kanssa. Kun olen ollut nyt töissä, ollaan käyty paljon enemmän koko perheen kävelylenkeillä, puuhattu yhdessä pihalla, käyty temppukerhossa ja yhdessä kokkailtu keittiössä. En ymmärrä miten se, että mulla on vähemmän aikaa perheelleni on jotenkin mystisesti tarkoittanut sitä, että mulla onkin enemmän aikaa perheelleni. Ajankäyttö on tehostunut ja jokainen hetki on tärkeä ja sitä pitää laatuaikana, ei muuten vaan oleskeluna.

En aio valehdella, tää on ajoittain aikamoinen palapeli. Kun yhtälöön mahduttaa miehen kokopäivätyön, vaimon yrittäjyyden ja kokopäivätyön, ison kodin siisteyden ja ylläpidon, koiran ja lapsen, joka ei ole päivähoidossa, mutta harrastaa paljon, niin palasia pitää saada sopimaan. Dante käy noin kolme kertaa viikossa perhekerhossa (jonkun meistä tai lapsenvahdin kanssa), kerran viikossa muskarissa ja kerran viikossa temppukerhossa. Ja lisäksi päivittäin ulkoillaan ja leikitään ulkona. Näkisitte mun kalenterin. Se on värikkäiden neliöiden luvattu maa. Jokaiselle asialle on oma värinsä ja niitä palikoita liikuttelen miten vaan pystyn. Jokaista päivää sanelee se, että näen Dantea jossakin vaiheessa päivää ja vietän hänen kanssaan laatuaikaa ja että kaikki päivät mennään lapsen ehdoilla. Hänen päiväuniaikaan ollaan kotona tai mummilla, hänen harrastuksiin ja sosiaalisiin tapahtumiin, kuten kerhoihin varataan aikaa. Tää perheen ja työn yhdistelmän admin on aikamoinen homma, mutta todella palkitseva sellainen.

Käytännössä tää menee esimerkiksi näin:

Saatan vaikka olla maanantaina työpäivän Helsingissä ja äitini tuleekin meille sunnuntai-illalla. Lähden aamulla aikaisin Helsinkiin yksin, ja äitini käy Danten kanssa perhekerhossa, jonka jälkeen he tulevat perässä Helsinkiin, missä näen Danten töiden jälkeen ja olen koko illan hänen kanssaan. Samalla näen perhettäni, vanhempiani ja siskojani ja vietetään aikaa yhdessä. Tiistaina äitini käy aamupäivällä Danten kanssa muskarissa ja tuo Danten mulle juna-asemalle kun lähden töistä, josta tullaan sitten kotiin. Keskiviikkona ollaan kotosalla lapsenhoitajan kanssa mun etäillessä ja päikkäreiden jälkeen iltapäivä ja ilta on pyhitetty perheelle, ja Danten mennessä yöunille teen vielä vähän töitä tai vietän aikaa mieheni kanssa. Torstaina lastenhoitaja käy perhekerhossa Danten kanssa mun tehdessä töitä ja laittaa hänet kerhon jälkeen unille. Päikkäreiden jälkeen mun työpäivä on pulkassa ja käydään liikkumassa tai leikkimässä ja ollaan perheenä yhdessä. Perjantaina mieheni voi olla etäpäivää, jolloin olen itse Tampereen toimistolla ja lastenhoitaja vie Dantea leikkipaikalle tai kerhoon ja hänen herättyä päikkäreiltä vastuu siirtyy miehelleni ja pian minä olenkin jo kotona ja voimme mennä kaikki yhdessä temppukerhoon. Viikonloppuna päikkäriaikaan saatan tehdä rästiin jääneitä töitä ja lopun aikaa vietän kotiarkea mun poikien kanssa. Tää paletti pyörii vähän joka viikko, koska mun työpäivät vaihtelee, miehen etäpäivämahdollisuudet vaihtelee, Dantella on välillä sellaisia kerhopäiviä, joihin hänet voi viedä muutamaksi tunniksi ja jättää hänet kerhoilemaan pieneen ryhmään ilman vanhempaa (ikään kuin pienenä totutteluna päivähoitoon), välillä äidilläni on jotakin pakottavaa menoa yms. Joka viikko on oma tarinansa ja aikataulu pyörii tarpeiden mukaisesti. Välillä mun kalenteri näyttää Danten värikylpy-tekeleeltä, mutta se on itse asiassa yllättävän rutinoitutta jo.

Mä en ole pariin vuoteen tuntenut oloani näin tehokkaaksi ja innostuneeksi, ja siitä käy kiittäminen tätä uskomattoman ihanaa tasapainoa, jossa mä pääsen toteuttaa itseäni työasioissa, mutta saan myös olla äiti täyspainoisesti.

Ja toisin kuin eräs lukija, joka ei selkeästi ole edes hippasen vertaa perehtynyt kauhukohtauksiin ja mistä ne johtuvat, mutta joka koki tarpeelliseksi kuitenkin ojentaa meitä ja meidän reissaamisen ja tekemisen määrää, oletti, niin vaikka tämä kaikki kuulostaa hirveän hengästyttävältä, ei se sitä ole. Viitenä päivänä viikossa Dante on kotona, omassa sängyssä ja käy valveillaoloaikana eri kerhoissa leikkimässä muiden lasten kanssa ja puuhamassa kaikkea hauskaa. Kahtena päivänä viikossa Dante on mummolassa, jossa hän rrrrakastaa olla Jedin ja Simban ja kaikkien eri lelujen ja my god, ison kylpyammeen kanssa! Kaiken vaihtelevuuden keskelläkin arki on hyvin samanlaista. VR:n leikkivaunu on aina sama vaunu ja siellä on aina samanlainen juna ja liukumäki. Ja jopa puolitoista vuotta vanha taapero osaa mennä sinne junassa. Tällainen järjestely toimii vain koska tähän on satsattu alusta asti ottamalla mummi isoksi osaksi arkea, ja koska mummola ja mummi on Dantelle hirmutärkeitä. Ja koska olemme olleet hyvin tarkkoja Danten rutiineista ja siitä, että ne säätelevät meidän elämää.

Mun mielestä on itse asiassa jotenkin ihan outoa, että jopa tätä mummin osallistumista oudoksutaan. Ei siitä ole ihan kuin muutama vuosikymmen, kun oli ihan arkipäiväistä Suomessakin, että perheet elivät yhdessä ja mummit hoiti lapsenlapsia vanhempien tehdessä töitä. Olen tälle järjestelylle kiitollinen niin monella tapaa, mutta ennen kaikkea sen takia, että pääsen todistamaan älyttömän läheistä lapseni ja äitini suhdetta. Kun Dante näkee mummin, hän syöksyy halailemaan ja on piiiitkään ja hartaasti halaten sylissä ja esittelee mummille kaikki jutut, mitä ollaan tehty ne muutama päivä, mitä mummia ei olla nähty. Mummi kelpaa nukuttajaksi ja syöttäjäksi yhtä hyvin kuin kumpi tahansa meistä vanhemmista. Mummin sylistä iloisesti vilkutetaan vanhemmille hyvät työpäivät ja lähdetään puuhaamaan omiaan. Kun äitini eilen tuli meille illalla, riemu oli rajaton pienessä pojassa. Kun äitini laittoi tavaroitaan vierashuoneen kaappiin tultuaan ja katosi hetkeksi Danten näköpiiristä, oli pieni ihan huolestuneena ja ihmetteli missä mummi on. Oli sydäntäsärkevän ihanaa nähdä, kuinka onnessaan hän oli kun mummi löytyikin vierashuoneesta.

Näin kolmen viikon kokemuksella en voi kuin iloita siitä, että palasin töihin. Olen saanut jo nyt niin paljon mielenkiintoista tekemistä töissä, olen saanut uutta energiaa ja virtaa kotiarkeen ja olen ollut jotenkin kuin uudestisyntynyt. Kaiken muun oppimani lisäksi olen oppinut hieman taas lisää perhe-elämästä. Yhtäkään perhettä ei pitäisi laittaa yhteenkään lokeroon, vaan jokaisen pitäisi toimia, kuten parhaaksi näkee. Sitoutuminen omaan perheeseen ei käy ilmi tehtyjen työtuntien määrässä tai tehdyissä työprojekteissa. Se ei ole kytköksissä siihen monta pesukonetta on pessyt tai monta tuntia on leikkinyt “pääolkapääpeppupolvet”-leikkiä. Se sitoutuminen perheeseen sanelee jokaista arjen valintaa ja ne palikat voi asetella miten parhaiten omalle perheelle sopii. Kunhan kaikilla on hyvä olla, tarpeeksi läheisyyttä ja laatuaikaa ja tavallisia arkisia hetkiä.

Mun mielestä kenenkään äidin työvalintoja ei pitäisi kritisoida tai edes hirveämmin ihmetellä. Jokaisen valintoja pitäisi tukea ja tsempata. Ja jopa niitä omia ennakko-olettamia jokaisen olisi hyvä tarkistaa. Sillä tällä hetkellä sekä mun että Danten arki on paljon mielekkäämpää, enkä todellakaan olisi vielä vuosi sitten osannut ajatella, että tämä olisi mun valinta. Eikä tämä todellakaan tarkoita, että viihtyisin jotenkin huonommin Danten kanssa nyt ja haluaisin olla hänestä mahdollisimman paljon erossa. Päinvastoin, mä en malttanut viikonloppuna nukkua, kun halusin jo lähteä puuhailemaan hänen kanssaan.

Kauhukohtauksista

Mainitsin viimeksi ohimennen kauhukohtauksista, ja siitä, että Dantella on niitä ollut jonkin verran. Yöllinen kauhukohtaus kuulostaa aika pahalta, mutta ei sitä ole.

Duodecimin terveyskirjaston mukaan:

“Yöllinen kauhukohtaus on unenaikainen voimakas pelkotila, jonka aikana unessa oleva lapsi tai aikuinen voi huutaa tai itkeä kauhuissaan. Kauhukohtaukset eroavat painajaisunista siinä suhteessa, että lapsi ei herää kohtaukseen eikä hän aamulla herättyään muista kohtausta.”

Noin 15 % lapsista “kärsii” jossakin vaiheessa kauhukohtauksista, joten se on melko yleistä. Joillain kauhukohtauksia on yksittäisiä, toisilla useammin.

Turun Yliopiston tutkijatohtori Katja Valli on avannut asiaa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa kauhukohtaukset esiintyvät syvän unen aikana tyypillisesti 1–3 tunnin kuluessa nukahtamisesta. Painajaiset vuorostaan esiintyy yleensä aamuyöstä REM-univaiheen aikana ja niistä muistaa edes jotain. Kauhukohtauksia aiheuttama syy on tuntematon. Jotain perinnöllisyyttä asiassa on kai havaittu eli jos jommallakummalla vanhemmalla on ollut kauhukohtauksia lapsuudessa,  lapsella on hieman suurempi riski saada kohtauksia.

Vallin mukaan moni asia voi laukaista kohtaukset, esimerkiksi univaje, epäsäännöllinen rytmi, stressi, kuume ja kaikki uudet asiat sekä kasvukivut.

Ja sitten kun kohtaus tulee, niin lasta ei pitäisi herättää. Voi olla, että jopa koskettaminen ei ole hyvä idea. Jos lapsi “riehuu”, ja liikkumisellaan ja sätkimisellä satuttaa iteään, on pakko vähän pitää aloillaan. Lapsi ei itse muista kohtausta sen jälkeen, joten se ei pelota häntä jälkeenpäin. Yöllisillä kauhukohtauksilla ja unissakävelyllä on joidenkin asiantuntijoiden mukaan yhteys, mutta tämäntyyppiset unihäiriöt eivät tarkoita, että lapsella olisi minkäänlaisia psyykkisiä ongelmia.

Se virallisesta osuudesta, mennäänpä omiin kokemuksiimme. 

Danten ensimmäinen kauhukohtaus oli muistaakseni n. 8 kk kohdalla. Säikäytti ihan todella. Mietin, että mitä tapahtuu.

Kauhukohtaukset Danskulla on aina olleet ihan samanlaisia. Ykskaks kesken syvän unen alkaa jumalaton huuto ja itku, eikä häneen saa mitään kontaktia. Hänellä on silmät auki, mutta näkee hyvin, että hän “ei ole täällä”. Jotenkin heti ekalla kerralla ajattelin, että ei pidä herättää, vaikka tajusin, että hän on ihan unessa, vaikka on silmät auki.

Kauhukohtaukset alkoi meillä korvatulehdusten aikana. En tiedä onko niillä ollut vaikutusta vai onko ollut juurikin tuo kuume, joka on laukaissut. Korvatulehdusten aikaan oli yleensä yksi kauhukohtaus per tulehdus, välillä ei tullut ollenkaan. Muutama muuna ajankohtana tullut kauhukohtaus on myös ollut. Itkua saattaa kestää 3 minuuttia tai sitä saattaa kestää melkein kymmenen minuuttia. Ja se on ihan jumalattoman riipivää.

Onneksi, meillä se yleensä rauhoittuu sillä, että mä otan hänet vatsat vastakkain pystyasennossa syliin ja heijaan hyssytellen ja kuiskutellen joitain rauhoittavaa. Yleensä siitä kun pääsee syliin saattaa vielä hetken itkeä ja sitten lopettaa ja valahtaa tosi syvään uneen heti takaisin. Toisaalta voi olla, että ei halua syliin tai että kosken. Huuto vaan tuplaantuu. Sitten heittelehtii pitkin meidän sänkyä tms. Yleensä kuitenkin hetken päästä saankin ottaa syliin ja sitten rauhoittuu. Välillä rauhoittuu sylissä niin, että makaan selälläni ja hän on vatsallaan mun päällä.

Välillä se itku on ollut tosi raastavan kuuloista ja tekisi mieli vaan herättää, että se loppuisi. Mutta uskon kyllä tuohon, ettei kannata herättää, vähän sama kuin unissakävelijän kanssa. Meillä ainakin tulee ihan hirveesti kyyneliä ja huuto on kyllä kovempaa kuin ikinä hereillä. On oikeesti vähän sellainen “manattu” meininki. Ihan erilaista kuin normaali itkien herääminen. Meillä on viime aikoina herätty jostain syystä 5 ja 6 välillä ja alettu vähän itkemään, jonka jälkeen unet on jatkuneet mun kainalossa yleensä. En tiedä mikä tää uus juttu on, mutta ei sinänsä häiritse, kun tyyppi jatkaa nukkumista heti kun pää on tyynyssä. Tosin, se poikittain meidän välissä nukkuminen saattaa välillä tarkoittaa, että minä ja mies nukutaan omilla 20 cm osuuksilla sängyn laidoilla :D Mut niin, se kauhukohtaus on ihan erilainen. Siinä tuntuu, että lapsella olisi oikeesti ihan hengenhätä ja ettei hän ole ihan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.

Meillä on nyt tässä vajaan vuoden aikana ollut ehkä kymmenkunta kohtausta ja melkeinpä aina ne on olleet niin, että sinä päivänä on tapahtunut jotain “tosi jännää” tai tunteikasta. Esim. kun tulimme takaisin Turkista, oli hänellä yöllä kauhukohtaus. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä ollaanko oltu koko päivä yhdessä vai erillämme, eikä mitään muutakaan yhdistävää tekijää paitsi se, että on ollut tosi vaikkapa innoissaan. Esimerkiksi kesällä kun pumppasimme ekan kerran uima-altaan hänelle ja hän polski siellä aivan tohkeissaan ja nauroi ja kikatti onnesta siellä, oli yöllä kauhukohtaus. Itse asiassa ainoa yhdistävä asia on se, että nää on AINA tulleet 1-2 h nukahtamisesta. Me ei olla vielä jätetty Dantea yläkylään muualle kuin mummolaan ja siellä ollaan tietoisia tästä. Itse asiassa äitini oli todistamassa yhtä kokousta Kroatiassa, joten tietää miten toimia ja mitä tuollainen johtuu. Näitä on ollut tässä nyt aika tasaisesti n. kerran kuussa, mutta jotenkin tuntuu, että ne “kevenee”. Tosin elokuun alussa kun olimme reissussa, oli aika raju kauhukohtaus. Mä olin itkenyt tosi paljon sinä iltana ja Dante näki jonkin aikaa kun itkin. Luulen, että se oli sen päivän iso tunteellinen kokemus. Pahin oli ehkä kerran kun ajoimme kotiin alkuillasta ja Dante nukahti. Nähtävästi aika todella syvästi ja “yöunille” vaikka kello oli vasta about 18, koska noin tunnin päästä alkoi niin jumalaton itku ja riuhtominen siellä tuolissa, että oli pakko pysähtyä.

Mä oon aika paljon lukenut aiheesta ja puhunut lastenlääkärin kanssa ja oon tullut siihen tulokseen, että kyseessä on vähän niinkuin lapsen aivojen tapa käsitellä isoja tapahtumia yöllä. Mä itse asiassa oon ite ollut unissakävelijä tosi tosi pitkään. Saatan edelleen unissa kävellä. Tosi tosi harvoin, mutta välillä. Ihan jokakuukautista meille on kuitenkin se, että säpsähdän yöllä johonkin uneeni ja sen unen juttujen perusteella saatan selittää miehelle jotain. Tilanne menee jotakuinkin niin, että singahdan istumaan, oon hirveen huolissani jostain, mies herää, säikähtää, tajuaa, että mitään ei oo tapahtunut eikä saa enää unta hetkeen ku mä jatkan nukkumista :D

Ja siis mähän nään ihan loputtomasti unia. Mä nään JOKA YÖ unia ja muistan joka aamu uneni. Viime yönä itkin unessani valtoimenaan yhtä ihan hassua asiaa ja siis itkin tyynyliinani märäksi yöllä ja olin ihan järkyttynyt kun heräsin joskus kolmelta siihen uneen. Mä oon nähnyt jatko-osan yhdelle tosi toiminnantäyteiselle unelleni ja siis tää unijuttu on ihan naurettava :D Mieheni ei muista juuri ikinä mitään uniaan, mä muistan ne helposti aamulla. Ja usein useamman unen yön ajalta. Ja siis mun uni alkaa heti kun laitan silmät kiinni. Välillä tuntuu, että ennenkin sitä. Kappadokyassa kun metsästimme kadonnutta passiani ja ajettiin aamuyöllä takaisin Goremeen, nuokahtelin pelkääjän paikalla nonstop. Nukahdin ehkä sekunniksi kerrallaan ja silti ehdin aina alkaa näkemään unta. Tiedän, että tää ei oo mitenkään uniikkia, vaan monilla on just tällaista. Mut jotenkin oon miettinyt aina, että Dantella on ehkä mun taipumus tähän, varsinkin ton mun unissakävelyn takia.

Viimeisin kauhukohtaus oli sangen kesy, Dante rauhottui ehkä minuutissa-parissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tästä kehittyy.

Yleensähän nää kohtaukset on yleisimpiä n. 4-12 -vuotiailla, mutta näitä ilmenee myös taapero- ja vauvaikäisilläkin. Että saa nähdä loppuuko nää jossain välissä, harveneeko vai lisääntyykö ja millaisiksi muuttuu. Voipi olla, että 12-vuotiasta ei ihan samalla tapaa pidellä sylissä masut vastakkain :D

Millaisia kokemuksia teillä on ollut kauhukohtauksista? 

Seuraavaksi: Kun äiti palaa töihin

Ensimmäinen reissu ilman lasta

Arvoin tosi pitkään, lähtisinkö ilman lasta reissuun tänä vuonna, ainakaan minnekään, missä joutuisimme olemaan useamman päivän erossa. Kiintymysteorian mukaan lapsen saisi jättää niin moneksi yöksi kuin hän on vanha päivissä, mutta se tuntuu musta hieman kummalliselta ajatukselta ja aivan liian lokeroivalta, sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Pohdin ja pohdin varmaan viimeiset puoli vuotta, mutta noin neljä viikkoa ennen matkaa varasin vihdoin lennot. Neljä vuorokautta matkan päällä, kolme ja puoli vuorokautta perillä kohteessa.

Kohde kun sattui olemaan Kappadokya Turkissa, jonne halusin mennä lentämään kuumailmapallolla 30-vuotispävänäni.

Mä uskalsin lopulta lähteä matkalle, koska oltiin harjoiteltu erossaoloa ja koska pojallamme on niin vahva suhde äitiini, että tiesin hänen voivan hyvin meidän ollessa poissa. Maaliskuussa kokeilimme olla yhden yön poissa. Olimme hotellissa, kun lapsi oli äidilläni ja menimme aamulla takaisin. Ikävä oli ollut älytön. Kesäkuussa jätimme lapsen äidilleni kokonaiseksi vuorokaudeksi ja lähdimme edeltä kotiin Helsingistä. Lapsi viihtyi niin hyvin, että jäi samantien vielä toiseksi yöksi. Ei ollut poissaolosta moksiskaan.

Jos tilanne olisi erilainen, en välttämättä uskaltaisi jättää lasta ja lähteä reissuun. Niin paljon erilaisia seurauksia siitä voi seurata lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä. Meillä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi näkee mummiaan viikottain. Ei leikkien pari tuntia, vaan kellon ympäri, usein parikin päivää, niin, että mummi hoivaa, syöttää, laittaa nukkumaan, ulkoilee ja tekee kaiken. Oikeastaan Dantella on äitiini melkein samanlainen suhde kuin meihin vanhempiin. Hän on aivan innoissaan kun pääsee äitini ja perheemme koirien luokse Vantaalle ja iloisesti vilkuttaa kun minä lähden. Kesäloman aikana hän vietti myös paljon aikaa isäni kanssa ja lähentyi hurjasti myös ukkiin.

Moni muu asia oli myös “valmis” niin, että pystyimme lähtemään. En enää imetä, Dante ei heräile öisin syömään ja on nukkunut jo vuoden eri huoneessa kuin me, emmekä nuku yhdessä samassa sängyssä.

Niinpä me lähdimme reissuun niin, että siskoni ja isäni olivat kesälomalla ja lapsi sai olla neljä päivää kaikkien kolmen kanssa. Äitini sai apua ja koko ajan oli viihdykettä Dantelle tarjolla.

Lähteminen oli hirveintä. Kun kävelimme lentokentälle, oli olo ihan tyhjä ja jotenkin väärä. On jo niin totuttu siihen kaikkeen kaaokseen, missä jätetään rattaat, on hirveät kässärit kannettavana ja lapsi koko ajan poukkoilemassa. Nyt vaan käveltiin tiskille ja loungeen ja rauhassa koneeseen. Se tuntui jo jotenkin hirveän vieraalta.

Sitten alkoi hellittämään. Kappadokyassa oli niiiiin paljon nähtävää ja koettavaa, että siellä tuli koko ajan mentyä eikä ehtinyt ikävöimään. Toki koko ajan mietin, että voi kun Dante tykkäisi siitä ja tästä ja ehti kun Dante on esim. 7, mennään kaikki yhdessä lentämään kuumailmapallolla. Ehdottomasti. Lapsi kulki mielessä koko ajan, ja onneksi myös puhelimessa, koska saatiin paljon kuvia ja videoita. Hän tanssi ja nauroi isovanhempien kanssa ja viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Ei tullut videopuheluissa itku vaan iloisesti pussaili ruutua ja hymyili meille paljon. Soitimme joka päivä yhden videopuhelun ja lähettelimme videoita ja kuvia molemmin puolin.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt kuinka vähän ikävöin. Nautin TÄYSIN siemauksin siitä, että oltiin vain aikuisia. Ei mietitty lapsen päikkäriaikoja ja rutiineja, ei menty sen ehdoilla. Kappadokya kohteena on vaikea pienen lapsen kanssa. Pieniä mutkikkaita teitä ei-niin-turvallisella autolla, aamulla 4-5 välillä herätyksiä katsomaan kuumailmapalloja (meidän lapsi nukkuu 8 asti yleensä) ja paljon pieniä kujia ja hankalakulkuisempia maastoja esim. rattaiden kanssa liikkumiseen. Ja tietenkin hän olisi aivan liian pieni kuumailmapalloon, eikä todellakaan jätettäisi häntä kellekään tuntemattomalle hoitajalle.

Oli IHANAA syödä rauhassa ravintoloissa, istuskella katselemassa auringonlaskuja ja kuumailmapallojen koristamia auringonnousuja. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla koko ajan hälytystilassa (“missä se kulkee? mihin kiipee? mitä tekee? onkohan sitä ja tätä?”) ja sai vaan olla. Syödä kiireettä, nukkua päikkärit halutessaan, käydä yhdessä hieronnassa, uimassa altaassa samanaikaisesti ja kaikkea mahdollista. Oli ihanaa vaan voida keskittyä parisuhteeseen ja omaan kumppaniin. Lähennyimme reissun aikana miehen kanssa enemmän kuin moneen kuukauteen. Oli oikeasti aikaa ihan vaan toisillemme. Ja itsellemme!

Keskustelu parisuhteessa pienen lapsen kanssa menee usein niin, että toinen tai molemmat pelastaa lentävää lasia, kaatuvaa lasta, ottaa jotain pois, antaa jotakin, vastaa johonkin samaan aikaan lapselle tai lapsi kiipeilee päällä. Silloin on oikeasti vaikeaa keskittyä siihen, että saa oikeasti annettua itsestään kaikkensa myös sille parisuhteen toiselle osapuolelle.

Ja koska uskon äärimmäisen vahvasti siihen, että vanhempien suhde on lapsen koti, koen, että tuollainen neljän päivän matka oli kuin lapsen kodin remontti. Me voimme niin hyvin kun tulimme takaisin. Olimme levänneitä, innostuneita, läheisempiä, iloisempia, niin paljon jälleen yhdessä kokeneita. Meidän oli hyvä olla.

Paluumatka oli toinen paha. Sen osasin ennustaakin. Toisaalta nautin miehen kanssa loungessa olosta ja tietyllä tapaa jopa nautin vielä siitä rauhasta. Otin viimeisiä hetkiä kaiken ilon irti siitä. Mutta se lento takaisin Helsinkiin Istanbulista. Siinä alko olla sellasta meininkiä, että aikaa olisi voinut siirtää eteenpäin. Siivosin puhelintani, eli suomeksi sanottuna lähinnä fiilistelin Danten kuvia ja videoita, ja mieheni pää kasvoi kuin siamilaiseksi kaksoseksi minuun kiinni. Huokailimme lähinnä kolme tuntia vauvakuvien äärellä ja odotimme laskeutumista. Ilmoitin matkalaukkuhihnalle kävellessä, että jos laukku ei heti tule, niin mä meen, tuut sitten perässä :D Laukku oli onneksi heti perillä, ja innosta tihkuen kävelimme ulos, ja aulassa odotti pikkuinen aarteemme siskoni kanssa.

Hän näki meidät, hymyili ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan hymyillen :D Siskoni videoi tän kaiken, koska halusi saada videolle tän reaktion, ja se on itse asiassa hauska video. Tyyppi painelee virnistellen toiseen suuntaan, että me jouduimme ottamaan hänet kiinni.

Olin varautunut siihen, että kiukuttelee. Olin varautunut siihen, että saattaa mököttää tai olla kuin ei olisikaan, jättäisi täysin huomiotta. Olin varautunut itkuun ja vaikka mihin. En ollut oikeastaan varautunut siihen, että kaikki menisi näin helposti ja olisi samanlaista kuin aina.

Hän oli hyväntuulinen, hän hymyili ja oli ihana oma itsensä. Halasi takaisin ja lähti heti pinkomaan vanhempieni kotona koirien kanssa.

Ensimmäisenä yönä otin hänet nukkumaan väliimme, koska itse kaipasin niin paljon läheisyyttä. Tulimme vasta 19 illalla, joten mä halusin nukkua vierekkäin. Oikeastaan vaikutuksen Danteen huomasi ehkä siinä, että hän sai yöllä kauhukohtauksen. Meillä on tässä puolentoista vuoden aikana ollut ehkä parikymmentä kauhukohtausta, ei niinkään paljoa kyllä. Ehkä kerran kuussa tai max. kahdesti kuussa on tullut sellainen 2-10 minuuttia kestävä kauhukohtaus, ja ne on AINA sellaisina öinä, kun päivällä on ollut jotakin tosi erikoista tai päivään on sisältynyt tavallista suurempia tunteita tai selkeää rutiinien rikkomista. Kirjoittelen kauhukohtauksista enemmän ensi postauksessa, mutta kyseessä on siis vähän unissakävelyyn liittyvä juttu, missä lapsi saattaa itkeä ja heittelehtiä silmät auki, vaikka on oikeasti unessa.

Loppuyö menikin tosi rauhallisesti ja seuraavana päivänä tyyppi ei ollut moksiskaan.

Nyt kun reissusta on jo reilu kolme viikkoa, voin sanoa, että meillä ei tuo vaikuttanut mitenkään. Ei tullut mitään erikoisia reaktioita ja elämä jatkui aivan samanlaisena kuin ennen matkaa. Mummin luokse menee edelleen erittäin mielellään. Vilkuttaa, halaa ja antaa pusun mulle kun lähden vaikka töihin ja hän jää mummin kanssa. Edelleen kaikissa tilanteissa haluaisi äitin (nukkumaan ja syöttämään yms.) muttei ole yhtään riippuvaisempi tai etäisempi minusta kuin ennen. En oikeasti koe, että mikään olisi muuttunut. Paitsi se, että Dante ja ukki lähentyi hurjasti tuona neljänä päivänä. Isäni sai enemmän vastuuta Danten kanssa ja oli hänen kanssaan monta päivää aamusta iltaan ja sen suhteen muutoksen huomaa heti. “Deda” (venäjäksi ukki) on ihan suosikkityyppi nykyään.

Meillä tää koko kokemus meni äärimmäisen positiivisesti ja hyvin. Tämä ei siltikään tarkoita, että aiomme jatkossa matkustaa ilman lasta. Varmasti jossakin vaiheessa tullaan lähtemään viikonloppureissuun tai jättämään viikonlopuksi mummille hoitoon. Ja jos keksimme kohteen, jonne lapsen mukaan ottaminen on vaikeaa, niin sitten varmasti uskallamme taas lähteä ilman. On ihanaa päästä olemaan vain aikuisten kesken, mutten kaipaa siihen paria-neljää päivää enempää aikaa kerralla. On myös nimittäin omalla tavallaan aivan ihanaa olla kolmistaan ja haluan nauttia tästä elämästä pienen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Myös reissuissa.

Paljon rohkeutta hoitojärjestelyjen suhteen tämä toi ja uskalsin ihan eri tavalla aloittaa nyt työt, kun tiedän hänen pärjäävän niin hyvin.

Mun mielestä nykyään puhutaan paljon hyvää asiaa siitä, kuinka lapsen pitää saada kiintyä ja kuinka läsnäolo ja lähelläolo on tärkeää. Kaiken keskellä on hyvä muistaa, että on myös tärkeää ottaa omaa aikaa ja joskus lyhyt erossa olo voi olla paras asia kaikille elämänsä tärkeimmille ihmissuhteille.

Seuraavaksi: Kauhukohtauksista

Vaunuväen treffeillä

*Kaupallisessa yhteistyössä Ideapark

Kuten moni paikallinen varmasti tietää, Ideapark järjestää keväisin ja syksyisin Vaunuväen treffejä. Kevään treffit pidettiin Kulttuurikeskus Piipoon tiloissa ja sijaitsee siis Ideaparkin vanhassa kaupungissa. Se on itse asiassa tosi kiva ja helppo paikka mennä lapsen kanssa, sillä siellä on paljon kaikkia leluja, liukumäki ja kirjoja sun muuta puuhailtavaa.

Meidän oli tarkoitus mennä tuonne Vaunuväen treffeille jo keväällä vaikka kuinka monena kertana, mutta saatiin aikataulut natsaamaan vasta toukokuun treffeille, jonka jälkeen ne jäivätkin kesälomalle. Ideapark kuitenkin järjestää Vaunuväen treffejä myös nyt syksyllä ja Ideparkilaiset kaipaisivatkin mielellään palautetta siitä, miten niitä voisi kehittää.

Oma kokemukseni pohjautuu vain yhteen kertaan, joten en osaa sanoa, millaista siellä on muuten ollut, mutta muutamia ajatuksia herätti jo tuo yksi käynti. Ensinnäkin moni tuttu on kommentoinut, ettei paikalle pääse koska keväinen 11-12.30 välinen aika on tosi hankala päikkäreiden takia. Meillekin tuo aika olisi kieltämättä hankala, nimittäin meillä nukutaan yleensä päikkärit 12-14.30. Toisaalta, päikkäriaikoja tuntuu olevan niin laidasta laitaan, että mahdoton sanoa mikä olisi hyvä aika. Puhuimme keväällä Ideaparkin edustajien kanssa, että ratkaisuna voisi olla, että Vaunuväen treffejä olisi vaikka kahden viikon välein ja joka toiset olisi esim. 9.30/10 – 11/11.30 ja toiset olisi vaikka sitten 12-14 tai jotenkin niin. Siinä pääsisi sitten vähän aamuvirkummatkin välillä osallistumaan. Oon huomannut, että lasten kanssa asioiden ajoittaminen on tosi vaikeaa, koska lapsi ei ole koneisto, jonka voi säätää toimimaan tiettyyn aikaan. Meillä esim. päikkärit saattaa olla 12-14.30 tai sit ne on jo 10.30-13. Ei koskaan tiedä, millä tuulella herra sattuu olemaan. Nyt syksyllä Vaunuväen treffit ovat itse asiassa muuttuneet osaksi Perhepäiviä, jotka siis jatkossa sisältävät myös ne Vaunuväen treffit, jotka on syksyn tapahtumissa klo 10-11 eli ainakin meidän päikkärirytmiin sopii erittäin hyvin.

Sinänsä mulle ei olis ongelma mennä paikalle silläkin uhalla, että uni tulee. Mutta, meillä onkin helpsoti nukkuva lapsi, jonka voi työntää rattaisiin ja hän nukahtaa sinne nopeasti itsekseen. Esimerkiksi Piipoossa on hyvin tilaa ja siellä voi laittaa näköetäisyydelle lapsen nukkumaan, jos uni tuleekin, ja samalla itse seurustella muiden vanhempien kanssa, joten mulle sekään ei ole mitenkään mahdottomuus.Mun mielestä konseptina tää on ihan mahtava, mutta hieman hiomista kieltämättä tarvitaan, jos jatkossa näistä halutaan paremma :) Ehkä suurin kehitysidea olisi ohjelman ja tiedottamisen suhteen. Nuo Vaunuväen treffit ei välttämättä ole ihan kaikille hyvin tiedossa ja ne eivät myöskään välttämättä ajatuksena aukea. Ensisijaisesti ne kuitenkin on paikka, jossa vanhemmat voivat kohdata toisia vanhempia ja lapset toisia lapsia, ja kyseessä on hyvin rento ja vapaamuotoinen toiminta. Sinänsä siis esim. noissa edellisissä treffeissä ollut toiminta ei ehkä ollut sinne kaikista sopivin.

Viimeksi paikalla oli Suomalaisen kirjakaupan edustaja kertomassa lastenkirjoista ja Name Itin esittelijät esittelemässä uusimpia lasten vaatteita ja äitiysvaatteita. Kun Suomalaisen edustaja luki lasten runoja huoneen keskellä, oli siinä vähän hämmentynyt olo vanhempana. Saanko minä nyt keskustella muiden vanhempien kanssa? Mun taapero ei ole kovin kiinnostunut runoista jotka luetaan ilman eleitä ja ääntelyitä, eikä näytä nuo muutkaan taaperot olevan kiinnostuneita, joten saanko minä nyt vaan spontaanisti tutustua ihmisiin? Jotenkin kun siinä oli kuitenkin “ohjelmaa”, ei rohjennut alkaa itse höpöttämään ja tutustumaan ja häiritsemään tuota lukemishetkeä. Lapset kuitenkin ottivat jalat alle ja alkoivat siinä leikkimään ja me vanhemmat sitten seurasimme. Name Itin esittely oli tietenkin tällaiselle vaateintoilijalle kiinnostava, mutta tuossa tilassa myöskin ehkä liikaa havainnointia vaativa. Siinä vaiheessa vanhemmat nimittäin aika lailla juoksivat lasten perässä liukumäkirakennelman ympärillä ja lelujen keskellä.

Mun mielestä paras mahdollinen ohjelma olisi sellainen, missä “ei olisi ohjelmaa”. Olisi ehkä joku Piipoon tai Ideaparkin edustaja toivottamassa tervetulleeksi ja kertomassa pikaisesti mitä mahdollisuuksia juuri silloin on Ideaparkissa. Usein näissä tapahtumissa on jotakin mielenkiintoisia ja hyviä alennuksia eri liikkeisiin, ja ne ovat varmasti monille mieluisia. Ja esimerkiksi lasten piirustushetki, runohetki tai askarteluhetki on tosi kivoja ideoita, mutta niissä pitää olla hieman lasten mukaista mahdollisuutta muutoksille. Jos 90 % paikallaolijoista on 1-vuotiaita, tarvitaan lukupiiri, johon taaperot kerätään ja jossa heille luetaan runoa eläytyen ja mielellään jonkun visuaalisen avun kanssa. Jos taas paikalla on hieman vanhempaa lasta enemmänkin, on tapahtumaa hyvä muovata sopimaan heille. Kun kyseessä on kuitenkin vaunuväen treffit, sananmukaisesti, niin todennäköisesti osallistujat ovat aika pieniä. Silloin tarvitaan ohjelmaksi todella visuaalista, mukaansatempaavaa ja lasten huomion pitävää. Me vanhemmat voimme hyvinkin olla todella kiinnostuneita vaikkapa lastenkirja-tarjonnasta ja aleista, mutta siinä tapauksessa parempi on ehkä tuoda muutama visuaalinen kirja ja kertoa alennuksesta nopeasti ja selkeästi, toivottaa tervetulleeksi liikkeeseen ja antaa ihmisten viihtyä itsekseen. Tämä siis mun mielipide asiaan.
Vaate-esittelyt hoidettiin viimeksi mallien päällä vaatteita esitellen, ja se olikin hyvin mielenkiintoista vaatteiden erilaisten funktionaalisuuksien tähden, mutta ohjelma oli ehkä hieman liikaa aikaa vievä myöskin. Kun oma muksu juoksee liukumäkeen, telttaan, varastamaan toiselta lapselta lelun ja taas liukumäkeen, ei keskittyminen vain riitä siihen esittelyyn. Varsinkin kun näin pienen taaperon äidille ei esimerkiksi imetysvaatteiden funktionaalisuus ole millään lailla ajankohtainen nyt. Siinäkin ehkä asiakaslähtöisempi lähestymistapa on jättää rekillinen uutuuksia, esitellä pari erityisintä vaatetta ja antaa kaikkien tutustua niihin omalla ajallaan siinä lasten leikin tiimellyksessä.

Yksi kehitysajatus koskee tarjottavia, nimittäin paikalla oli smoothieita, mehua, keksejä ja Fanipaloja. Ennemmin näkisin pikkuisille taaperoille suunnatussa tapahtumassa maissinaksuja, sokerittomia keksejä ja ehkä hedelmiä. Suklaa ja sokeroidut keksit eivät kuulu vaunuissa kulkevien lasten menulle, tai niiden ei ainakaan pidä siihen kuulua, joten ne ovat turhana houkutuksena siinä. Ihan mahtavaa, että tarjoiluja on järjestetty paikalle, mutta niissä pitäisi ehkä enemmän ajatella lapsia, ei vanhempia. Vaikka mutustelinkin pari Fanipalaa tyytyväisenä :D

Nyt kun syksyn mukana Vaunuväen treffit ovat osa perhepäiviä ja hieman muuttuneet, niin uskon, että tätä konseptia saadaan hiottua hieman paremmaksi. Seuraavat treffit ovat itse asiassa PiiPoossa (10.10.), mutta sitä seuraavat ovatkin Ti-Ti Nallen kodissa (14.11.) ja sitä seuraavat Zones by Särkänniemessä (5.12.) Sinänsä paikkana PiiPoo oli musta tosi hyvä tälle tapahtumalle, mutta uskon, että erityisesti Ti-Ti Nalle tulee olemaan todella kiva paikka järjestää tämä tapahtuma ja Zones by Särkänniemessäkin on vaikka ja mitä mahdollisuuksia, niin taaperolle kuin vähän isommallekin lapselle, jos perheessä on useampia lapsia, joiden kanssa haluaa tulla paikalle.

Leluja Piipoossa on vaikka millä mitalla, mutta sinne voisi ehkä Ideaparkin lastenleluliikkeiden puolelta hankkia muutaman värikkään ja uudemman virikelelun. Ymmärrän toki, että valitettavasti tuonkaltaisista paikoista lähtee lelu jos toinen maksamatta mukaan (inhottavaa), mutta olisi todella kiva, jos paikalla olisi muutama lelu, jotka vievät taaperon huomiota sen verran, että vanhemmat ehtivät hieman tutustua. Koska onhan noiden treffien tarkoituksena nimenomaan se vertaistuki ja tutustuminen muihin vanhempiin. Meidän poika rakastaa pehmoleluja, mutta kovin moni lapsi ei jaksa keskittyä niihin pitkästi.
Toivon todella, että Ideapark jatkaa näitä treffejä jatkossakin, nimittäin me ollaan edelleen niin tuoreita paikkakunnalla, että lasten ja vanhempien tapaamiset kiinnostaa ehdottomasti. Ja meille ainakin sijaintina Ideapark on ihan mahtava, plus treffien jälkeen oli helppo piipahtaa Papayaan herkkulounaalle pikkuisen kanssa, joka nukahti heti ruoan jälkeen ja äiti sai hieman omaa aikaa shoppailla ja pyöriä Ideaparkissa. Me ollaan nyt pyritty muutenkin aktivoitumaan tässä paikkakunnalle juurtumisessa ja ollaan käyty nyt ahkerasti perhetuvalla ja muskarikin alkoi taas tänään. Kun lapsi on kotona eikä päivähoidossa, tarvii hän sosiaalisuutta ja seuraa, ja niin sitä tarvii muuten äitikin. Muuten saattaa alkaa mennä jo vähän mökkihöperöitymiseksi. Ja mä oon ainakin just tällaisten treffien kautta tavannut uusia kivoja ihmisiä täältä päin :)

Olisi myös kiva kuulla paikalla olleiden tai sinne joskus halunneiden ajatuksia siitä, miten noita voisi kehittää? :)
Yleisesti ottaen Ideaparkissahan on valtavasti kaikkea lapsille ja perheille. On Zones by Särkänniemi, paljon lelukauppoja ja esim. Coyote grillistä löytyy ihan mahtava leikkinurkkaus lapsille siksi aikaa kun vanhemmat ovat syömässä. Meidän pieni rakastaa myös tuota Keskusaukiota, jolla voi juoksennella pitkin karttaa tai tekonurmea, tai mitä ikinä siellä silloin sattuukaan olemaan. Kesän siellä viihtynyt LEGO Park, joka käytiin testaa heti tokana päivänä oli ihan huippu! Legoja kaiken ikäisille (myös Duploja) ja niitä saa siinä rajattoman pitkään rakennella ja samalla tutustua hieman muihin lapsiin. Mahtava keksintö kauppakeskukseen ja toivottavasti tulee uudelleen ensi vuonna! Ihan paras lapsi- ja miesparkki :D Mä rakastan Ideaparkia lapsen kanssa, koska on aina rajatonta maksutonta parkkipaikkaa, eikä tarvii miettiä lapsen riisumista ja pukemista välissä, vaan kerran kun sinne menee, niin sitten tyypin voi päästää irti ja viihtyä yhdessä. Hoitohuoneitakin on tosi hyvin tarjolla joskin olisi mieletöntä jos myös Ideaparkiin saisi sellaisen kunnon perhehuoneen. Sellaisen, missä olisi viihtyisää imettää ja missä lapsi voisi leikkiä, syödä ja olla. Nyt hoitohuoneet ovat aika WC-painotteisia, ja vaikka on hyvä, että on paljon paikkoja, missä vaihtaa vaippa, käydä potalla ja lämmittää ruoka, olisi kiva jos nää kaksi (mikro ja pönttö) ei olisi ihan vierekkäin. En tiedä onko tilojen puolesta mahdollista, mutta olisi tosi hyvä, jos Ideaparkiin saataisiin vielä ihan perhehuone joskus :)
Tosin, toimeliaan taaperon suurinta viihdettä on tällä hetkellä ympäri Ideaparkia ripotellut karusellit, joiden ympäristöstä meidät yleensä löytää. Mutta jos nyt joskus sattuisi toinen lapsi perheeseemme tulemaan, niin osaisin varmasti arvostaa perhehuonetta ihan eri tavalla. Kaiken shoppailun, ruokailun ja viihtymisen keskellä kun on hyvä päästää irti myös konttaava lapsi tai antaa taaperon vaikka piirrellä samaan aikaan kun imettää vauvaa tms. Siinä myös hieman pohdiskeltavaa Ideaparkin suuntaan.
Lasten liikkeistä taas ei ole kuin positiivista sanottavaa! Ballotissa on mieletön valikoima, ja sen lisäksi löytyy merkkien omia liikkeitä vaikka kuinka paljon. Vauvajuttuja on lisäksi niin KappAhlissa kuin Lindexissä, H&M:ssä, Cubuksessa, Minimanissa ja vaikka missä. Ainiin, ja kaksi lemmikkikauppaa takaa sen, että hauvojen juttuja käydään ihmettelemässä todella paljon :D Oon myös onnellinen, että suurimmaksi osaksi kaikki lelukaupat on kasattu yhteen paikkaan, sillä niiden kaukaa kiertäminen on helpompaa tällä hetkellä. Valikoimat on toki kattavat niissä, että mielellään siellä kiertelee, mutta kun toi 1-v. näkee lelutarjonnan jossakin näistä, on hänet huomattavasti vaikeampaa saada liikkumaan toivottuun suuntaan :D

Mutta, mitä kehitysideoita teillä olisi Ideaparkille noin niinkuin pienlapsiperheiden näkökulmasta ja myös noiden Vaunuväen treffien osalta?

Toivottavasti törmäillään Ideaparkin Perhepäivissä pirkanmaalaisten seuraajieni kanssa tässä syksyn mittaan! :)

Seuraavaksi: Ensimmäinen reissu ilman lasta

Mielipidemaanantai: Pilasiko imetys rintani?

Iines kirjoitti blogiinsa mielenkiintoisen postauksen siitä, miten imetys vaikutti hänen rintoihinsa. Ajattelin jatkaa omalla mielipiteelläni asiaan, sillä tää on (kuten Iineskin sanoi) varmasti sellainen asia, josta moni kantaa paljonkin huolta ja joka on joillekin todella rankka paikka.

Mulle imettäminen oli “itsestäänselvää”. Ei siis se, että se onnistuisi, vaan se, että haluan imettää, jos vaan mahdollista. Äitini on todella pro-imettäjä ja mut on ehkä aivopesty tähän jo nuoresta. Äitini on myös luovuttanut litratolkulla äidinmaitoa ja taitaa yhä edelleen saada kiitoskortin Kättäriltä vuosittain, vaikka nuorinkin lapsi on jo 20 :D Pelkäsin toki imetystä jonkin verran. Onko kipeetä, onko vaikeeta, miten lapsi pärjää, miten itse pärjään jos lapsi on riippuvainen rinnoistani ja minusta jatkuvasti yms. Ja toki siinä jossakin käväisi mielessäni myös se, että miten ne rinnat sitten palautuvat.

On sanottava, että kun nyt katson kuviani ajalta, jolloin olin parikymppisyyteni alkutaipaleella, ymmärrän välillä, miksi sain paljon silikoniuteluita. Olin varmaan 15 kg laihempi, mutta mystisesti rasva löysi tiensä aina tissiosastolle. Ja pakko se on sanoa, että hieman pinnallisestikin pidin siitä, että mulla oli “hyvät tissit”. En kuitenkaan voi sanoa pelänneeni, että imetys pilaisi rintani, vaan koin sen aina mahdollisuudeksi, jonka kanssa on elettävä, sillä imetyksen hyödyt ovat minulle hyvin paljon tärkeämmät kuin ne “hyvät tissit”. Ja olen aina tiennyt, että sen voi korjata plastiikkakirurgialla, jos oikein alkaa ahdistaa. Tosin, mä pelkään ajatusta plastiikkakirurgiasta vielä enemmän :D

No, pilasiko se imetys tissit? Tavallaan. Mutta, mun imetyksen lopettamisesta on vasta 9 kuukautta ja vielä uskon siihen, että rintaosastolla tulee tapahtumaan muutosta. Itse asiassa, olen huomannut n. 6 kk imetyksen lopettamisen jälkeen, miten on alkanut tapahtumaan hidasta ja pientä muutosta.

Imetystaipaleeni alkoi hyyyyyvin tavallisesti. Maitoa ei ensin tullut ja lapsi pääsi itse asiassa hieman kuivahtamaan, koska meille ei tarjottu lisämaitoa, enkä sitä osannut vaatia. Maito nousi vasta kolmantena päivänä kun eräs ihana lastenhoitaja KYSillä raahasi mulle jonkun vanhan lypsylehmä-masiinan, ohjeisti sen käytössä ja totesi, että aivan varmasti huomenna on maitoa. Ja niin olikin. Kiitos siis hänelle, sillä me jouduttiin olemaan sairaalassa viisi päivää ja onneksi saatiin kolmantena päivänä imetys toimimaan. Tosin, en tiedä annanko kaiken kunnian masiinalle vai sille, että siskoni nauratti minua niin, että oikeesti nauruitkin ja siitä hetken päästä oli paita aivan märkä. Rentoutuminen kai on avainasemassa tossa hommassa, joten olen edelleen 50-50 sen suhteen, mikä sen maidon sai nousemaan.

Lapsi söi aina hyvällä ruokahalulla, joskin välillä imetyksen alussa oli pientä ongelmaa. Maitoa tuli valtavalla paineella, vaikka kuinka puristelin rintoja harsoon ennen syöttämistä. Loppujen lopuksi pumppasin n. 20 ml rinnasta ennen syöttöä ja laitoin liiveihin toiseen kuppiin maidonkerääjän. Näin maidontuotanto ei sinänsä päässyt vääristymään, mutta lapsi sai syödä rauhassa. Poika kasvoi äidinmaidolla tosi hyvin ja oli tässäkin asiassa sikäli helppo tapaus, että ei oikein välittänyt siitä saako rintaa vai pullosta. Häntä on alusta asti syötetty myös pullosta, pumppaamallani äidinmaidolla. Halusin tietää, että minusta ei olla ihan niin riippuvaisia ja lisäksi halusin, että isäkin pääsee jakamaan sen ihanan tunteen, kun syöttää vastasyntynyttä. Se oli myös luontevaa sillä hän sai muutaman kerran lisämaitoa sairaalassa ennen kuin maito nousi, ja sekin annettiin pullosta.

Imetystä meillä kesti melko lailla 7 kk. Ihan lyhyt vaihe oli, kun tyyppi sai pieniä rintaraivareita, kun ärsytti se maidon kovalla vauhdilla tuleminen, ja jossain vaiheessa oli helpompi syöttää uninen lapsi, mutta tätäkään ei ihan hirveän kauaa kestänyt. Kaikin puolin meidän imetystaival oli siis todella helppo ja kiva. Lapsi söi sekä pullosta että rinnasta, ei valikoinut ja raivosi rinnalle vain hyvin lyhyen ajan, eikä silloinkaan joka syötöllä vaan ajoittain. Tuskaa ja hikeä ei tarvinnut vuodattaa.

Selvisin myös ilman rintatulehduksia, vaikka pari kertaa oli rinnoissa todella kipeä kyhmy, joka onneksi lähti kuumassa suihkussa hieromalla tai lämpötyynyllä ja kaalinlehdillä kikkailemalla.

Koko ensimmäisen kuusi kuukautta rinnat olivat järkyttävän pinkeät koko ajan. Se vasta sellainen silikoni-meininki olikin! Oman elämäni Dolly Parton, ja koko ajan joutui vähän miettimään, minkä paidan kehtaa laittaa päälleen. Ja kyllä, jos ei tarpeeksi usein imettänyt tai pumpannut, kävi falskausfiasko. Opin pitämään varapaitaa mukanani. Siinä kuuden kuukauden kohdalla mulla alkoi taas kuukautiset, ja se vaikutti heti maidontuotantoon. Maidon määrä väheni, rinnat ei enää olleet niin pinkeät ja nukkuakin jo pystyi mahalleen. Maitoa kuitenkin tuli vielä ihan hyvin, mutta jostain syystä meillä tuli totaalistoppi siihen imetykseen 7 kk kohdalla. Oma tavoite tuossa vaiheessa oli 9kk-12kk, mutta rehellisesti sanottuna, en yrittänyt käydä hirveetä taistelua pojan kanssa, kun hän vaan umpimielisesti päätti kieltäytyä rinnasta 7 kk:n iässä. Ei huutanut, ei mesonnut, ei taistellut. Käänsi vaan pään pois ikään kuin kohteliaasti todetakseen, että “ei kiitos, en ole kiinnostunut”. Pullo kuitenkin kelpasi, eikä ollut väliä oliko korviketta vai äidinmaitoa. Oma fiilikseni oli se, että yksinkertaisesti se tissi rupes ärsyttää, ei niinkään äidinmaito. Lapsi halusi koko ajan nähdä, istua ja puuhailla. Ei jaksanut olla kasvot kiinni rinnassa, joten työnsi sen jääräpäisen tomerasti pois ja jatkoi puuhailuaan.

WHO:n suositus imetykselle toki on 2 vuotta, mutta se on vähän sillai hutera suositus, koska se on kansainvälinen. Se on tietenkin suosituksena, koska monissa maailmankolkissa äidinmaito on paljon puhtaampi ja turvallisempi vaihtoehto kun potentiaalisesti likaiseen veteen sekoitettu korvikejauhe tai ei-niin-puhtaat muut ruoat. Sinänsä äidinmaidon ravintoarvosta voidaan kiistellä maailman tappiin asti. Mun mielestä jokainen saa imettää niin kauan kuin haluaa, mutta mun mielestä kukaan ei saa syyllistää toista siitä, jos ei imetä kahta vuotta tai ei edes kahta kuukautta. Jokainen tekee tän asian suhteen sen mukaan, mihin omat voimat ja koko perheen hyvä olo riittää. Nykykorvikkeet on paikoitellen tosi laadukkaita ja jonkin lukemani tutkimuksen mukaan on tutkimusnäyttöä, että korvikkeesta saa jopa enemmän ravintoarvoa kuin äidinmaidosta puolen vuoden jälkeen. Oli miten oli, kyllästymiseen asti voisin hokea, että jokaisen oma valinta. Minäkin hetken harkitsin, että käytäisiin pientä taistelua siitä imetyksen jatkumisesta, mutta jotenkin kun se tuntui jäävän pois niin luonnollisesti, en ole edes oikeastan halunnut “taistella” sen puolesta.

Me ollaan käytetty koko ajan korvikemaitona Arlan luomumaitoa, niitä valmiita tetroja. En halua antaa lapselle maitojauhetta veteen sekoitettuna ja nuo tetrat on meillä toiminu erinomaisesti. Nykyään Dee kaivaa pingviinitetransa hoitokassista, ilmoittaa “mammm” ja katsoo odottavasti. Maitoa hän saa pullosta nykyään kerran tai kaksi päivässä, yleensä kerran, mutta noilla kesähelteillä ollaan vielä vaihdettu välillä yksi ateria maitoon. Ei ruoka maistu kun hampaat tulee ja on kuuma, joten ollaan annettu edelleen tuota vieroitusvalmistetta. Se ilon määrä! Hän tunnistaa jo pingviinitetransa ja hihkuen ottaa maidon vastaan. Suunnitelmissa on luopua pullomaidosta n. 1,5-2 vuoden iässä, ja käyttää sen jälkeen vain tavallista lehmänmaitoa, kauramaitoa, mantelimaitoa yms. Niitäkin hän siis jo nyt juo lasista, mutta tuo pingviini on edelleen niin rakas, etten raaski vielä siitä täysin vieroittaa.

Meillä siis mun rintavarustus jäi turhaksi siinä 7 kk:n kohdalla. Mun ei tarvinnut käydä läpi mitään kivuliasta vieroitusta tai yrittää vähentää maidon määrää. Lapsi vaan lopetti imetyksen ja rinnat vaan lopetti sen jälkeen maidontuotannon. De va de.

Kun mietin tätä fyysistä muutosta rinnoissani, en osaa tuntea mitään negatiivisia tunteita.

Loppujen lopuksi, ketä varten rintani ovat? Minua ja lapseni ensikuukausien ruokailua varten. Ne palvelivat erinomaisesti jälkimmäisen tarkoituksen, ja vaikka ne lepäisivät joka päivä rätteinä polvissa tämän takia (eivät lepää), en siltikään osaisi olla harmissani asiasta. Se läheisyys ja tunne, jonka sai lasta imettäessä, on ihan omanlaisensa ainutlaatuinen kokemus, josta en luopuisi mistään hinnasta.

Nainen on niin paljon enemmän kuin rintavarustuksensa. Jos joku haluaa hakea niihin täytettä kirurgian puolelta, go ahead, mut se ei oo mun juttu.

Niin ja miten ne tissit siis tavallaan “meni pilalle”? Ne on nykyään yksi-kaksi kuppikokoa pienemmät ja paljon “pehmeämmät”. Toki tämä muutos olisi ehkä ollut edessä ilman imetystäkin iän mukana. En pode siitä oikeastaan minkäänlaista negatiivista ajatusta. Hyvät liivit tarjoavat tukea ja ovat esteettisesti miellyttäviä, enkä pidä rintojani mitenkään epämiellyttävinä alastomanakaan. Ne on erilaiset kuin ennen, mutta silti todella kauniit ja 100 % minua. Rehellisesti sanottuna, pelkäsin, että mulla olisi imetyksen jälkeen isot ja roikkuvat rinnat, mutta yllättävää kyllä imetys pienensi rintoja, eikä ne kyllä roiku yhtään. Ne ovat vaan erituntuiset.

Mitä tulee kuppikokoon, niin käytin ennen kokoa 75D tai 75DD valmistajasta riippuen, nyttemmin koko on 80C tai 80D valmistajasta ja mallista riippuen, eli sinänsä tuo koko ei ole ehkä muuttunut niin paljon kuin mielessäni kuvittelen, mitään mittoja en todellakaan ole ottanut. Itse asiassa huomattavasti selkeämpi muutos tapahtui jo raskausaikana, kun kylkiluiden ympärysmitta tuntui levenevän huimasti. Siinä rintojen alapuolella oleva kohta on sellainen, missä ei juuri ole mitään “läskiä”kään, ja jotenkin muutos tuntuu tapahtuneen nimenomaan siinä kylkiluiden leveydessä ja sen huomaa rintsikoiden ympärysmitassa nykyään :) Todennäköisesti siis kylkiluut joutuivat tekemään tilaa raskaudelle.

Tiivistettynä; imetys muutti rintojani, mutta ei sitä, miten koen kroppani ja rintani :)

Seuraavaksi: Vaunuväen treffeillä

P.S. Mungolifen puolella postaus lempirintsikoistani tähän asiaan liittyen, jos kiinnostaa!